Koiranunta (ja unohdusta) | K-11, Sirius/Remus

[Riika]

Title: Koiranunta (ja unohdusta)
Author: Riika
Genre: draamaromance
Rating: K-11
Pairing: Sirius/Remus
Summary: Sirius haluaa rakastaa. Se on se hetki kun ajattelet minä en koskaan uskonut tähän en koskaan ikinä.
Disclaimer: En omista Rowlingin hurmaavia hahmoja enkä maailmaa, kaikki kunnia hänelle. En saa rahaa, kirjoitan omaksi huvikseni.

A/N: Huiii! Tästä tuli mulle erittäin rakas tarina ja nyt aion heittää sen susille tänne näin. Osallistuu Pako luovuuden vankilasta -haasteeseen, oikeesti voisin kyllä kirjoittaa näin koko ajan, rakastan tällasta. Vaikka ehkä se kävis ärsyttäväksi jos koko ajan lukis. Tää teksti sai inspistä Now, Now:n Magnet-biisistä, käykää kuuntelee, se on upee.


Koiranunta (ja unohdusta)

Sirius
    juoksee
         portaat
                 alas
                    kaksi
                     askelmaa
                            kerrallaan.      Aina.

Ja portaiden juurella ei edes kaadu, ei edes pysähdy vaan jatkaa vain loputtomasti, koska niin Sirius tekee, ei halua pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan velvollisuuksia vaatimuksia päätä vaivaavia asioita huomisia.

Sirius haluaa rakastaa. Se on se hetki kun ajattelet minä en koskaan uskonut tähän en koskaan ikinä.

Se on se ainoa hetki kun Sirius ehkä hetken harkitsee pysähtyvänsä: Remus. Remus, jonka sudensilmät näkevän kaiken niin helvetin helposti vaikka samalla sudenhampaat puuttuvat, etkö sinä nyt kerrankin voisi vain sanoa sen ääneen, Sirius ajattelee. Eikä sano itsekään.

Siriuksen elämä on pakenemista, vaikka hän tajuaakin sen vasta myöhemmin. Sirius nauraa juoksee pilailee ja hänellä on älyä ja maailman paras paras ystävä ja pari muutakin samanlaista ja hän on onnellinen heti kun lähtee pois niiden loppujen luota, koska millään ei millään ole väliä paitsi hänen omalla laumallaan. Siriuksen elämä linnassa ja sen loputtomilla mailla on Siriuksen loppuun asti, heidän neljän, hän seuraa sutta minne vain, koira ja hirvi ja rotta ja joskus Sirius nauraa sille niin kauan että henki ei enää kulje. Sirius ulvoo kuuta sen suden vierellä.

Joskus Sirius ajattelee että ottaa Jamesin vitsit todesta ja jää koiraksi, koska ihmiset nyt ovat vain niin monimutkaisia ja turhankin hölmöjä hänen makuunsa, mitä hän siitä välittää. Joskus Sirius leikkii ajatuksella talosta kaukana poissa, kaapeista täynnä teepurkkeja, rapistuneesta maalista seinillä ja miehestä mustan koiransa kanssa. Sitten ravistaa päätään moiselle hölmöilylle ja juoksee nauraa pilailee ja joskus suutelee kauniita tytönhuulia.
 
Remus pelkää täysikuuta mutta Sirius unohtamista. Toinen niistä on turhaa, sillä hän ei koskaan unohda.

Kolmentoista vuoden jälkeen Sirius ei enää juokse portaissa vaan hautautuu taloon jota hänen ei pitänyt enää koskaan nähdä ja sen sokkeloisiin käytäviin ja hän kyllä oli odottanut poispääsyä luolista pakenemisesta ja hiekasta polkuanturoiden välissä mutta ei hän koskaan ollut tätä pyytänyt. Sirius maistaa sen talon kielellään joka päivä näkee seinät ja vihaamansa kasvot ja haluaa juosta pois, mutta on koira hihnassa ja aina kun hihnasta yrittää päästä eroon tulee lyönti korville potku kylkiluihin. Sirius on kapinen koira koiratarhassa, se joka periaatteessa hurmaa kaikki, vetää mukanaan suurilla silmillään mutta jota kukaan ei halua viedä kotiinsa.

