Nimi: Muuttunut
Kirjoittaja:minäminä..
Fandomi: Burtonin Dark Shadows
Genre: Draama, angsti..
Ikäraja: K11 (ei varma)
Paritus: Barnabas/Josette
Vastuunvapaus: E omista mitään tai ketään tai saa rahaa jne
A/N: Siihen Burton haasteeseen oli tullu ylettömän hyviä tekstejä, joten iski sitten itellekkin inspis kirjotella jotain sen tyyppistä. Kirotus ja asiavirheitä voi olla. Kuten tavallista, kommentit ois kivoja, jos joku lukis!
Hän on aivan vierelläni. Makaa liikkumattomana, villainen peitto leukaperiä hipoen, kasvot minuun päin käännettynä. Hivutan sormeni peiton siksakilla vahvistetulle reunalle ja vedän sen pois, koska Josette ei tunne kylmää. Hänellä on yllään polvitaipeeseen asti yltävä satiininen yömekko, vaikka ei hän tosiasiassa tarvitsisi sitäkään. Katselen naisen täydellisen vaaleaa ihoa, joka ei virheettömyydestään huolimatta missään tapauksessa ole läpinäkyvä. Silmäni ei tavoita yhtäkään ihon alta sinisen vihreänä kuultavaa verisuonta, ei edes rannetaipeiden kohdalla sillä veren ei enää tarvitse kiertää hänen kehossaan. Josetten kasvot ovat kalpeat, mikä tekee oikeutta hänen pitkinä ja tummina kaartuville silmäripsilleen. Hän vetää villatäkin takaisin vartalonsa peitoksi ja kääntää minulle selkänsä. Hän ei ole unessa, sillä eiväthän vampyyrit tosiasiassa nuku yön pimeimpinä hetkinä.
Josette muuttui, kun hänen sydämensä lakkasi lyömästä. En tarkoita pelkästään tummia varjoja hänen silmiensä ympärillä, tai paperiakin valkoisempia kulmahampaita, jotka ulkonevat muusta hammasrivistöstä täydellisinä täyttämään tehtävänsä. Ennen hän rakasti minua. Todella. Hän pystyi katsomaan minua vilpittömän tuntuman omaavilla kirkkaanvihreillä silmillään ja sanomaan: “Barnabas. Minä rakastan sinua.” Hän ei enää tee sitä. Vaikka polvistuisin kartanomme parkettilattialle hänen eteensä, kerjäten häntä sanomaan nuo sanat, hän ei tekisi sitä. Hänen verettömille huulilleen nousisi lähes huomaamaton hymynkaari, mutta hän ei sanoisi sanaakaan. Kävelisi vain pois äänettömine askeleineen.
Josette sanoi aina, että rakkaus on määrä osoittaa teoilla, ei valheellisuuttaan huutavilla sanoilla, jotka ovat jo tehneet itsensä turhiksi tämän maan päällä. Mitä minun pitäisi ajatella hänen tavoistaan nyt? Josetten suudelma ei ole hellä, sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Tapa, jolla hän vie kätensä tummien suortuvien peittämälle takaraivolleni, tukistaa minua tarkoituksenaan vain pitää minut liikkumattomana… Hän painaa huulensa omiani vasten ja maistelee minua käsittämättömän nälkäisenä. Kyltymättömästi niin, että hampaamme kolahtavat yhteen. Josette ei siitä välitä, vaan jatkaa. Hän puree alahuuleni rikki, niin että tunnen pintaverisuoniin liikkumattomana pakkautuneen veren maun suussani. Myös Josette maistaa sen, sillä tunnen, kuinka hänen kielensä tunkeutuu suuhuni, raivokkaasti, lupaa kysymättä.
Ei se ole rakkautta, se on vain himoa. Ja minä tiedän, ettei veri ole ainoa asia, jota hän himoitsee. Josette liikkuu kaupunkien öisillä kaduilla, etsien hämärässä kulkevia hahmoja, jotka hän johdattaa johonkin suojaiseen paikkaan.
