Kirjoittaja Aihe: Sherlock Holmes: Rakkautta 2/5? (K11)  (Luettu 1967 kertaa)

Junipher

  • Vieras
Sherlock Holmes: Rakkautta 2/5? (K11)
« : 23.11.2012 23:19:58 »
Nimi: Sherlock Holmes: Rakkautta
Kirjoittaja: Junipher
Ikäraja: K11
Fandom: Sherlock Holmes (elokuva 2009)
Tyyli: slash, femme, draama, angsti, AU
Paritukset: Sherlock/John John/Mary Mary/Irene Irene/Sherlock
Vastuunvapaus: En saa/pyydä rahaa, tai omista mitään! (paitsi kieroutuneen mielikuvituksen ja valitettavasti myös tietokoneen)

AN: Sekava. Aika randomilla kirjoitettu. Ajattelin aluksi että tässä voisi olla jotain järkeä liittyen elokuvan tapahtumiin, mutta näin kävi. :''D Jatkan tätä... Tai siis postailen loput ehkä. Toki siinä tapausessa jos joku lukee. Kommentointi ehdottoman sallittua! :))


Sherlock Holmesin päiväkirja:

Minulla ole aavistustakaan siitä, kuinka päiväkirjaksi kutsutun, henkilökohtaisen vihkosen kirjoittaminen tulisi aloittaa. Siispä ajattelin tehdä tämän itselleni helpoksi ja saattaa sinun tietoosi rakas päiväkirjani, että minun nimeni on Sherlock Holmes ja kuten huomaat, minä olen päättänyt täyttää sinun sivusi omilla henkilökohtaisilla ajatuksillani. Älä luulekaan, että tämä oli minun ideani. Ei tietenkään ollut! Kuinka sinä voit edes kuvitella, että minä istuisin työpöytäni ääressä, kynän pää musteeseen kastettuna, vain ja ainoastaan sen takia, että minua itseäni huvittaisi tehdä niin? Ei. Kuulin nimittäin luotettavalta taholta, että kirjoittaminen tekee ihmisen muuten niin kovin rauhattomalle mielelle hyvää. Se tekee hyvää myös ajatuksille. Ajatuksille, jotka säntäilevät sinne tänne, tuulen mukaan tempautuvan paperinivaskan tavoin.

Niin minun ajatukseni tekevät. Mieleni on levoton, eivätkä alitajunnastani peräisin olevat, unen kaltaiset kuvajaiset anna minulle rauhaa. Siksi minä kirjoitan. Olet varmasti äärimmäisen malttamaton kuulemaan, mikä on ajanut suuren Sherlock Holmesin tähän tilanteeseen. No, minäpä kerron: mies. Tiedämme molemmat, ettei äskeinen valota ongelmani laatua vähänkään vertaa. Koeta toki ymmärtää, ettei avautumisen jaloa taitoa ole suotu kaikille. Maailma on nimittäin täynnä miehiä, mutta kyseessä oleva herra ei ole kuka tahansa heistä. Hänen nimensä on John Watson ja hän, jos sallit ilmaisun tahallisen toiston, ei tosiaankaan ole kuka tahansa kadulla vastaan kävelevistä märkäkorvista.

Selventääkseni asiaa, minun täytyy palata jo eletyssä elämässäni jonkin aikaa taaksepäin, aina siihen hetkeen saakka, kun tapasin tuon edellä mainitun herran ensimmäisen kerran. Rehellisesti sanottuna, silinteripäinen, suoriin housuihin ja puvuntakkiin pukeutunut nuori mies ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Ei tietenkään, eihän hänessä päällisin puolin ollut mitään erikoista. Oli oikeastaan ihme, että vaivauduin vaihtamaan hänen kanssaan edes muutaman sanasen, ottaen huomioon sen, ettei Lontoon kokoisessa kaupungissa kerkeä juttelemaan joka ikisen kuuloetäisyydellä olevan kanssa. Jälkikäteen ajateltuna lähes mahdottomilta tuntuvien sattumusten seurauksena me päädyimme asumaan saman katon alle, mikä taas johtui täysin vuokran maksamiseen liittyvistä syistä.

Vaikka en olekaan sitovien ihmissuhteiden kannattaja, minun pitää myöntää, että John on ollut kumppanuutemme alusta asti paras ystävän kaltainen, mitä minulla on koskaan ollut. Olen jopa sanonut sen hänelle, en suoraan, mutta... Ainakin olen yrittänyt. En tosiaankaan halua valehdella hänelle. Minusta tuntuu vain niin kovin väärältä kutsua Johnia ystäväkseni. Hän on minulle paljon enemmän, tai ainakin haluaisin hänen olevan. On totta, että hyvän arvon tajuaa vasta siinä vaiheessa, kun sen menettää. Mitä tekemistä tällä faktalla on minun ahdinkoni kanssa? Paljonkin! Aivan liian paljon! Elämääni on nimittäin ilmestynyt muuttuja, joka uhkaa erottaa minut ja Johnin toisistamme. Pysyvästi. Peruuttamattomasti. John on nimittäin löytänyt itselleen naisen.