Paitsi joskus… Remus (jos laittaisit hänet koiratarhaan jokainen haluaisi hänet ja sitten hämmästyisi kotona mitä minä olenkaan tuonut mukanani mutta ei uskaltaisi päästää irti).

Remus, joka tuoksuu ulkoilmalta vapaudelta ja niin houkuttelevalta, Sirius kyllä muistaa sen eikä se ole vieläkään lähtenyt pois, koska joskus se korvaa talon hänen makuaistissaan, kulkee sisään pitkien hengenvetojen kanssa ja joskus tukehduttaa. Remus on niin lähellä. Remus on aina osannut viedä Siriuksen koko huomion. Vaikkei tekisi mitään. (Mikä sinäkin oikein luulet olevasi rakas.) Sirius ei voi uskoa että hän on saanut sutensa takaisin. Niinpä Sirius nukkuu Remuksen vieressä eikä edes huomaa kun ihmispäiviä alkaa olla enemmän kuin niitä joina hän käpertyy koirana Remuksen sängyn jalkopäähän (kyllähän silloinkin ajattelee mutta Sirius haluaa uskotella että harvemmin). He eivät puhu siitä. Eivät he koskaan ole puhuneet siitä.

Ja joka päivä Sirius herää ja takertuu kiinni elämänriekaleisiin ja jokainen päivä vain toistaa itseään. Sota tekee kaiken synkäksi harmaaksi vaellukseksi, kun kaikki yrittävät kiirehtiä kohtalonsa edelle ja väistää sen väistämättömän lopun. Joskus Sirius ajattelee, että he eivät voi millään voittaa ja sitten hämmästyy sillä missä vaiheessa hänestä oikein tuli tällainen,

mutta Siriuksen unissa vaeltavat vieläkin ne demonit jotka kaikuivat hänen päässään monta vuotta liian monta vuotta joiden aikana hän ehti jo luulla että veri hänen käsissään oli todellista kunnes muisti ettei koskaan koskaan koskaan ollut pettänyt ketään paitsi ehkä itseään.

Ja joskus Remus valvoo ja kun kuulee koiran ulisevan unissaan, silittää varovasti sen pehmeitä korvia ja pitkäksi venähtänyttä turkkia kunnes se rauhoittuu. Ja joskus hän painaa kasvonsa sylissään nukkuvan miehen niskaan ja kuiskii sanoja joihin uskoo vain osittain: kaikki on hyvin.

Toiset taas uskovat voittoon, tai ainakin haluavat epätoivoisesti pitää siitä uskosta kiinni. Taloon ja talosta pois kulkee ihmisiä, joiden kasvoilta lukee joskus toivoa ja joskus pelkoa ja joskus niiltä ei lue mitään. Sirius kuuntelee raportit joka päivä ja laatii joka päivä suunnitelmia muiden kanssa ja tietää joka päivä että kun ne lähtevät käyntiin, hän on vieläkin täällä ja yksin silloin kun susi on susien joukossa ja yrittää koota uutta laumaansa taisteluun. (Susi ja yksi ei kai enää tee laumaa, sillä kaikki tietävät että lopulta yksinäinen susi on yhtä kuin kuollut susi.)

Joka ilta jolloin Remus jää on juhlaa vaikkei Sirius siitä mitään sanokaan. Joka ilta jona saa suudelmia vain pullonsuilta on unohdusta pahimmillaan, pinnan alta nousevaa itseinhoa ja kaikkia niiden muistojen muistelemista joita Sirius ei halua muistaa mutta ei voi unohtaakaan. Ja niinhän siinä viimein käy että yhden sellaisen yön päätteeksi Remus palaa kotiin (kotiin? kotiin?) ja Sirius on kai humalassa ja Remus näyttää kai väsyneeltä ja Sirius aivan varmasti painaa suunsa toisen suulle eikä voi uskoa että se on heidän ensisuudelmansa. Remuksen kädet ovat kylmät mutta suu lämmin ja Sirius haluaa upota miehen sisään käpertyä kylkiluiden taakse ja nähdä viimein maailman. Remuksen silmät ovat keltaiset ja kyltymättömät ja Sirius tuntee ne jo sillä kaikki tuntuu tutulta kuin miljoonia kertoja läpikäyty liikesarja. Keittiö vaihtuu makuuhuoneeksi ja Sirius laskee arvet Remuksen ihossa, viimeinkin, ja jossain sen kaiken keskellä Sirius ehkä erehtyy puhumaan totuuksista, kiintymyksestä tai jostain sinne päin.

