Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus
Fandom: BBC!Sherlock
Disclaimer: Sherlock ja kumppanit kuuluvat Sir ACD:lle, Moffatille ja Gatissille. En saa tämän kirjoittamisesta kuin hyvän mielen.
Ikäraja: K-11
Paritus: Johnlock
Genre: Hurt/comfort
A/N: Tämä fic on Au, eli spoilereita ei löydy. Kirjoitin hetken inspiraatiopuuskan vallassa ja hauskaa oli. Nyt sitten eilisen Sherlock-puutosta paikkamaan julkaisen saman tien. Toivottavasti nautitte, kommentit olisivat kivoja.
Summary: Sherlock näkee yhä, ilman silmiäänkin. Valo ei koskaan katoa.
Mitä silmät ei nää
Sairaalahuoneessa käy kuhina. Sherlock makaa sängyllä siteet silmillään. On maannut jo yli viikon, siitä saakka kun murhaaja pakotti hänet katsomaan kohti senttien päässä palavaa kipinöivää rautaa. John istuu sängynreunalla, ja he kuuntelevat kuinka lääkäri selittää parantumisprosessista ja siitä, miten tuloksista ei pidä masentua, olivat ne millaiset hyvänsä.
Sherlock piilottaa hermostuksensa sappikivenkatkuisiin kommentteihin. Lestrade vaihtelee painoaan jalalta toiselle ja Mycroft kehottaa tohtoria jatkamaan siteiden poiston jälkeen. John pitää katseensa Sherlockin kasvoilla ja näkee heti ensimmäisenä häivähdyksen kauhusta, joka silmien aukaisua seuraa. Siniset silmät eivät tarkennu, vaikka Sherlock kuinka räpyttelee ripsiään.
”Minä en näe”, kuristunut ääni kertoo. Sitten Sherlock käskee kaikki ulos huoneesta, myös Johnin.
Lääkärin mukaan reaktio on normaali, Sherlockille pitää vain antaa aikaa. John haluaa huutaa, että aika ei ratkaise mitään. Hän päätyy sen sijaan hakemaan kahvia ja jättää Mycroftin huolehtimaan kotiutuspapereista.
()
Kun Sherlock viimein pääsee kotiin Baker Streetille, hän sulkeutuu huoneeseensa koko päiväksi. John koputtaa ystävänsä huoneen oveen ja kysyy haluaako tämä syödä. Sherlock ei vastaa ja John katsoo parhaaksi jättää hänet rauhaan. Rouva Hudson vierailee, kysyy miten Sherlock voi. John vastaa jotakin epämääräistä ja hätistää vuokraemännän takaisin alakertaan.
Päivä kuluu, eikä John uskalla lähteä asunnosta. Sherlock pysyy huoneessaan. Viimein John menee nukkumaan toivottaen oven läpi hyvää yötä. Hän toivoo, että myös Sherlock nukkuu.
John ei ehdi olla sängyssään kauaa, vain tunnin tai kaksi, kun hän herää viulunsoittoon. Hän menee portaat alas niin nopeasti kuin pystyy, niin hiljaa kuin mahdollista. Sherlock makaa olohuoneen sohvalla viulu pitkistä sormista roikkuen, silmät kiinni.
”Tiedän, että olet siellä, John”, hän tiuskaisee ja John astelee tämän viereen istumaan. Sherlock kurtistaa kulmiaan ja John huomaa, että iho niiden ympärillä punoittaa epäilyttävästi. Hän miettii, soittiko Sherlock vain peittääkseen itkunsa. Jos soittikin, John ei syytä Sherlockia siitä. Hän oli ollut raivon puuskastaan huolimatta vahva sairaalassa. Sherlock ei ollut itkenyt heidän edessään, kenties hän oli kuvitellut menettävänsä muuten kasvonsa.
