Title: Baker Streetin painajaisia
Author: Riika
Genre: draaaamaileva jaarittelu, jonkin sortin romance ja angst
Rating: K-11
Pairing: John/Sherlock
Warnings: Spoilaa! Plus itsemurha.
Summary: Lopulta painajaiset olivat vain vaihtuneet toisiin.
Disclaimer: En omista mitään: alkuperäishahmot on Arthur Conan Doylen ja BBC-versio kuuluu Gatissille ja Moffatille ja muille.
A/N: NO NIIN. Uskallan laittaa tän tänne, uskallan uskallan. Sherlock söi mun aivot, ja sit kirjoitin mun tavallisen fandomiinihastumistekstin, johon tungen oman näkemykseni (tai ainakin yhden niistä) kaikkien nähtäville. Tää ficci siis lähinnä kiertelee sarjan tapahtumien ympärillä, plussanaan rivien välistä luettava Johnlock (se on ehdottomasti siellä, vähintäänkin ykspuolisena, teidän pitää vaan ettiä se). Kohtaukset on siis ehkä vähän irtonaisia toisistaan, mutta älkää antako sen häiritä.
Baker Streetin painajaisia
Sodasta palaaminen on kuin yrittäisi hengittää veden alla. Kuin olisi käynyt kokonaan toisessa maailmassa ja yrittäisi palata tietämättömyyteen. Maailmaan, joka kulkee hitaasti, jossa ihmiset eivät maalaudu verenpunalla eivätkä välitä muusta kuin omasta rikkaudestaan, pienistä ongelmistaan ja saavutuksistaan. Maailmaan, jossa kadut ovat aukeita ja siististi kivettyjä. Väkijoukon hälinään, joka samaan aikaan on hämmästyttävän samanlaista, mutta silti niin perustavanlaatuisesti erilaista kuin taistelun äänet.
Siksi kai Sherlock Holmesin tapaaminen tuntuu siltä, kuin palaisi takaisin vedenpintaan, vetäisi keuhkot täyteen ilmaa. Sherlockin maailma on täynnä kuolleita ja aseenlaukauksia, mutta siinä maailmassa kuolemat pyritään estämään, ja toisinaan elämä on ihan tavallista. Sherlockin Lontoo on ehkä taistelukenttä, mutta sillä kentällä useimmat pelastuvat. Se ei ole kuin sota, jolla on kunnialliset syyt, mutta jossa on niin vaikea erottaa, kuka on hyvä ja kuka paha. Eihän tavallinen maailmakaan tietenkään mustavalkoinen ole, mutta John haluaa uskoa, että siellä murhaajat ansaitsevat tuomionsa.
John palaisi Afganistaniin vapaaehtoisesti vasta silloin, kun viimeinenkin happi olisi kadonnut keuhkoista ja vesi painaisi pohjaan lopullisesti, mutta hän tarvitsi taistelukenttänsä.
*
Yhdessä illassa Johnille tapahtuu enemmän kuin viimeisimpinä kuukausina yhteensä. Kun hän lähtee tapaamaan Sherlock Holmesia, hän aavistaa, että tapaamisesta ei tule tavallinen, mutta aivan tätä hän ei odottanut.
Ja kun Sherlock juoksee, John juoksee. Ei ajattele mitään vaan juoksee, hukuttautuu adrenaliiniin, antaa mennä, seuraa Sherlockia läpi katujen, kattojen ja sivukujien labyrinttiä. Tuskin ehtii ihmetellä, miten hyvin Sherlock tuntee jokaisen mutkan kaupungistaan.
Kaikki seuraa jotenkin kummasti samaa kaavaa, ja illan lopulla John tajuaa, että saattoi juuri pelastaa Sherlockin hengen. Sellainen solmii siteitä paremmin ja nopeammin kuin viikkojen tutustuminen.