Aamulla on
hil
jai
suus
ja ensin Sirius erehtyy luulemaan sitä siksi samaksi kuin joka aamu mutta tajuaa sitten ettei ole ainoa joka hengittää siinä huoneessa (jonka seinällä hymyilevät ikuisesti neljä parasta ystävää jotka eivät tiedä vielä mitään siitä mitä on tulossa eivät aavista syleilevänsä pettureitaan ja kuolleita). Sirius kurottaa kohti Remusta (niinhän hän aina) ja koska hänen päätään ja jäseniään särkee, hän antaa itselleen luvan painautua toista vasten kuin hellyydenkipeä koiranpentu, koska loppujen lopuksi sitähän hän on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ja kun Remus avaa silmänsä kaikki on muuttunut mutta silti kaikki on ennallaan, eikä Remus vetäydy pois eikä Sirius häpeä mitään.

Se on se hetki kun hän ajattelee minä en koskaan uskonut tähän en koskaan ikinä.

Päivät jatkuvat mutta viimein niissä on jotakin erilaista, ja Sirius ei enää suutele pullonsuita koska hänellä on joku muu jota suudella ja lopulta kaikki mitä Sirius unohtaa on se, miten olla yksin.

[Funtion]

Osallistuu Pako luovuuden vankilasta -haasteeseen, oikeesti voisin kyllä kirjoittaa näin koko ajan, rakastan tällasta. Vaikka ehkä se kävis ärsyttäväksi jos koko ajan lukis.
Mitä turhuutta! Jos rakastat tuollaista kirjoittamista, kirjoita. Mä ite rakastan tällaisien lukemista ja mun mielestä tuon haasteen myötä on syntynyt ehkä parhaimmat tekstit ikinä tänne Finiin (enkä nyt puhu omista teksteistäni tuohon haasteeseen, voi lol en todellakaan). Ihmiset on erilaisia ja tykkää lukea erilaisia juttuja ja mä oon yks niistä jotka tykkää tän tyylisistä joten… kirjoita lisää tällaisia, jos se tuntuu susta oikeelta! Aina pitää kirjoittaa niin kuin itsestä tuntuu eikä niin kuin lukijoista tuntuu… eli aina pitää kirjottaa ittee varten, ei lukijoita.
(Ja näin randomina voisin todeta et toi sun ficci Valkoista tuli mustaa on mun to read -listalla eli varaudu saamaan siihen kommentti jossai vaiheessa… ja taitaa olla tuo Oppeja elämästäkin, en oo ihan varma…)

Sirius
    juoksee
         portaat
                 alas
                    kaksi
                     askelmaa
                            kerrallaan.      Aina.

Ja portaiden juurella ei edes kaadu, ei edes pysähdy vaan jatkaa vain loputtomasti, koska niin Sirius tekee, ei halua pysähtyä hetkeksikään ajattelemaan velvollisuuksia vaatimuksia päätä vaivaavia asioita huomisia.
!! Mä rakastan sitä, miten oot asetellut tuon tekstin tuossa alussa niin että se näyttää ihan niiltä portailta joita pitkin Sirius juoksee! Ah neroutta! Ja mä pidän luetteloista joissa ei käytetä pilkkua sillä pilkku antaa hengähdystauon ja ilman hengähdystaukoa teksti on elävää ja sitä lukee ja lukee ja lukee eikä saa happea kun missään ei pilkkuja ja voi luoja! Tarviikohan mun ees mainita, miten paljon rakastin tuon kohdan pilkuttomuutta?

