Ensilumi 8/8 VALMIS!, K-11

[Lilah]

Nyt kyllä täytyy sanoa että vau. Upean ja uskomattoman kauniin tarinan olet kirjoittanut.
Luin koko teoksen yhteen putkeen, ja piti vähän aikaa sulatella ennenkuin mitään kommenttia
sai annettua. Ficin nimi herätti minun mielekiinnon, ja sen takia avasinkin linkin. Ja kun vähän aikaa
olin lukenut, huomasin jääneeni täysin koukkuun. Juttu eteni mielettömän hyvin, ja juoni oli
mielenkiintoinen. Tykkäsin tästä, kun olen näihin perinteisiin lovestoryihin kiintynyt, ja mukavaa
vaihtelua lukea välillä slash parituksellakin. Ja siitä päästäänkin sitten hahmoihin.
Elikkä siis pojat, Mika ja Joonas. Molemmat olivat todella realistisia, ja sellaisia että pystyy kuvittelemaan
molemmat kävelemään vastaan vaikka kadulla. Molempien tunteet ja ajatukset olivat täysin oikean-
laisia, ja hienosti kuvailtuja. Ja tietenkin tärkein asia, molemmat olivat niin suloisia toistensa seurassa.
Monta kertaa, etenkin niissä kädestäpitämis kohdista ja siitä kun molemmat makasivat vierekkäin
sängyssä sain niin kovat aaawws-reaktiot että piti hengähtää :')) Loppu oli nätti, ja rakastuin etenkin tähän:

”Uskotko sä että on olemassa kahta samanlaista lumihiutaletta?”
”No en. Kuinka niin?”
”No kun niitä on niin kamalasti, miten ne voi kaikki muka olla erilaisia?”
”Höh, no ovathan kaikki ihmisetkin erilaisia.”
”Lumihiutaleita on silti enemmän.”
”Ehkä se juttu tarkoittaa vain sitä, ettei samana talvena tule kahta samanlaista hiutaletta?”
”Joopajoo.”

Eipä minulla sitten muuta ollutkaan, sori etten osannut kovin järkevästi kommata, mutta kuitenkin.
Kiitän mieleenjäävästä lukukokemuksesta, tämä valloitti kyllä suuren osan sydämestä. : ))

[Kevytmelankolia]

Jatko-osa: http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=4381.0

Lilah: Awn~ Kiitos kovasti. Aina yhtä ihanaa saada kehuja pitkän työn jälkeen, jopa semmoi mistä jää rakentava vähän pois. Tosin tuostakin tietää, millaisesta ihmiset tykkää, eli joo siis öh. En nyt vaan osaa sanoa mitään järkevää. -.-' Kiitos ja anteeksi.

[Ms. Mad Stalin]

Wauh. Taitaa olla pakko kommentoida, vaikken oikeastaan osaa sanoa mitään, kello on jo niin paljon. ^^' Luin kaiken tässä tämän ja eilisen päivän aikana. Alku oli hieman haparoivaa tunnetasolla, mutta olisiko ollut siinä kolmannessa postissa kun teksti alkoi lyödä sinne sisinpään oikein kunnolla.

Realistisuudesta plussaa. Välillä mietin, voisiko murrosikäinen jätkä oikeasti ajatella/toimia jollain tavalla, mutta lopulta päädyin aina siihen, että kyllä se voi olla mahdollista. Todella kyllä täytyy kehua siitä miten hyvin pidit langat käsissäsi. ^^ Usein näkee, että hyvä idea viedään liian pitkälle, mutta sinulla sitä ongelmaa ei ollut. Esimerkiksi juuri tuo Vilma. Vilma olisi voinut järjestää kohtauksen sairaalassa, mutta ei sitä tehnyt, mikä oli mielestäni paljon kiinnostavampaa luettavaa kuin se, että hän olisi alkanut kiljua jotain mustasukkaisena...

”Mika, onko kaikki okei?”
Ei. Voihyväluoja, ei.
Mitä tahansa muuta, mutta ei Joonasta.

Mä en jaksa ajatella mitä se tekee täällä, miten se tiesi tulla, miksi se tuli. Kurkku tuntuu yhtäkkiä olevan täynnä lasinsiruja, mä kieltäydyn katsomasta Joonakseen päinkään. Vilma katsoo mua kummissaan, ja mä tajuan näyttäneeni ilmeillä miten paljon muhun oikeasti sattuu.
Kunpa Joonas menisi pois.

Tässä kohdassa sydän hakkasi rinnassa ja tunsin Mikan ahdistuksen selvemmin kuin missään muussa kohdassa. ;_; En tiedä mistä johtui, mutta jotain melkoisen nerokasta tuossa oli. Hätkähdyttävää.

Mitähän muuta sanoisin... Tarina ei ollut mitenkään omaperäinen tai erikoinen, mutta silti se kosketti enemmän kuin jokin muu samasta genrestä kirjoitettu teksti. ^^ Napsaisin tämän vain randomisti (en ole lukenut finissä kunnolla mitään kuukausiin) kun otsikko jotenkin pisti silmään ja lähdettyäni lukemaan en kyennytkään lopettamaan. =)

Kiitoksia tästä ilosta, katsotaan uskallanko lukea tuon jatko-osan siinäkin pelossa, että se ei olekaan yhtä hyvä kuin tämä. x)

Edit. Jaa niin se piti vielä sanoa pienenä kritiikkinä, että mielestäni tuo loppu jäi hiukan tyhjäksi. =( Jotenkin koko tekstin ajan odotin, että Joonas pääsee selittämään kunnolla Mikalle, mitä hänen menneisyydessään on sattunut, miksi hän on niin surumielinen ja sulkeutunut yms. yms., mutta lopulta siihen ei päädyttykään. Jotain pientä selitystä tai vinkkiä tai jotain olisin tuohon lopetukseen vielä kaivannut. ^^

Edit. 2. VIELÄ yksi asia tuli mieleen. xD Se nimittäin, että itseäni ihmetytti suuresti se, että tykästyin tähän näin paljon, vaikka rating oli niin alhainen! Olen viimeaikoina lukenut/kirjottanut oikeastaan vain niitä nc-17 tekstejä niin... ^^'' Ja tämä oli siis kehu!! Suuri sellainen!!

[Hilla]

Tämä oli yllättävän synkkä. Paljon pyörittiin syvissä vesissä, enkä ihan tahtonut aina pysyä hahmojen perässä. Mutta salaperäisyys lienee osa ideaa, että lukija saa itse päätellä asioita. Tekee aina kipeää lukea tarinoita, joissa erotaan mieluummin kuin kerrotaan homoudesta. Se on sydäntä särkevää. Ja kuitenkin teininä, kun asioita pyörii miljoona päässä, läheskään aina ei päädy oikeaan tai edes jokseenkin fiksuun ratkaisuun. Itsensä piilottelun tuska tuli tässä selkeästi esille. Kiitos tarinastasi.