Ficin nimi: Aurinko kasvaa kuollessaan
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Kuroko no Basuke
Paritus: Akashi/Kise (tulkinnanvarainen!)
Genre: Angst & Hurt/comfort
Varoitukset: Epäsuora itsetuhoisuus
Yhteenveto: ”On parempi tehdä asiat itse kuin jättää ne muiden hoidettaviksi, mikäli tahtoo elää kohtalaisen hyvin organisoidussa ympäristössä. Kun tekee asiat itse, ei tarvitse tuskastua muiden järjestelykyvyttömyydestä.”
Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Taas ollaan jännän äärellä, sillä en tiedä itsekään, mistä teksti kumpusi. Minusta Akashi on ihana hahmo, joka tarvitsisi halauksen. Toisinaan on vain hetkiä, joihin ei auta mikään muu kuin halaus. Ei minulla kai muuta pointtia ole, paitsi otsikossa toki hieno toteamus. Toivottavasti joku saa tästä pätkästä jotain iloa irti tai surua. Toivottavasti ei silti sen johdosta, että teksti olisi niin kamala.. Pointti hukkuu. Osallistuu FF50 -haasteeseen sanalla Väritön.
***
Akashi ei pitänyt erityisen paljon kivusta, mutta silti hän huomasi taas painavansa nastan ihonsa läpi. Terävä piikki ei jättänyt koskaan jälkiä – korkeintaan ihan pienen punaisen pisteen. Ei tunnetta oikeastaan voinut luonnehtia paljoa sattuvaksikaan, vaan enintään vähän inhottavaksi. Tunne levisi pistoksesta näkymättöminä juovina koko käteen.
Pieni määrä kipua ei vapauttanut kummoistakaan määrää endorfiinia, mutta jotain oikeaa siinä tuntui olevan.
Akashi odotti metroa aina hieman liian lähellä reunaa, vaikka hänen ei olisi tarvinnut koskaan metrolla kulkeakaan, ellei olisi tahtonut.
Oli myös liian houkuttelevaa kulkea vähän liian lähellä autokaistaa, nojata parvekkeen kaidetta vasten aavistuksen verran enemmän kuin olisi ollut tarpeen ja olla ylipäätään kovin varomaton.
Akashi ei varsinaisesti haikaillut kuoleman perään, mutta ei elämässä tuntunut olevan mitään niin erityistä, että siitä olisi pitänyt kiinni aktiivisesti. Tuskinpa elossa oleminen tuntui yhtään sen kummemmalta kuin kuolleena oleminen, ja kun otti huomioon, että uusia galakseja syntyi päivittäin, tuntui yksilön elinkaari vähäpätöiseltä seikalta.
Periaatteessa kemiallisen muuttuminen biologiseksi oli ratkaisematon arvoitus, joten totta kai tieteelliseltä kantilta ajatellen elämä oli mielenkiintoista, mutta subjektiivinen kokemus aihepiiristä oli aika mitäänsanomaton. Toisinaan sentään saattoi erehtyä kaipaamaan niitä päiviä, kun asiat olivat tuntuneet merkityksellisiltä, mikä kai oli jonkinlainen terveyden merkki. Toisaalta kaipaus alkoi ahdistaa pidemmän päälle, jolloin moisen – ja ainoan – tunteen tukahdutti, jotta värittömän, mauttoman ja hajuttoman parissa jaksoi jatkaa aivan yhtä kiiltokuvamaisesti kuin oli pienestä pitäen opetettukin.
”Akashicchi!” iloisen äänen kuuli jo kaukaa. Akashi nyppäsi nastan nopeasti pois ihostaan ja loi puhujaan kysyvän katseen.
”Harjoitukset päättyivät jo tunti sitten, Ryōta. Näkemisesi yhä koululla on vähän hämmentävää”, Akashi totesi. Hänen sävynsä oli aivan yhtä mitäänsanomaton kuin sopikin olettaa, sillä hitusen tyhjäpäisen ja itsessään harmittoman joukkuetoverin näkemisen olisi pitänyt herättää aivan yhtä paljon tunteita kuin sen faktan, että vesi oli märkää.
”Minun laukkuni jäi pukuhuoneille”, Kise selitti. ”Enkä löydä ketään, jolla olisi sinne avain, vaikka olen etsinyt ties kuinka kauan”, hän jatkoi.
Akashi otaksui, että olisi ollut soveliasta esittää myötätuntoaan verbaalisesti, mutta totta puhuen hänelläkin oli hetkiä, joiden aikana oli kyseenalaista, oliko ohjelmoinnissa tapahtunut virhe. Harmistuneisuus jonkun läsnäolosta yksinäisenä hiljaisen hajoamisen hetkenä oli inhimillistä, eli Akashille suorastaan sopimatonta. Hän oli sentään yrittänyt pestä kätensä pois ihmisyydestä jo pitkään.