Sherlock ei ollut kuitenkaan käsittänyt, että John oli huomannut epävarmuuden, pelon ja itseinhon kiukun alta. John ymmärtää Sherlockin pelkäävän, ettei ilman näkökykyä selviä, että sokeus muuttaa kaiken. Hän muistaa yhä miten oli itse kammoksunut elämää ammutuksi tulonsa jälkeen. Sherlockille pelko ei sovi, John tietää sen. Hän ei aio antaa tämän sulkeutua maailmalta ja jäädä jossitteluiden vangiksi.
Niinpä John vetää sormenpäänsä kevyesti Sherlockin suljettujen luomien yli. Hän hipaisee huulillaan tummia ripsiä ja tuntee, kuinka Sherlock värisee. Hän piirtää sormillaan terävät poskipäät, vahvan amorinkaaren. Sumuiset silmät rävähtävät auki ja sormi pysähtyy, hivelee pehmeitä huulia.
”Mitä sinä —”
”Shh... silmät kiinni”, John käskee. Lääkärin määräys. Hitaasti luomet laskeutuvat alas, peittävät eksyneen katseen. Johnin sormet liikkuvat vakaasti. Ne hipaisevat vielä kerran raolleen auenneita huulia, liikkuvat sitten kohti leukaa. Sieltä siirtyvät kaulalle, pysähtyvät tikittävälle pulssille. Sherlock nielaisee, tämän koko olemus jäykistyy.
Sormet pysyvät paikoillaan, huoneessa on hiljaisempaa kuin koskaan aiemmin. John tunnustelee hetkeä ja Sherlockin rintakehä vavahtelee hengityksen kiihtyessä. Lopulta John kumartuu niin lähelle, että maistaa makean hengityksen. Hän painaa huulensa toisille, voi lähes tuntea sähköimpulssin, jonka ärsyke lähettää Sherlockin aivoihin. Odottaa, että Sherlock reagoi. Lopulta se tapahtuu, pieni liike, huulet huulia vasten. Viulu laskeutuu lattialle kolahtaen. Sherlockin solakat sormet nousevat täristen lyhyisiin hiuksiin.
Kun he erkanevat, John rikkoo hiljaisuuden.
”Mitä huomasit?” hän kysyy ja katsoo kuinka tummat kulmat kurtistuvat ennen vastausta.
”Sinun sormenpääsi ovat kuivat”, Sherlock kuiskaa ja John nyökkää ennen kuin muistaa virheensä ja hymisee myöntävästi.
”Miksi, Sherlock? Kerro minulle.”
”Hansikkaat. Kumi kuivattaa ihoasi ja pidit kumihansikkaita klinikalla. Desinfioit kätesi vaihtaessasi uuteen pariin, käsidesin haju jää kiinni kuivaan ihoon.”
”Oikein. Mitä muuta?” John kysyy ja Sherlock epäröi ennen vastaamistaan.
”Vasen kätesi ei tärissyt niin kuin normaalisti. Olet siis jännittynyt, tai määrätietoinen. Kenties molempia.”
”Hmm...”
Sherlock hiljenee hetkeksi, vetää sitten henkeä.
”Sinun huulesi. Sinun huulesi maistuivat rosmariinille. Et itse käytä paljon mausteita ruuanlaitossa, kenties palveluksessa opittua, siellä ravitsevuus menee maustamisen edelle. Angelo käyttää rosmariinia kolmessa annoksessa, mutta et ole käynyt tänään talon ulkopuolella. Tänä aamuna rouva Hudson tuli käymään toivoen näkevänsä minut. Ah, uusi resepti, tietenkin —” John painaa sormensa jälleen Sherlockin huulille, hiljentää päättelyketjun.
”Huomaatko? Et tarvinnut näköäsi.”