Sitä paitsi voiko olla luottamatta ihmiseen, joka tietää sinusta kaiken? Järkevä puoli Johnissa väittää vastaan: voi, jos et itse tiedä hänestä mitään. Voi, jos tuo joku saa tietonsa vain katsomalla sinua kerran tarkkaan. Ja silti… siinä oli jotakin turvallista. Jotakin kutsuvaa. Se oletus, että joku tunsi huonoimmat puolesi, mutta tahtoi silti olla kanssasi.
Sherlock oli mielenkiintoinen. Asunto oli mukava. Johnin ei enää tarvitsisi valvoa öitään tuijotellen tyhjiä valkoisia seiniä, peläten painajaisia. Hän saisi elämäänsä taas sisältöä.
Siinä oli aivan tarpeeksi syitä raahata vähät tavaransa Baker Street 221B:hen ja kääntää selkänsä järkevälle, turvalliselle, sietämättömälle menneelle.
*
Luulisi, että tuollaisella älykkyydellä tajuaisi olla mököttämättä kuin viisivuotias, John ajattelee, miettii monennenko kerran. Sherlock on käpertynyt sohvalle ja kääntänyt selkänsä huoneelle, John ravaa ympäri keittiötä, koska ei pysty lähtemään ulos. Hän vastustaa halua kiskoa Sherlock ylös ja läimiä mieheen järkeä... ja toisaalta halua istua sohvan reunalle nojaamaan Sherlockin jalkoihin, kysymään mikä on vialla.
Toisinaan John ihmettelee sitä, miten ristiriitainen Sherlock osaa olla. Toisaalta hän on mies, joka pursuu energiaa ja innostusta kuullessaan selvittämättömästä sarjamurhasta. Välillä lähes kylmä ihminen, joka on niin paljon muita ylempänä, että saa sanoa mitä tahansa, eikä edes myönnä että tietää loukkaavansa. Laskelmoiva nero, konsultoiva yksityisetsivä. Ainoa maailmassa.
Ja suljettujen ovien takana, turvassa omassa kodissaan tällainen – jos John ei tietäisi paremmin, hän luulisi että Sherlock kaipaa jotakuta huolehtimaan itsestään, touhottamaan hänen ympärillään, halaamaan ja kysymään, miksi hän on allapäin.
Kaksi ihmistä on vaikea sovittaa yhteen, mutta jotenkin John vain oppii tekemään niin. Hän huokaisee syvään ja laskee hitaasti kymmeneen, keittää teetä, asettaa Sherlockin kupin sohvapöydälle, istuu sanomatta sanaakaan nojatuoliin ja syventyy lukemaan lehteä.
Jonkin ajan kuluttua Sherlock kääntyy istumaan, siemaisee teetä ja tekee jonkin kärkevän huomautuksen lehden pääotsikosta. John väittää vastaan, Sherlock kumoaa väitteen, ja puolitosissaan käydyn riidan jälkeen John on taas valmis ihmettelemään, miten saattoi hetki sitten ajatella, että Sherlock näytti haavoittuvalta.
*
John on ollut sodassa. John on ratkonut Sherlockin kanssa tapauksia, jotka eivät aina ole sieltä turvallisimmasta päästä. Hän on katsonut, miten hänen treffiseuransa on uhattu tappaa. Häntä on luultu Sherlockiksi ja osoiteltu aseilla. Mutta koskaan hänen harteillaan ei ole painanut takki, joka on täynnä pommeja.
Ennen tätä päivää, siis.
"Mitä helvettiä? John?"
"Tätä et tainnut osata odottaa?" John pakottautuu sanomaan, pitää äänensä tasaisena ja tunteettomana. Samanlaisena, kuin Sherlockin kasvot heti, kun hän ymmärtää näkemänsä.