Hiljaisuuden laatu ei ollut varsinaisesti kiusallista, mutta ei ollut kovinkaan yllättävää havaita, että Kisen mielestä puhuminen oli tarpeellista.
”Miksi sinä olet yhä täällä, Akashicchi?” hän uteli. Akashi vilkaisi viimeistä julistetta, jonka oli hetkeä aiemmin niitannut ruokasalin ovien viereiselle ilmoitustaululle. Hän ei tiennyt oikeastaan itsekään, mitä oppilaskunnan toimintaa sillä kertaa edusti. Hän ei ollut olettanut, että julisteen lukeminen osoittautuisi pakolliseksi.
”Oppilaskunnan hallitus järjestää maaliskuun kymmenentenä hyväntekeväisyyspäivän oppilasterveydenhuollon parantamiseksi”, Akashi siteerasi julisteen ensimmäisen virkkeen, koska arveli, ettei Kise vaivautuisi lukemaan itse julistetta. ”Rahastonhoitajan piti hoitaa tiedotus, mutta käsittääkseni hän on sairaslomalla”, Akashi jatkoi ja oletti, että Kise osaisi päätellä itse edes sen, että jonkun oli hoidettava tiedostus, eli ilmoitustaulujen täyttäminen.
”Ai”, Kise naurahti. ”Sinua vaikuttaa kiinnostavan ihan mahdottomasti”, hän lisäsi sitten virnistäen.
”Kerrassaan äärettömästi”, Akashi huomasi töksäyttäneensä, vaikka hänen olisi pitänyt lausahtaa ympäripyöreä latteus solidaarisuudesta.
”Miksi sinä teet asioita, joista et pidä?” Kise kysyi ja vaikutti aivan yhtä yllättyneeltä kysymyksestä kuin Akashikin. ”Tai siis ei kai sinun olisi mikään pakko? Aika moni varmaan haluaisi olla ripustelemassa noita julisteita ja sen sellaista – en siis kritisoi tai mitään, en tietenkään!”
”On parempi tehdä asiat itse kuin jättää ne muiden hoidettaviksi, mikäli tahtoo elää kohtalaisen hyvin organisoidussa ympäristössä. Kun tekee asiat itse, ei tarvitse tuskastua muiden järjestelykyvyttömyydestä.”
Mallivastaus oli ulkoa opeteltu. Kukaan ei ollut esittänyt aiemmin vastaavaa kysymystä, eikä Akashi ollut epäillytkään joutuvansa vastaamaan sellaiseen. Hän ei olettanut lähtökohtaisesti muiden olevan kovinkaan kiinnostuneita asioista, joita hän teki tai tahtoi todellisuudessa jättää tekemättä. Silti – niin kiusallista kuin sen myöntäminen hiljaa mielessään olikin – välillä suorastaan sortui toivomaan, että jonkun mielenkiinto heräisi. Akashi toivoi, että olisi voinut läimäyttää itseään omien ajatustensa melodramaattisuuden johdosta.
”Haitko sinä muuten koskaan oppilaskunnan puheenjohtajaksi?” Kise kysyi. ”Tai siis eikös se mennyt jotenkin niin, että sinua kysyttiin väliaikaisesti hommaan sen edellisen tyypin muutettua ja sitten jotenkin sinut valittiin uudelleen, vaikka et ollut ehdolla tai jotain?” hän varmisti.
”Niin”, Akashi vastasi. Hän ei ollut aivan varma siitä, pitikö laisinkaan suunnasta, jota kohti keskustelu oli menossa.
”Sinullehan melkein tyrkytetään valtaa, Akashicchi”, Kise totesi sävyllä, jonka paino oli niin vieras Akashille, että kesti hetken tunnistaa vivahde myötätunnoksi.
”Niinkin voisi sanoa”, Akashi myönsi ja tunsi absurdia ja äkillistä tarvetta todeta perään, että jos häneltä olisi ikinä kysytty, mitä hän tahtoi tehdä, hän ei olisi tehnyt mitään. Käytännössä katsoen kuitenkin oli hyvä pitää muihin ihmisiin tietynlaista etäisyyttä, vaikka he vaikuttivatkin välillä luottamuksellisilta, hyviltä kuuntelijoilta ja muilta mukavilta asioilta. Omakohtaisen imagon kannalta oli tärkeää näyttää siltä, että koki elämänsä mielekkäänä.
”Onko se edes kivaa?”
”Vähän.”