Niinpä Sirius nukkuu Remuksen vieressä eikä edes huomaa kun ihmispäiviä alkaa olla enemmän kuin niitä joina hän käpertyy koirana Remuksen sängyn jalkopäähän (kyllähän silloinkin ajattelee mutta Sirius haluaa uskotella että harvemmin)
Mmh, tuo sulkeissa oleva lause hämäs mua, sillä siitähän puuttuu tekijä? Tuosta alusta ennen mutta-sanaa. Eikö sen pitäisi olla "kyllähän hän" eikä "kyllähän silloinkin" sillä kokeilin ja jos tuosta ottaa pois ton "hän" liitteen niin siinä lukee et "kyllä silloinkin ajattelee mutta" ja musta se joteki kuulostaa vähän kömpelöltä ilman tekijää. Mä laittasin tuohon hän-sanan mut… no joo. Pako luovuuden vankilasta, tee kuten lystäät! : D

Joskus Sirius ajattelee, että he eivät voi millään voittaa ja sitten hämmästyy sillä missä vaiheessa hänestä oikein tuli tällainen,

mutta Siriuksen unissa vaeltavat vieläkin ne demonit jotka kaikuivat hänen päässään monta vuotta liian monta vuotta joiden aikana hän ehti jo luulla että veri hänen käsissään oli todellista kunnes muisti ettei koskaan koskaan koskaan ollut pettänyt ketään paitsi ehkä itseään.
Vau, tää on yks mun lempparikohdista! Unissa vaeltavat demonit, monta vuotta liian monta vuotta, veri käsissään oli todellista kunnes muisti ettei koskaan koskaan koskaan ollut pettänyt ketään paitsi ehkä itseään… vau! Tässä oli hienosti käytetty retorisia tyylikeinoja (kuten koko tekstissä on käytetty), tässä kohtaa nimenomaan toistoa; koskaan koskaan koskaan. Tykkään!

(Susi ja yksi ei kai enää tee laumaa, sillä kaikki tietävät että lopulta yksinäinen susi on yhtä kuin kuollut susi.)
Jälleen hieno oivallus! Sudethan on laumaeläimiä. Aaa tykkään tästä lauseesta kauheesti!

*

Kabum! Mitä tällaiseen voi muuta sanoa! (Tekee mieli vaan kirjottaa tähän pelkästää toi Kabum! ja that's it koska se Kabum! kuvaa tätä enemmän kuin tuhat sanaa. No, yritetään nyt kuitenkin saada se tuhat sanaa tähän ja kattoo sitten kumpi kuvaa paremmin, Kabum! vai tuhat sanaa.)

Hahmoista ensin muutama sananen. Sirius oli varsinkin alussa ihanan kapinallinen ja vastuuton, juuri sellainen kuin mäkin sen kuvittelen olevan, se ei halunnut ajatella velvollisuuksia tai huomisia tai mitään. Mutta se kuitenkin halus rakastaa ja se on outoa, sillä rakastaminenhan on ns. sitoutumista. Noh. Toisaalta sitten sanottiin, että se on se ainoa hetki kun Sirius ajattelee pysähtyvänsä… No joo, ei takerruta siihen liikaa. Remus taas oli tässä… se jäi vähän etäisemmäksi, mut ei se oo ihme. Jotenkin tässä mitä ilmeisemmin Sirius uskalsi olla Remuksen lähellä vain koirana… (kunnes sitten lopussa, ensisuudelma, niin, ei koiruuksia).

Tän yhtenäinen teema oli selkeesti unohtaminen, sitä hoettiin aika monessakin kohtaa. Remus pelkäsi täysikuuta, mutta Sirius unohtamista, tosin Siriuksen ei tarvinnut pelätä sitä, sillä se ei voi koskaan unohtaa… sitten taas viimeinen lause, lopulta kaikki mitä Sirius unohtaa on se miten olla yksin. Toi oli jotenkin kauheen vaikee lause! Piti kelata sitä sillee vastakohtana… unohtaa miten olla yksin = muistaa miten olla yhdessä. Eli se muistaa Remuksen eikä enää osaa olla yksin? Joo, tää on mun logiikkani. Sit taas Sirius sai suudelmia pullonsuilta, unohdusta parhaimmillaan eli pahimmillaan eli mitämitä, eli se joi ittensä humalaan jotta unohtaisi. Mutta ei kuitenkaan unohtanut. Haha.

