Kirjoittaja: Resonanssi
Genre: Angst, Slash, Romance, Deathfic
Ikäraja: K-11
Paritus: Draco/Seamus
Varoitukset: Hahmon kuolema.
A/N: Suosittelen samalla kuuntelemaan tätä biisiä:
http://www.youtube.com/watch?v=4pBo-GL9SRgDracon PoVKun kuulin sen, tiesin heti.
Lohikäärmerokko, ja sinä olit niin nuori, liian nuori...kuolemaan.
Abraxas-enoni kuoli lohikäärmerokkoon, ja pelkäsin.
Mestarin kuoleman jälkeen ei ollut mitään, isä kitui Azkabanissa, äiti oli paennut.
Kartano oli meidän ja minä iloitsin, ei vanhoillisia puhdasverisiä sanomassa mitä pitää tehdä, vain me kaksi, eikä kukaan tiennyt.
Kaikki alkoi siitä, kun koulussa tulit luokseni upean riipuksen kanssa, panit sen käteeni ja sanoit "
Minä rakastan sinua, Draco.
Minä ilkuin mutta et luovuttanut, et kääntänyt edes katsettasi ja lankesin.
Yllättäen sairastuit ja kun diagnoosi selvisi, minä ilmiinnyin sairaalaan välittömästi.
"
Olen Draco Malfoy, poikaystäväni Seamus Finnigan, missä?...", kysyin.
Vastaanottovirkailijan silmät laajenivat järkytyksestä, mutta hän kuitenkin vastasi.
"
K-kerros kolme, Taikabasillit, seuraava olkaa hyvä"Sinä makasit sängyssä, vain silmäsi liikkuivat, ja tiesin sinun olevan kiitollinen, että tulin.
Otin kädestäsi kiinni, en pystynyt enää katsomaan sinua, mutta sinä katsoit minua, ehkä yritit ottaa kiinni tuijotuksellasi loppuelämämme.
Silmiäni kirvelsi hälyttävästi, mutta en itkenyt, Malfoyt eivät itke.
"
Älä itke, en valita, pian en enää tunne kipua", Sanoit.
"
Sinä paskiainen, miten uskallat väittää minun itkevän?", huusin ja läimäytin sinua päähän, mutta nauroit.
Lupasin tulla joka päivä, mutta en tiennyt, etten lähtöni jälkeen näkisi sinua enää koskaan.
Jos olisin tiennyt, en olisi lähtenyt, vaikka Pyhän Mungon seinät olisivat romahtaneet niskaamme.
Vielä viimeisinä päivinäsi onnistuit nolaamaan minut rakas.
Minä tiesin, tiesin koko sydämestäni, ettet voi parantua, mutta uskottelin muuta, kihlasormukseni pölyttyi pöydällä.
Sinä et ottanut omaasi pois, halusit meidän olevan aviopari kuolemaan saakka, sinun kuolemaasi...ja minä itkin.
Kun menimme naimisiin, itkit ilosta ja luulimme olevamme yhdessä ikuisesti, olimme vain 17-vuotiaita.
Ei meillä ollut pappeja, annoimme vain sormukset, ja kuiskasit "Saat suudella sulhasta"
Ja minä suutelin.
Sinä lensit usein Komeetta kahdellakympilläsi kartanon ympäri, haaveilit tulevaisuudesta Kenmaren Kanahaukkojen jahtaajana.
*****
Sinä yönä kaikki muuttui, heräsin painajaiseen, ja kun täristen kävelin ikkunan ääreen, tuulenpuuska kaatoi luutasi pihalla.
Tunsin käden olkapäälläni ja äänesi kuiskasi ajasta ikuisuuteen: "Älä itke, Draco"
Silloin tiesin sinun poistuneen, ja yhtäkkiä kartanon tyhjät käytävät huusivat nimeäsi minulle, kaatoivat kuolleen rakkauden kyyneleet niskaani.
Niin jätin sinut taakseni, mutta muistot seurasivat, huusivat rakastamani pojan nimeä tyhjyyteen, joka oli sydämeni.