Nimi: Keltainen
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla; Tuntematon sotilas
Genre: Ficletsarja. Alkaa jokseenkin ahdistuneena draamana ja hahmotutkielmana, myöhemmin kasvaa pehmeämmäksi ja söpömmäksi
Ikäraja: k11
Paritus: Koskelan Kaarina/Hietasen Urho; Koskelan Kaarina/Kiviojan Aulis
Yhteenveto: Isoveljen ja pikkusiskon sisarusbondausta, erään kaikin puolin kauhean kihlauksen päättyminen, ja erään erittäin kauniin ystävyyden (ja
ystävyyden) alku
Varoitukset: Mainintoja seksuaaliseen tekoon pakottamisesta ja painostusyrityksistä, joista uhri ajalle ja canonille tyypillisesti syyttää itseään. Sodan kauhut ja haavoittumisen lievä kuvaus.
Vastuunvapaus: Hahmot ja miljöö ovat Väinö Linnan luomuksia. Minä en hyödy mitään.
A/N: Heh. Moi. Nii minähän aloin julkaista tätä ficciä oikeasti jo viime vuoden lopussa, mutta sen kanssa kävi niin, että yritin tehdä sitä liian nopeasti, kun yritin saada sitä valmiiksi rakkaudentunnustushaasteen deadlineen mennessä, joka siinä vaiheessa oli uudenvuodenaattona. Myöhemmin dedistä siirrettiin, mutta minä olin siinä kohtaa jo ns. tehnyt itsestäni narrin. Hosumiseni iski takasin, koska mulla ei ollut oikeasti kunnollista suunnitelmaa tai rakennetta mietittynä, vaikka yritin väittää itselleni niin. Ironista kyllä, tein siihen haasteeseen lopulta
Muuttolinnuista (k11), joka loksahti tähän verrattuna kasaan naurettavan nopeasti ja helposti ja josta tuli loistava, vaikka itse sanonkin.
Anyway. Nyt teen tätä omaan tahtiin ja kaikessa rauhassa, koska tää on tarina jonka haluan kertoa kunnolla. Siitä huolimatta, että samaan aikaan asenteeni on "tässä tapahtuu näin ja perustelen valintani sillä, että haluan, että tässä tapahtuu näin". Osien määrästä en ole varma, mutta sen verran lyhyitä nää on että liekö tuolla hirveesti väliä tässä vaiheessa. Osallistun tällä edelleen fanficsataseen sanalla 013 (
keltainen), koska sama tarina tää pohjimmiltaan on ja poistin sen alkuperäisen anyway. Samaan aikaan osallistun näillä ficletkolmesataseen, koska vaikka tarina on sama ja tekstikin osittain, niin tämä uudelleenmuotoilu tuottaa luonnollisesti myös uutta tekstiä ja kokonaisuus hahmottuu sen verran eri tavalla, että... siis. Oikeesti mulle vaan ei tuu huonoa omatuntoa tästä. That's all. Jos tulis niin en tekis tälleen.
Tämän tuo meille se, että Vilhon ja Kaarinan sisarussuhde on mulle hyvin tärkeä juttu, jota mun on ollut tarkoitus pohtia ficcimuodossa jo kauan. Kaarina on mulle hyvin rakas hahmo, joka ansaitsee paljon parempaa kuin se canonissa saa. Ja arvaatteko kuka toinen hahmo ansaitsee enemmän kuin mitä se canonissa saa? No kersantti Urho Hietanenhan se, tuo maailman hiilisin ahvena. Ja tiedättekö mitä ne kumpikin ansaitsee? No TOISENSA. Aamen. Ihana kirjoittaa näille teoksille se loppu joka niillä olis oikeesti pitänyt olla. Mut tällä kertaa kunnolla.
KELTAINEN1 (Ficlet300: 194 epäusko, 300 sanaa)”Herra Jumala”, äiti ähkäisee vilkaistuaan ikkunasta. Kämmen nousee suun eteen, kun hän puoliksi istuu ja puoliksi putoaa tuvan penkille. Isäkin kalpenee silminnähden, kun hän katsoo pihalle.
”Mikäs ny on?” mummu havahtuu.
”Rovasti… rovasti on tulossa tänne.”
Äidin hartiat menevät kyyryyn kuin hän valmistautuisi jo uutisiin. Juhani on pongahtanut kireäksi kuin jännitetty jousi ja värisee kuin olisi karkaamaisillaan vinttikamariinsa, muttei kehtaisi. Kaarinan on puristettava kätensä pöydällä ristiin, jotta ne eivät tärisisi niin. Älä anna sen olla, mielessä vilahtaa kavalasti. Älä anna sen olla, anna että minulle tulisivat kertomaan että –
”Mes äkkiä päästään se taloon”, mummu suhahtaa isälle.
Rovasti riisuu hattunsa ovella ja jää pitelemään sitä sinisistä verisuonista kirjavissa käsissään.
”Olisi uutisia Vilhosta”, hän aloittaa. ”Halusin itse tulla kertomaan teille.”
Äidin pää painuu vastaanottamaan iskua. Isä tuijottaa rovastia silmiään räpäyttämättä ja hammasta purren. Juhani pidättää hengitystään. Mummu suipistaa suunsa ja odottaa.
”Vilho on haavoittunut vakavasti johtaessaan komppaniansa hyökkäystä. Häntä ollaan toimittamassa Helsinkiin sotasairaalaan.”
Sanat jättävät jälkeensä typertyneen hiljaisuuden, jonka rikkoo vain Juhanin kiihtynyt hengitys, jota hän on lakannut pidättelemästä. Kaikkien silmät ovat nauliutuneet rovastiin, joka katsoo hämillisen näköisenä vuoroin jokaiseen. Kaarinan päässä kohisee. Kysymys lipsahtaa häneltä niin vahingossa, että kaikki saavat kuulla epäuskon hänen äänessään.
”Vilho siis elää?”
”Hän elää”, rovasti vahvistaa. Paperinohuiden kasvojen ilmeeseen tulee hieman samaa varmuutta ja päättäväisyyttä kuin joskus parempina aikoina. ”Jumalan armosta Vilho elää. Hänet on oikeastaan luultavasti jo saatu Helsinkiin asti, tiedättehän tekin millaisia viiveitä tiedonkulussa tällaisina aikoina on – ”
Äiti nyyhkäisee kämmeneensä, ja se jotenkin laukaisee koko tilanteen. Isä astuu äidin luo ja laskee käden hänen olalleen. Juhanin sormet ovat takertuneet pöytäliinaan. Mummun kasvoille on noussut pieni hymy, ja rovastikin uskaltaa varovasti hymyillä kohdatessaan hänen katseensa.
Kaarina puristaa käsiään tiukemmin ristiin ja rutistaa silmänsä kiinni, niin että pari kyyneltä putoaa poskille ja pöytälevylle. Kihlasormus painaa sormien välissä kuin se olisi kuullut hänen salaisen kaupankäyntinsä Jumalan kanssa.