Uima-allas säihkyy osittaisessa valaistuksessa ja langettaa häilyviä valopilkkuja huoneen seinille, punaisten joukkoon. Myöhemmin John muistaa vain palasia kaikesta - Sherlockin ja Moriartyn keskustelusta, siitä miten hän kaappaa Moriartyn kuristusotteeseen, siitä miten punainen tähtäyspiste osoittaa suoraan Sherlockiin, huolettomasti esitetyn lauseen – paljastit heikon kohtasi, Johnny. Mutta kun Sherlock syöksyy repimään takin pommeineen hänen päältään, hetken hän on valmis uskomaan, että on tärkeä, uskoo näkevänsä hätää toisen miehen kasvoilla, jotka eivät koskaan paljasta tunteita.
Kunnes Sherlock on taas valmis räjäyttämään koko paikan palasiksi: Moriartyn, Johnin, itsensä. Erottelematta ketään. Totta kai se on suunnitelma, tietenkin se toimii, mutta John ei tiedä enää kuinka paljon lisää jaksaa suunnitelmia, jotka uhkaavat heidän henkiään.
*
Kuukaudet kuluvat. Joskus John miettii tosissaan, mitä hän Sherlockissa näkee, miten jaksaa olla hänen kanssaan päivästä toiseen, kun jokainen näennäisesti ystävällinenkin teko muuttuu Sherlockin seurassa ansaksi tai uudeksi kokeeksi "tavallisista ihmisistä". Mitä mieltä olet murhasta, John? Hienoja huomioita, John, pistit merkille yllättävän paljon, mutta tietenkin tärkein jäi näkemättä – no, ethän sinä sitä olisikaan voinut huomata, ei kukaan tavallinen idiootti tätä huomaa. John, keitin sinulle kahvia, näytit väsyneeltä, ole hyvä. Muuten, muistinko mainita että se on huumattu?
Mutta aina Sherlock pääsi pälkähästä, ällistytti hänet teoillaan uudestaan ja uudestaan, sai hänet nauramaan Buckinghamin palatsissa, soitti viulua niin kauniisti ja pehmeästi, että se vaivutti hänet uneen iltaisin. Sherlock osasi myös miellyttää, kaipa se kuului etuina siihen, että näki ihmisestä yhdellä katseella kaiken – silloin tiesi myös, millä lepyttää, minkä kohteliaisuuden sanoa saadakseen anteeksi. Lopulta se koitui aina Johnin tuhoksi. Vaikka hänen elämänsä muistutti toisinaan vähän liikaa vuoristorataa, miten hän enää saattaisi hypätä pois kyydistä, kun tiesi miten vauhti hurmasi? Miten palaisi arkeen. Unohtaisi.
*
John ei näe enää painajaisia sodasta. Ne loppuivat melkein heti sen jälkeen, kun hän muutti Baker Streetille: tapauksen ollessa kesken Sherlock nukkuu tuskin ollenkaan, ja kun John saa pään painettua tyynyyn edes hetkeksi, hän ei näe unia, ei ainakaan muista nähneensä.
Kunnes hänen uniinsa eksyvät punasilmäiset hirviöt, pääkallokasvot, Sherlock joka huutaa minulla ei ole ystäviä! ja katoaa hänen luotaan.
Kun John herää, hän sulkee unet mielestään. Hän pinnistää kuulonsa äärimmilleen ja yrittää erottaa äänet alakerrassa, pienet elämästä kielivät kolahdukset: Sherlock on taas hereillä. John nousee ylös ja kävelee paljain jaloin portaat alas, avaa oven, astuu olohuoneeseen. Sherlock selaa tapauskansiota, pöydällä hänen edessään on sekaisin papereita ja avonaisia kirjoja. Hän nostaa katseensa, kun John istuu nojatuoliin.
”Etkö saa nukuttua?” Sherlock kysyy. John tuntee, miten Sherlockin katse soljuu hänen ylitseen ja lävitseen, havaitsee luultavasti asiat joita John ei itsekään tajua – sekunnin päästä Sherlock nyökkää itsekseen, kääntyy taas papereidensa puoleen. ”Painajaisia, siis.”
”Niin”, John mutisee, hieroo ohimoitaan ja huokaisee.
”Minä luulin, että ne loppuivat.”