Aluks kun mä luin tän tekstin, en saanut tästä oikein otetta, sillä tässä oli niin hurjasti yksityiskohtia ja sanoja, joilla oli odotettua enemmän merkitystä. Tää oli sellainen teksti, joka pitää lukea kahdesti, ehkä kolmesti, ennen kuin todella ymmärtää (tosin en mä vieläkään usko että mä ymmärsin kokonaan). Mä tykkään aivan kamalasti tällaisista teksteistä, vaikka mä inhoonkin tätä aivojumppaa jota saan harrastaa tän takii. Mut sä olit ihan uskomattoman hienosti solminut tähän Siriuksen joka mun käsittääkseni oli alussa Remuksen lähellä vain koirana, kunnes sitten humalassa tuli kotiin? ja suuteli sitä ja… no niin. Sitten olit myös kytkenyt tähän tuon unohtamisen ja sen vaikeuden (been there done that, haha).

Lopussa taas… Sirius ei enää suutele pullonsuita, sillä on joku muu jota suudella. Ekalla kerralla ajattelin että jaahas, se sitten dumppas Remuksen ja etti jonkun muun, mutta nyt tajusinkin — kertoohan tää Hunajaherttua osastona sen — että sehän nimenomaan viimein "sai" Remuksen ja jäi sen vierelle kun ei se enää osannut olla yksin. Tai muistanut sitä, miten olla yksin. Se turhaan pelkäsi unohtamista, kun tavallaan se unohti vain sen miten olla yksin. Tosin, onhan senkin unohtaminen aika paha virhe, sillä eihän noiden kahden suhde ikuisesti tuu kestämään (Azkaban, Jamesin ja Lilyn kuolema, tajuut mitä tarkotan). Haha olinpa tyhmä kun en heti alussa tajunnut tuota loppua!

Kokonaisuudessaan…. vaikea teksti, mutta äärettömän hieno! Tää on sellainen jota palaa lukemaan uudestaan ja uudestaan. Toi Pako luovuuden vankilasta -haaste on joku paras, oodi sille! (Kirjoita siihen lisää tällaisia! Tahtoo lukea tahtoo!) Kiitos tästä! <3

(Haha, siinä sulle 1001 sanaa, sillä 1 sana on Kabum! ja 1000 sanaa on ne muut sanat ja nyt voit sitten kertoa oliko tuosta 1000 sanasta apua vai kertooko tää enemmän;

Kabum!)

[Riika]

fierté, mut aivot on vähän kabum nyt. Arvaa mitä? Arvasin et tuut kommentoimaan tähän, tunnustan että oon törmäilly sun teksteihin ja kommentointeihin paljon viime aikoina ja sit kun olit tuossa samassa haasteessa niin pelkäsin arvasin et löydät vielä tänkin. (: Hihiii. En tiedä.
No niin. Mitäköhän mä osaan vastata tuohon. Ensinnäkin, kiitos hirveästi! Sun kommentit on sellaista luettavaa että huh huh, ja tää on nyt kehu.

Noi kaikki alun jutut on mukavia koska noi on yksiä munkin lempparikohdista. Mut tää

Niinpä Sirius nukkuu Remuksen vieressä eikä edes huomaa kun ihmispäiviä alkaa olla enemmän kuin niitä joina hän käpertyy koirana Remuksen sängyn jalkopäähän (kyllähän silloinkin ajattelee mutta Sirius haluaa uskotella että harvemmin)

niin toi "silloinkin" viittaa niin kuin siihen koirana oloon, onks siinä sitten järkeä? Siinä saatto alunperin olla että kyllähän koiranakin ajattelee, ehkä ois pitäny jättää se vaan niin. No mutta, olkoon nyt.

Mustakin Remus on tässä aika etäinen, mutta keskityinkin lähinnä Siriukseen niin. Ja rakastuminen on kyl sitoutumista, mut eiks se varsinkin alussa voi olla myös heittäytymistä? Jolloin se sopii myös Siriukselle. En mä kyl ees ajatellut sitä ihan noin tarkasti kirjoittamisvaiheessa, mutta väitän aina et nää on varmaan jotain mun alitajuisia perusteluja kaikille hölmöille jutuille :--D Tai sit oon vaan tyhmä.