Äärimmäisen kieron ja tekemisissään häikäilemättömän. Mutta ei John sitä noin ajattele. Hän pitää Mary Morstania kaikin puolin kauniina ja viehättävänä. Sitä hän onkin, en minä sitä sano, mutta kiero siitäkin huolimatta. Hän on onnistunut kietomaan Johnin pikkusormensa ympärille huoliteltuine hiuksineen, sekä suurine hailakansinisine silmineen. Johnilla ei ole enää aikaa minulle. Ajatella, että pyysin häntä lähtemään kanssani oopperaan ja hän kieltäytyi! Hetki sitten John otti takkinsa ja painoi silinterin vaaleiden hiustensa peitoksi, ilmoittaen menevänsä ulos. Näin sanoessaan hän puhui totta, sillä näinhän minä omin silmin, kuinka hän astui kynnyksen yli. Kysymys on siitä, kenenkä kanssa! Minä olen kaikkea muuta, kuin tyhmä ja sokea. Johnin sanalla sanoen täydellisen suun pieleen reissun aikana ilmestynyt huulipuna kertoi minulle enemmän, kuin tarpeeksi hänen ulkoiluseurastaan.
 
Kuinka minä voisin olla rehellinen hänelle? Miten minä voisin rohkaista mieleni ja kertoa hänelle, kuinka paljon olisin valmis antamaan saadakseni vain koskettaa hänen huultensa kaarta sormenpäälläni? Ei, sitä minä en voi tehdä, sillä Mary on ainoa asia, jonka Johnin silmät suostuvat näkemään. Luovuttaminen ei kuulu luonteeseeni, enhän minä edes tiedä mitä se tarkoittaa. Maryn vähättely tai loukkaaminen eivät tuottaneet toissapäiväisen perusteella tulosta. Päinvastoin, ravintolassa sattunut tapaus teki Johnin entistä harvasanaisemmaksi. En voi väittää, etteikö John olisi äärimmäisen suloinen mököttäessään. Tapa, jonka mukaisesti hän yritti olla kuulematta kysymyksiäni, sai minut haluamaan häntä yhä enemmän. Lopetan tämänpäiväisen kirjoitukseni tähän. Minun on saatava itselleni muuta ajateltavaa Maryn ja Johnin sijasta.

Luulenpa, että hän selailee iltalehteä keittiön pöydän ääressä, täysin tietämättömänä minun sisimpääni säälittä tuhoavasta tuskasta, joka johtuu vain ja ainoastaan hänestä itsestään. Siispä, hyvää illanjatkoa sinulle rakas päiväkirjani.


AN: Sanasestakin olisin iloinen. :) Kiitoksia jos luit!
« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 05:44:00 kirjoittanut Kaapo »

Junipher

  • Vieras
Vs: Sherlock Holmes: Rakkautta 1/5? (K13)
« Vastaus #1 : 27.11.2012 19:42:39 »
John Watsonin päiväkirja:

Oikein hyvää maanantai-iltaa rakas päiväkirjani. Sherlock on käyttäytynyt viimeaikoina äärimmäisen kummallisesti. Ei missään tapauksessa huonolla tavalla kummallisesti, päinvastoin. Sherlockin tavallisesti itsekäs ja peräänantamaton luonteenlaatu on muuttunut.  Rakas päiväkirjani sinä jos kuka tunnet Sherlockin, niin monena iltana minä olen istunut pöytälamppuni valon alla kertomassa sinulle Sherlockin sanalla sanoen sietämättömästä käytöksestä. Mutta nyt, ystävällinen puhetapa, kaikki ne varovaisella äänellä lausutut kohteliaisuudet... Mitä minun pitäisi niistä ajatella? Se alkoi heti aamusta. Voitko kuvitella, että Sherlock on ottanut tavakseen keittää minulle kahvia? Ei siinä mitään erikoista samaa kahvinkeitintä käyttävien keskuudessa olisi, aamulla ensin herännyt keittää kahvia ja sillä selvä.
 
Olen varmasi ennenkin tullut maininneeksi, ettei Sherlock edes juo kahvia. Niinä harvoina aamuina, kun hän vaivautuu nousemaan ylös kanssani samaan aikaan, hän aloittaa päivänsä teellä. Lauantaina hän oli jalkeilla ennen minua, tarjoamassa minulle tuolia pöydän päästä, kuin kuninkaalle konsanaan. Tämän jälkeen hän levitti käsiini päivän tuoreimman sanomalehden tiedustellen, haluaisinko kahviini maitoa, vai kenties kermaa.
 
"Ai niin muuten", hän aloitti kainosti, mikä sai hänet kuulostamaan typerykseltä. Kohotin katseeni lukemastani artikkelista kuullakseni, mitä hänellä oli sanottavanaan.
 
"Niin?"
 
"Varasin meille pöydän. Ravintolasta. Vain meille kahdelle", hän ilmoitti. Taittelin lehden ja huokaisin.
 
"Entä Mary? Oletko tullut lainkaan ajatelleeksi, että myös hänellä on tänään vapaapäivä?"