Enempää sanoja siitä aiheesta ei tarvittu. Kai Akashi oli ollut ihan rehellinen, sillä toki oli kovin helpottavaa tietää, että ulospäin näytti ihmiseltä, jolle kaikki luottamukselliset tehtävät oli hyvä langettaa. Vielä hetkeä aiemmin Akashi oli ollut jopa hieman vakuuttunut siitä, ettei hän ollutkaan muuta kuin kuori, jollaisena operoi päivästä toiseen, eikä pinnan alle ollut katsomista, kun ei siellä mitään ollut. Silti keskustelu Kisen kanssa tuntui avartaneen hetkeksi maailmaa. Oli vain toivottava, että paluu entiselleen löytyisi vielä, sillä oli osittain jopa musertavaa ymmärtää, että tunsi sittenkin sisimmässään jotain – paljonkin.
”Sinä näytät siltä, ettei sinua ole halattu aikoihin”, Kise totesi spontaanisti. Ehkeipä hänenkään päänsä ollut aivan niin tyhjä kuin ensinäkemältä vaikutti.
”Neljä vuotta sitten, jos ei lasketa niitä mitaleihin kuuluvia joukkueen keskelle litistymisiä – jos ne lasketaan, niin eihän siitä ole kuin puoli vuotta. En usko olevani kovin halattava ihminen”, Akashi huomautti.
”Mutta jos jonkun mielestä olisit, et kuitenkaan pahastuisi siitä niin paljon kuin tahtoisit pahastua”, Kise täydensi, minkä vuoksi ensimmäistä kertaa eläessään Akashi tajusi olevansa tilanteessa, jollaiseen ei ollut varautunut edes ajatusleikin tasolla. Hän ei olisi ikimaailmassa kuvitellutkaan jonkun uskaltavan, haluavan tai ylipäätään osaavan tulkita hänen ajatuksiaan tai olemustaan. Oli hämmentävää huomata, että maailmassa oli kuitenkin joku, jolle tulkitseminen ei tuntunut olevan edes haastavaa. Ehkäpä se olikin pääsyy sille, miksei Akashi vastustellut laisinkaan, kun tunsi Kisen käsien kietoutuvan kehonsa ympärille.
Oli parempi seistä omin jaloin kuin antaa kenenkään pitää kiinni, sillä ensimmäisenä irti päästivät ne, jotka lupasivat olla vierellä aina. Onneksi Kise ei ollut ihminen, joka olisi luvannut joskus jotain, vaan ihminen, joka oli sattunut väärään aikaan oikeanväärään paikkaan.
Kise tuoksui hyvältä, eikä halauksessa ollut muutenkaan moitittavaa. Kun ei ollut tuntenut mitään pitkään aikaan, tuntui pahalta havaita, että jokin tuntui hyvältä.
Ilmassa leijui sanaton sopimus siitä, ettei tapahtuneesta puhuttaisi jälkikäteen koskaan mitään. Se ei toistuisi, ellei Akashi niin päättäisi – kun hän vastasi eleeseen ihan hetkeksi ja ohimennen, oli hävyttömän helppoa toivoa joskus päättävänsä toistumisesta.
Vaikka maailmankaikkeutta sitoivatkin yhteiset, rationaaliset ja ymmärrettävissä olevat fysiikan lait, oikeastaan maailmassa ei ollut mitään järkeä. Se oli syntynyt vain juuri oikeista elementeistä sattuman kautta. Kisen läsnäolo oli kai myös kaaosta ja sattumaa, minkä johdosta subjektiivinen kokemus kemiallisen biologiseksi muuttumisesta saattoi äkkiä olla hieman kiinnostava.
”No, huomisiin, Akashicchi”, Kise totesi irrottauduttuaan. ”Ellet aivan välttämättä tahdo auttaa minua etsimään vahtimestaria?” hän lisäsi virnistäen, joskin kai olettaen kohteliaasti kieltäytymistä. Olihan se Akashille säännönmukaista toimintaa.
”Syntyykö säännönmukaisuudesta kaaosta vai kaaoksesta sääntöjä?” Akashi esitti vastakysymyksen ihan vain siksi, ettei arvellut Kisen pysyvän ajatuksenjuoksussa enää sillä kertaa mukana.
”Eh?” Kise äännähti.
”Retorinen kysymys, johon voit vastata, jos joskus koet tarvetta sellaiselle”, Akashi selvensi. ”Huomiseen, Ryōta”, hän lisäsi, sillä ei kokenut sentään kovin suurta tarvetta omien lakiensa rikkomiselle.
Pelkkä huulilla käynyt hymy rikkoi jo tarpeeksi useita sääntöjä.