Unohtaminen on tässä joo vahvasti mukana, ja tajusit ton lopun ihan oikein. Yks juttu vaan - suurin osa tästä tapahtuu Kalmanhanaukiolla toisen sodan aikaan, meniks se ohi? Saatto olla ihan mun omakin vikani, koska ei sitä mainita varsinaisesti missään nimeltä ja sekavuus ja aina voi tulkita miten sattuu.

Tää Pako luovuuden vankilasta -haaste on tosiaan mainio, kiva jos joku muukin tykkää tästä tyylistä! Hyvin mahdollista että innostun kirjoittelemaan lisää tällaisia.

Oli kivaa kuulla tuhat sanaa, mutta on se Kabum! myös aika mukava arvio. Kiitos.

[Letizia]

Kommenttikampanja tervehtii!

Myönnän aluksi kamalan totuuden, että en ole alkuunkaan koiraihminen ja koiraeläimet saavat minut aina vähän vaikeaksi, enkä ehkä oikein osaa kommentoida tätä teemaa tässä. Se kantoi kyllä loppuun asti, mutta en uskalla sanoa siitä muuta, koska pelkään sanovani jotain tökeröä. Ääh, anteeksi, jos sanoin jo jotain tökeröä.

Tässä oli hengästyttävä tahti, ja siitä tykkäsin tosi paljon. Se korosti kivasti noita muutamia kohtia, joissa vauhti hiljeni ja jotka liittyivät Remukseen. Tämähän toki sanottiin tekstissä suoraankin (Se on se ainoa hetki kun Sirius ehkä hetken harkitsee pysähtyvänsä), mutta jotenkin noissa tekstillisissä hiljennyksissä se tuli vielä vahvemmin esille. Rappusistakin tykkäsin!

Ja sitten tietysti hiljaisuus, joka on eri kuin muina aamuina, oli selkeämpi pysähdys, eikä pelkkä vähäinen jarrutus. Hmm, oikeastaan olisin melkeinpä kaivannut tuon

Aamulla on
hil
jai
suus

jälkeen nopeammin pisteen ennen kuin vauhti taas kiihtyy ja pilkkuja ja pisteitä on harvassa. Vaikka toimi se noinkin.

Löysin tästä ihania teräviä huomioita, jotka kuvaavat hyvin sinun Siriustasi (joskin sopisivat myös omaan tulkintaani). Esimerkiksi Siriuksen äly ja se, että ihmiset ovat hänen makuunsa "monimutkaisia ja turhankin hölmöjä". Pidin myös kohdista, joissa kuvasit Remusta Kalmanhanaukiolla Siriuksen näkökulmasta: Remus, joka tuoksuu ulkoilmalta vapaudelta ja niin houkuttelevalta, ja yhden sellaisen yön päätteeksi Remus palaa kotiin (kotiin? kotiin?). Jäin tässä kovasti miettimään Siriusta, joka on kahlittuna taloon, vaikka mieli ravaa koko ajan eteenpäin.

Aah, minua niin riipaisevat fikit, joissa päädytään yhteen vasta Azkabanin jälkeen, koska se on kamalaa ja kuitenkin tiedetään että sitten ne kuolee! En kestä. Mutta sentään Sirius sai sen hetkensä kun minä en koskaan uskonut tähän en koskaan ikinä. Oikeestaan minun on vaikea nähdä Azkabanin-jälkeisten fikkien lopetukset onnellisina, mutta kai saa vähän kuvitella. :)

[Pric]

voi että, voi luoja voi hirmu! Voi helkutti tää oli ihana. Ihan järkyttävän hyvää luovaa tekstiä. Tää oli inspiroivaa, sai mut kirjottelemaan runoja pitkästä aikaa. Tää oli upee! En osaa oikeen kommentoida. Tää oli niin ihanasti kirjotettu tyyliltään. Toisto oli hyvää, tää oli vähän niinkun runo. En oo pahemmin lueskellu sirius/remusta mut tää oli niin upeesti kirjotettu, että hyvä alku tälle paritukselle . Kirkota lisää tällä tyylillä! Toi alku oli ihana, kun se oli muotoiltu. Rakastan teksteissä, että sanoista tehdään kuvia. Herra ihme, rakastuin.