John pudistaa päätään. Totta kai Sherlock oli huomannut, kertomattakin, miksei olisi? Tunteista puhuminen ei ollut heidän erikoisalaansa, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi edes ollut, kun Sherlock arvasi muutenkin jokaisen Johnin tunteen.
Kun sitä pysähtyi miettimään, se teki Johnin levottomaksi.
”Niin minäkin luulin”, John sanoo lopulta. Sherlock tarttuu kirjaan ja selaa sivuja, etsii jotakin.
”Unet ovat vain valheita, harhakuvia. Varsinkin painajaiset.”
”Eivätkö ne synnykään tosielämän tapahtumista?”
”Totta kai. Mutta silti ne ovat harhakuvia, John – ne ottavat ainekset omasta elämästäsi ja kääntävät ne päälaelleen, sekoittavat asiayhteydet niin, että lopulta kaikki on valhetta. Painajaiset johtuvat vain –”
”Hyvä on”, John keskeyttää. ”Ymmärsin, selvä, mutta olen liian väsynyt luentoon, Sherlock.”
Sherlock katsahtaa häntä terävästi, mutta antaa olla.
”Nuku sohvalla. Hieman epämukavahan se on, mutta omapa on valintasi.”
John ei jaksa edes hämmästyä. Hän siirtyy sohvalle, nappaa viltin peitokseen ja nukahtaa kuunnelleen paperin kahinaa ja kynän rapinaa, takkatulen rätinää ja Sherlockin rauhallista hengitystä.
*
John on huolissaan. Tietenkin John on huolissaan. Jim Moriarty vie Sherlockin huomion kokonaan – mies ei enää muuta mietikään. Kaksikon tapaamiset ovat kuin vaarallista nuorallatanssia, johon John ei pääse osalliseksi vaan jota hän katsoo maasta yrittäen hahmottaa tapahtumien kulkua. Avuttomana.
Se ei voi loppua hyvin, mutta se loppuu.
John näkee Sherlockin putoavan, putoavan nuoralta, putoavan katonreunalta, pitää katseensa ilman halki syöksyvässä hahmossa, koska lupasi, koska ei voi muutakaan. Hetken hän toivoo siipiä, supersankareita, ihmeitä, mutta loppujen lopuksi Sherlock Holmeskin on vain ihminen. Ihminen, jonka iho ja luut eivät kestä asfalttia, ja kun hän osuu maahan, John kuvittelee tuntevansa sen itsessäänkin, ja sitten hän tuntee sen, juoksee, kaatuu, pää kolahtaa kiviseen maahan. Ja maailma hämärtyy, maailma sumenee, mutta hänen täytyy nähdä, olla varma, ja sitten -
kaikki on poissa.
*
Joka päivä jonkun maailma romahtaa. Maailma voi luhistua yhdessä sekunnissa, jonka tapahtumia ei edes ehdi rekisteröidä, ennen kuin kaikki on jo tapahtunut. Kun kaikkein tärkein viedään, ihminen kadottaa horisonttinsa ja eksyy, ei enää osaa tietä kotiinsa. Koska koti on viety pois. Ja kaikki jäljelle jäänyt vain muistuttaa siitä, muistuttaa hänestä. John tiesi sen, oli nähnyt tarpeeksi monta kuolemaa, mutta koskaan hän ei ollut ajatellut, että joku olisi hänelle yhtä tärkeä, sellainen jonka katoaminen vie häneltä täysin tasapainon. Mutta John tietää, että Sherlock on kuollut, sillä ihmeitä ei enää tapahdu, ei tässä maailmassa. Lopulta painajaiset olivat vain vaihtuneet toisiin, John ei enää tiedä mikä on unta ja mikä todellisuutta, mutta sillä ei ole väliä – tämä on kaikki, muuta ei ole. Ei muuta kuin kadonnut horisontti. Ja juuri siksi ne viimeiset sanat ovat merkityksettömiä, liian myöhässä, eikä John saa niitä sanotuksi. Minä… Minä…
Sinä.
(Hyvästi, John.)