Kirjoittaja: Claire
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: slash, angst, romance, oneshot
Paritus: Sirius/Remus
A/N: Kliseinen aihe, mutta päätin kirjoittaa siitä oman versioni, koska Remus on ihana ja symppis ja rakastan sitä hahmoa. Inspiraation sain Hannah Furyn biisistä
Of longing (and otherness) ja osallistunkin tällä Yhtyeen tuotanto -haasteeseen. Osallistun myös Kerää kaikki hahmot -haasteeseen hahmolla Remus Lupin ja Multifandom-haaste II:een fandomilla Harry Potter. Kommentteja olisi tietenkin kiva saada. Here it comes...;
Joka henkäys ilman sinuaRemus oli aina pelännyt asioita, joita ei voinut hallita ja joiden kulkuun oli mahdoton vaikuttaa. Hän oli pelännyt täysikuuta, joka tekisi hänestä olennon, joka ei tuntenut inhimillisyyttä, ei armoa - olennon, jonka hän tiesi elävän sisällään hamaan loppuun asti väsymättä, periksi antamatta. Hän oli aina ollut niin täynnä vihaa ja pelkoa itseään kohtaan, ettei olisi koskaan uskonut voivansa rakastua.
Silti tässä se nyt oli; rakkaus. Se tuntui tuskaisemmalta kuin yksikään täysikuinen yö. Kivulle ei tuntunut olevan ääripäitä, ei loppua, ei mitään, millä vetää sille rajoja.
Sirius olisi lohduttanut ja sanonut, että rakkauttahan se vain on. Sirius olisi halannut takaa päin ja suudellut kivun pois tietäen, että mikään ei olisi
vain rakkautta niin kauan kuin heitä olisi kaksi ja ehkä kolmas, aina silloin kun peto otti vallan.
Mutta heitä ei enää ollut, oli vain yksin Remus ja täysikuu, patoutuneet tunteet ja raadeltu sydän, jonka haavat vuosivat verta aina uudestaan ja uudestaan. Petoa Remus ei enää pitänyt olennaisena, se oli menettänyt merkityksensä sen jälkeen, kun hän oli nähnyt Siriuksen kuolevan. Peto oli lempeä verrattuna tuskaan, jonka hän tunsi kasvavan joka henkäyksellä, minkä hän otti maailmassa ilman Siriusta.
Remus oli yrittänyt sulkea silmänsä ja unohtaa sen, matkata ajatuksissaan toiseen maailmaan, mutta sielläkin vastassa oli kipu, joka muistutti todellisuudesta - Sirius oli poissa. Ei ollut enää ketään, jonka vuoksi taistella. Jopa peto jossain hänen sisällään tuntui myöntävän, että hän oli oikeassa; elämässä ei ollut mitään järkeä, ei ilman Siriusta.
Katso, elämäni on sinun, Remus hymyili mielessään ja levollisena sulki silmänsä, tuulen viimein viedessä hänet sinne, missä ei ollut kipua.