[Riika]

Letizia, saatoin ehkä vähän nauraa sille ettet tykkää koirista, koska siinä tapauksessa tämä taisi olla aika vaikea teksti sulle! :---D Mutta eihän tuo tökeröä ollut, kaikilla on omat mieltymyksensä. Tähän nyt oli pakko ottaa koiruus, koska Sirius. Mutta kiva jos silti tykkäsit tästä, kirjoitustyylistäkin! Kuvasit sitä mukavasti, aika hengästyttävähän tämä tosiaan on kaikessa pilkkujen vähyydessään. Hiljaisuus-kohta oli aika pieni stoppi, lähinnä ajattelin kuvata sillä sitä yhtä hetkeä, siksi heti taas lähdetään hirmuisen pitkällä lauseella eteenpäin. Muuhun en sitten osaakaan vastata sen kummemmin, mutta oi mukavan kommentin kirjoitit, kiitos! :3

Pric, hihi onpas ihana kommentti :---D ♥ Ihana jos tykkäsit tästä tyylistä, tykkään siitä itekin ihan hirmuisesti! Sitten kun saa aikaiseksi niin voisi koittaa tällaista uudestaankin, oi kyllä. Ja haha, sainko sut runoilemaan, se on aina hyvä! :--D Mutta kiitosta kommentista!

[planeettabaletti]

Voi, minä en osaa sanoa mitään muuta kuin voi. Voi!

Tämä sai minut haluamaan käpertyä kerälle peiton alle ja itkemään, koska surulliset asiat ovat niin kauniita.

Tai ehkä minä olen vain nyt juuri nyt kauhean altis tällaiselle kauniille melankolialle, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että sinä olet loistava kirjoittaja. Ihan loistava mahtava. Tykkään tällaisesta kirjoitustyylistä, kirjoitan itsekin tämäntyyppistä, ainakin joskus. Koska huumori on niin vaikeaa.

Kuuntelin tuota linkkaamaasi kappaletta samalla ja se oli juuri sopivan mittainen, se loppui samaan aikaan kun luin viimeisen lauseen. Minusta on aina mukavaa, kun teksti liitetään johonkin kappaleeseen, se luo sellaista erilaista syvyyttä ja tunnelmaa siihen.

Palataanko vielä siihen, miten kauniisti sinä osaat kirjoittaa? Minäkään en oikeastaan hirveästi pidä koirista, mutta tämän tekstin myötä olen kyllä ihan myyty.

Minusta on ihanaa, kun kirjoittajat pitävät hahmot avoina ja viattomina, en tykkää yhtään sellaisesta 'rankasta' kuvailusta. Siitä, että sanotaan, että maailma ei ole enää kaunis. Sinun tekstisi maailma on kaunis, kauhean kauhean surullinen mutta kaunis.

Sirius on ihana ja Remus on ihana ja on ehkä turha sanoakaan, että tämä on minun lempiparitukseni. (tässä välissä on ihan okei alkaa nauraa sille, että sanassa 'lempiparitus' on sana 'pipari'). Tämä teksti on selllainen, että on ihan pakko pysähtyä ja vain ajatella, miten kaunista kaikki loppujen lopuksi onkaan. Tämä teksti on kuin kylmän vaaleanvioletit silmälasit, jotka tekevät kaikesta kaunista melankoliaa.

Ja nyt selvästi tämä kommentti alkaa lipsua jonnekkin vähän turhan absurdiin maailmaan, joten lopetan tämän ja sanon vielä, että sinä olet minun tämänhetkinen lempparini :--)

[Riika]

anjuska, apua oot ihana. Kiitos ♥ En osaa vastata yhtää mitää muuta ny, oikeesti. Paitsi et kiva kun kuuntelit ton biisin myös ja olipas se hauskan sopiva! Mut jee en ihan oikeesti osaa sanoa mitään muuta, mutta ihana ku tykkäsit tästä ja kiitos ja kommenttisi oli mukavaa luettavaa. :3 Hih.