Nimi: Joululaulu
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: Angst
A/N: Öh... Harvinaisen epätyypillinen teksti mulle. Leikittelin kertojalla ja tekstistä tuli niin puhdasta tajunnanvirtaa kuin oikeastaan voi olla. Teksti on vähän hyppivää ja irrallista. Toivottavasti joku siitä huolimatta tykkää. Kommenttia saa jättää, vaikka ei tykkäisikään. Itsekin olen vähän epäluuloinen tämän tekstin kanssa. En oikein tiedä tykkäänkö vai en. Osallistuu kuitenkin Originaali10-haasteeseen.
Katselen vaieten, kuinka pehmoiset, untuvaiset hiutaleet leijailevat hiljalleen maahan, peittäen sen lempeään vaippaansa. Valkoiset hiutaleet kasaantuvat nietoksiksi, jotka hämärtävät kaikki ääriviivat muuttaen tutut hahmot täysin vieraiksi. Jopa oman pihan muodot ovat tuntemattomia, ja eilen tekemäni lumiukko on saanut harteilleen raskaan valkoisen viitan. En tunnista ukkoa. Edes sen oranssi porkkanasta tehty nenä ei ole tuttu. Senkin päällä on lunta, johon on kirjottu pienten lintujen jälkiä. En tunnista sitä vaatetta, se ei ole minun.
Painan nenäni ikkunalasiin ja huuripilvi leviää sen kylmälle pinnalle. Le-vi-ää ku-tis-tuu minä hengitän. Se tarkoittaa, että olen elossa. En ole kuollut. Kyyneleet ryömivät jälleen poskilleni. Niiden suolaiset janat piirtävät kuvioitaan poskieni iholle, maalavat surullisen taulun. Kipu. Se on taas läsnä. Äiti ei enää hengitä, makaa vain jossain maan alla. Ehkä sillä on nyt uusi perhe taivaassa. Uusi mies ja uusi lapsi, ehkä useampikin. Tai sitten äiti odottaa. Odottaa, että linnut laulaisivat ja olisi kevät.
Poimin kynttilän pieneltä pöydältä ja kiskon saappaat jalkaan. Niiden pehmeä lämpö on mukautunut minun jalkaani. Lämpö kuristaa. Sydän on jäässä. Sinne asti kengät eivät ylety. Hienot saappaat ulottuvat vain polvien alle ja puristavat. Varpaita ei mahdu heiluttelemaan. Äiti huutaa. Kyyneleet juoksevat kilpaa poskia pitkin, tipahtavat pöydälle ja jäävät siihen kimmeltämään. Lintu on kuollut. Kipu kipu kipu.
Jossain radio laulaa iloisesta joulusta. Onko sellainen olemassa? Minulle on olemassa vain kynttilän kalpea liekki ja hauta. Kaukana. Liekki on kuin äiti. Se rakastaa. Se on lämmin. Se on äiti. Kuollut. Miksi itkettää? Upppoaako laiva, jos se itkee? Kynttilä lyhenee. Se haluaa ulos kylmään.
Ulkona on kylmä. Pakkanen kietoo kylmiä sormiaan sydämen ympärille ja puristaa. Se puristaa niin, että ei meinaa enää saada henkeä. Sitten alkaa yskittää ja isä kysyy olenko kipeä. En ole, vastaan ja jatkan matkaa. Hautausmaalle on pitkä matka, mutta haluan kulkea sinne yksin. Pimeän metsän poikki. Kummitusmetsän. Voin melkein kuulla, kuinka kummitukset ulvovat metsän uumenissa kaameilla äänillään. Nekin haluavat kynttilän itselleen, ne kaipaavat sen lämpöä. Hymyilen varovasti. Kummituksetkin viettävät joulua, vaikka se on erilainen kuin meidän joulumme. Äiti ei ole kummitus. Isä suuttui, kun kysyin onko äitikin nyt kummitus. Isä sanoi, että äiti on taivaassa ja odottaa meitä. Isän mukaan äiti jaksaa odottaa vaikka ikuisesti. Ilma puree kipeästi. liekki väpättää ja suojelen sitä. Se ei saa sammua tai joulu ei tule, edes kummituksille. Hauta on kaukana. Äiti on kaukana, saavuttamattomissa. Joka joulu vien äidin haudalle kynttilän, kävelen yksin kolkon hautausmaan läpi ja suru on hetken poissa. Minä muistan vielä. Joskus joulunakin saa nauraa.
Hautakivi. Ruma järkäle. Edes lumi ei saa puhallettua äidin olemusta takaisin eloon. Kynttilän liekkikin suree. Se melkein sammuu ja värisee kaipaavasti. Sekin kaipaa omaa äitiään, ehkä sekin on kuollut. Älä sure, kuiskaan ja yritän lohduttaa. Radio soittaa iloisia joululauluja. Radio on rikki. Äiti piti joululauluista, niiden riemusta ja vapaudesta. Mutta nyt lintu on kuollut, se ei ole enää vapaa.
Kynttilä lyhenee. Se mittaa aikaa. Hyvää joulua, se sanoo. Miten niin hyvää? Äiti on kuollut ja on pimeää.