“Pure minua”, Josette kuiskaa heille ja ketäpä nuoren naisen viehätysvoima ei saisi lähtemään mukaan kummallisiltakin kuulostaviin pikku leikkeihin. Ei se ole leikkiä. He saavat tietää sen vasta myöhemmin, viimeistään siinä vaiheessa, kun naisen terävät kulmahampaat uppoavat heidän lihaansa tavalla, joka on kaukana siitä, miten he koskettivat tuntemattoman naisen kaulaa tämän mieliksi. Josette ei kykene lopettamaan. Hän jatkaa viimeiseen pisaraan asti välittämättä huudoista, tai pyristelystä. Ei hänen tarvitse välittää, sillä hän on vahva. Vahvempi, kuin minä. Hän tulee kotiin vuolaana valuneen veren tahrimissa vaatteissa. Veren, joka valuu hänen suustaan leualle ja sieltä aivan liian avonaiselle kaula-aukolle, tahraten hänen maidonvalkoisen rinnuksensa. Hän ei välitä peittää vieraiden huulten kaulalleen painamia merkkejä, sillä hän tietää, että minä annan hänelle anteeksi.
Sängyllä makaavan naisen alas painetut silmäluomet värähtävät, niin että pystyn näkemään aavistuksen hänen silmiensä väristä. Se on ainoa jäljelle jäänyt asia siitä Josettesta, jonka vuoksi minä olin valmis tekemään mitä tahansa. Josette pysyy paikoillaan, kun minä nousen istumaan sängyn reunalle. Hän ei ole huomaavinaan, kun minä kävelen paljain jaloin pois yläkerran makuuhuoneesta, pois hänen luotaan. Tietämättään Josette osoittaa minulle, ettei hän tarvitse minua enää. Tassuttelen portaat alas, sivellen kädelläni monimutkaisin puukuvion koristeltua kaidetta. Pääsen pienen eteisen läpi ovelle ja avaan sen astuakseni liikkumatonta mustuuttaan kaikkialle levittävään yöhön. Minun ei tarvitse sytyttää valoja, osatakseni tieni hoitamattoman puutarhan koristeena toimivaa pieneen liiteriin.
Puristan sormeni puukon kädensijalle ja viimeistelen veistokseni muutamalla pitkällä vedolla. Painan puisen sauvan pään kämmentäni vasten tietäen, että voisin halutessani lävistää sen. En kuitenkaan tee sitä, sillä en valmistanut asetta itseäni varten. Kätken sen puvuntakkini povitaskuun ja palaan Josetten luo vain nähdäkseni, ettei hän ole liikahtanutkaan. Vien käteni hänen kasvoilleen ja pyyhkäisen muutaman poskille valuvan suortuvan hänen korvansa taa. Hän on kaunis. Kaunis siitäkin huolimatta, että sirot luut työntyvät aiempaa selvemmin esiin hänen ihonsa alta. Syömättömyys on tehnyt hänet langan laihaksi.
“Josette”, kuiskaan ja silitän sormillani hieman lommolle painunutta poskea. Vetäydyn hänen päälleen tuntien, ettei hänen hento ruumiinsa säteile lämpöä minulle. Josette kääntää päänsä sivulle, jotta minä voisin painaa huuleni hänen kaulalleen. En tee sitä. Tavoittelen rintaani vasten painuvaa puista sauvaa ja kohotan sen molemmin käsin kiinni pitäen ilmaan. Josetten häkellyttävän vihreät silmät rävähtävät auki. Hämärässä supistuvat pupillit kielivät sanoin kuvailemattomasta kauhusta, joka räjähtää hänen sisällään, saaden hänen jokaisen lihaksensa jännittymään. En anna hänen katseensa häiritä minua. Minun täytyy tähdätä tarkasti, sillä vampyyrin voi tappaa vain lävistämällä sydämen puisella sauvalla.