Tarkastelin tyhjää teekuppiaan tuijottelevaa miestä tuimasti. Näin jälkeenpäin tuntuu, että toimin törkeästi puhuessani Sherlockille noin. Älä käsitä väärin rakas päiväkirjani, Sherlock ei ole herkkä. Hienotunteisuus ei tavallisesti kuulu hänen hyveisiinsä, joten minulla on täysi oikeus sanoa hänelle, mitä ikinä haluan. Lähdin hänen kanssaan päivälliselle. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olisin ollut pahoillani, tai minun olisi käynyt miestä sääli. Marylla oli menoa tyttökavereidensa kanssa. Joku typerä, jokaviikkoinen naistenilta, jonka hänen porukkansa on ottanut tavakseen järjestää.
 
Sherlock tuntui viihtyvän seurassani koko loppupäivän. Merkillistä. Sherlock ei koskaan viihdy ihmisten ilmoilla kovin pitkään. Tavallisesti hän halajaa omien hyödyttömien kokeidensa pariin jo ennen jälkiruokaa. En voi väittää, ettenkö minä olisi viihtynyt. Oikeastaan saimme Sherlockin kanssa aikaan muutamia äärimmäisen rakentavia keskusteluja, liittyen päivän polttaviin asioihin, jotka eivät tavallisesti kiinnosta miestä vähääkään. Saatikka sitten minun työasiani! Sherlock ei ole koskaan ennen kysynyt minulta, miten tohtorin ammatin harjoittaminen sujuu. Tai ehkä onkin, mutta sen hän on tehnyt vain kohteliaisuussyistä, vailla vähäisintäkään kiinnostusta minun ammattiani kohtaan. Kerroin hänelle muutamista hankalista potilaista huomaten hämmästyksekseni, että hän tosiaan kuunteli, poikkeuksellisen keskittynyt ilme mustanruskeissa silmissään.
 
 Palasimme kotiin myöhään, käytyämme tyhjentämässä muutaman tuopin olutta paikallisessa baarissa. En tiedä, johtuiko se ainoastaan hienoisesta humalatilasta, johon alkoholi oli ystäväni saattanut, mutta hänen käytöksensä minua kohtaan oli erityisen miellyttävää sinä iltana. Eteisessä hän jopa tarjoutui ripustamaan takkini naulakkoon, vetäen sen yltäni hitaasti ja varovasti, kuin mikäkin herrasmies. Nostin silinterini katon rajaan naulatulle hattuhylylle tietäen, että Sherlock seurasi toimiani tarkasti.
 
"Hyvää yötä sinulle", sanoin hänelle lähes kuiskaten, varoen herättämästä rouva Hudsonia.
 
"Hyvää yötä", hän vastasi äänellä, jota en osannut tulkita.

Vetäydyin omaan huoneeseeni ja kiskoin paitani helman pois housunkauluksestani. Tarkastelin itseäni seinälle ripustetusta kokovartalopeilistä tajuten, että vaaleat hiukseni olivat pörrössä. En voinut olla naurahtamatta kuvajaiselleni.
 
Olin ehtinyt vetää liituraitahousut jalastani niin, että minulla oli alushousujen lisäksi ylläni vain napittamaton kauluspaita sekä tumma liivi. Huoneeni ovelta kuului koputus, muodollinen ja varovainen.
 
"Sherlock", kuiskasin oven läpi: "Sinäkö?"

En saanut vastausta, joten päättelin tulijan olevan Sherlock, sillä perusteella, että rouva Hudson olisi vaivautunut vastaamaan kysymykseeni. Avasin oven niin, että saatoin kohdata kynnyksellä seisovan miehen katseen.
 
"John", hän sanoi hiljaisella äänellä, silmissään kuoleman vakava ilme.
 
"Mitä?" en kyennyt karistamaan ärtyneisyyttä äänessäni. Tunsin Sherlockin katseen paljaalla rinnallani. Hänen silmänsä eksyivät tarkastelemaan alavatsaani sekunnin pituiseksi ajaksi, jonka jälkeen hänen onnistui taas katsoa minua silmiin.
 
"Minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu", hän sanoi. Alitajuntani alkoi syöttää mielelleni mitä pelottavimpia selityksiä hänen sanoilleen. Herranjumala! Nytkö hän kertoisi minulle, että oli kuolemassa tuberkuloosiin, tai johonkin muuhun hirvittävään tautiin? Tällaisen illan päätteeksi! Pakotin ääneni tyyneksi: "Siitä vain. Kerro."
 
Sherlockin katse harhaili jälleen ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kauluspaitani päälle vedetyn liivin helmaan.
 
"Tämä... ", hän nielaisi tyhjää ja jatkoi uudella määrätietoisuudella: "Tämä liivi on sinulle liian pieni."
 
Tuon sanottuaan hän kääntyi kannoillaan, kadoten omaan huoneeseensa. Minäkin pujahdin peiton alle, mutta Sherlockin kummallisesta käytöksestä johtuvat ajatuksen pitivät minua hereillä pitkään.