”En nyt, mutta —”
”Pärjäät ilman sitä, Sherlock. Ainut mitä tarvitset...” John näpäyttää tummien kiharoiden verhoamaa otsaa, ”...löytyy täältä. Sinun älysi ei kadonnut näkösi mukana. Olet yhä loistava. Kaikki ymmärtävät sen ajallaan. Me lainaamme sinulle silmämme, minä, Greg, jopa Mycroft.” Sherlock tuhahtaa viimeisen nimen jälkeen.
”Minä tarvitsen vain yhden parin silmiä, John.” Sherlock pureskelee huultaan, sinisilmät katsovat ylöspäin, yrittävät tarkentua niin kovasti. "Mutta en usko, että se muuttaisi mitään."
”Mutta minä uskon. Minä uskon sinuun”, John vastaa. ”Sinä olet ratkaissut tapauksia puhelimessa. Olet tiennyt syyllisen yhden sähköpostin jälkeen. Minä uskon ja tiedän, että sinä onnistut. Sillä sinä teet parhaasi ja sokeanakin, Sherlock Holmes, sinun parhaasi on parempi kuin koko Scotland Yardin yhteispanos.”
He ovat hiljaa molemmat. Minuutteja, henkäyksiä. Lopulta viulistin sormet etsivät tiensä toisien ympärille. John vetää Sherlockin istumaan. Hän nostaa vapaan kätensä honteloiden hartioiden ylle ja Sherlock painaa kasvonsa valkeaan villapaitaan. John teeskentelee, ettei huomaa Sherlockin kasvojen olevan märät tai tämän hartioiden vavahtelevan. Hän vain pysyy paikallaan heidän istuessaan sohvalla kunnes Lontoo alkaa herätä torstaiaamuun.
()
Kuluu kaksi viikkoa. Sherlock opettelee kaiken alusta. Hän osaa jo liikkua 221 B:ssä törmäilemättä huonekaluihin tai seiniin. John saa hänet kiinni partaveitsi kädessä ja saa lähestulkoon halvauksen. Sherlock vain kohauttaa olkiaan Johnin kysyessä: Mitä hittoa sinä luulet tekeväsi, idiootti? John liimaa vastaväitteistä huolimatta Sherlockin leukaan laastarin ja päättää piilottaa syövyttävät aineet ennen töihin lähtöään.
Kun on kulunut tasan kaksi viikkoa ja neljä päivää Sherlockin kotiin paluusta, Lestrade saa uuden tapauksen. Sherlock puristaa huulensa yhteen ennen kuin vaatii Johnia lukemaan tekstiviestin ääneen. Hän onnistuu näppäilemään vastauksen itse, mikä ei varsinaisesti hämmästytä Johnia. He ottavat taksin rikospaikalle ja John katselee kaikkea paitsi Sherlockin levottomia sormia. Ne naputtavat satunnaista rytmiä tämän reittä vasten ja puristuvat välillä nyrkkiin.
Donovan päästää heidät poliisinauhan alta ja näyttää mietteliäältä kunnes huutaa Lestradelle: Friikki on täällä. Sherlockin suupieli kääntyy lähes huomaamattomasti ylös. John pitää kiinni etsivän hihansuusta ja tämä seuraa pystypäin. Sherlock huomauttaa ivallisesti Sallyn uudesta hajuvedestä. John hymyilee vaivihkaa toruessaan häntä.
John ja Lestrade kuvailevat uhrin ja huoneen mahdollisimman täsmällisesti ja Lestrade vakuuttaa, ettei Anderson ole koskenut ruumiiseen. Sherlock kuuntelee ja punoo löysät langat yhteen. Hän kyyristyy ja tunnustelee Johnin ohjaamana uhrin käsiä.
Lopulta Sherlock kehottaa tutkimaan uhrin isännöitsijän asunnon. Jos sieltä löytyy kihlasormus, tapaus on ratkaistu. Lestrade vaihtaa Johnin kanssa helpottuneen hymyn, ja heidän lähtiessään rikospaikalta Sherlock puristaa Johnin sormia. Me selviämme.
