Nimi: Pieniä polkuja
Kirjoittaja: Boure
Oikolukija: Tulejo. Iiiiisot kiitokset ♥
Genre: angst, songfic
Ikäraja: K-11? korjatkaa jos oon väärässä
Vastuuvapaus: Mulle kuuluu kaikki muut paitsi biisin sanat.
Varoitukset: viiltelyä hieman
A/N: Idea tähän siis lähti, kun kuulin radioista Ressu Redfordin ja Jussi Rainion Pieniä polkuja kappaleen. Tuli heti sellain fiilis et haluun kirjottaa tästä biisistä. Tällänen siitä sitte synty. Tästä tuli nyt kyllä vähän lyhyt, mutta älkää antako sen häiritä - tosiaan tästä piti tulla tripla raapale kirjotetaaks se ees noin?, mutta tuli liikaa sanoi. ;c Oon tyhmä enkä viel oikee hallitse tätä. Tää on tosiaan mun eka ficci, jonka saan valmiiks ja uskallan julkasta tänne. ;c Älkää pliis hirttäkö mua. Kommentit ja risut ja ruusut on tervetulleita. :----) Olkaatten hyvät:
Miksi mä en enää ylläty, että näen isällä kaljapullon? Silti se satuttaa. Eikö
se kestä mua, Kiia tai äitiä? Se voisi olla samanlainen hassuttelija kuin silloin,
kun olin pieni. Kaikki muuttui murrosikäni alettua. Kun mä riitelin sen kanssa
ensimmäistä kertaa niin sanotusti kunnolla, se kävi hakemassa viinapullon
kaapista, jonka sisältöä se oli tarkoin varjellut. Sama jatkui jokaisen riidan jälkeen
kunnes siitä tuli jokapäiväistä. Ehkä se haluaa pois todellisuudesta. Ehkä se
humalan kautta pakenee mua, Kiiaa ja äitiä.
Sen faija vetää juomaa, eikä tahdo tietää. Se hukkuu siihen humalaan, kai
pääsee paikkaan parempaan. Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. Se
tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää.
Lähes joka ilta äitikin joutuu turvautumaan unilääkkeisiin, jotta se saisi
nukuttua isän huutamiselta ja paiskomiselta. Kai sekin yrittää löytää unen
avulla jotain parempaa kuin todellisuuden. Meillä illat menevät nykyään
siihen, että isä juo, äiti nukuttaa itsensä lääkkeillä, ja mä huolehdin
Kiiasta. Pidän sitä mun huoneessa sängyllä ja toivon, että isä pysyy
alakerrassa. Joskus Kiian nukahdettua mun tekisi mieli kaivaa laatikon
pohjalta partaterä, jonka piilotin pari kuukautta sitten sinne.
Sen mutsi kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. Se unilääkkein nukkuu vaan, kai
pääsee paikkaan parempaan. Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää, ja tytär
hetken hallitsee kaaoksen, joka aina vallitsee.
Tänään yritän taas olla kaivamatta sitä tiettyä laatikkoa. Mä en kestä
tällaista enää. Mun tekisi mieli kiljua. Haluan tämän pahan olon pois. Tekisin
mitä vain, että saisin tämän pois. Katselen tuolilta kolmea laatikkoa
hyllyssä. Ajatuksissani kurotan oikean puoleista kohti. Kaivan vihkon ja
huivin alta hopeaisen, hieman mustuneen terän. En halua tehdä tätä. En mä voi.
Lupasin Kiialle ja äidille, etten viiltelisi enää. Nostan mustan paidan hihaa
ja katson pieniä polkuja käsivarressani. Osa niistä on melkein parantunut. En
haluaisi, mutta pahaan oloon tämä on aina toiminut. Asetan terän hieman
valtimoa alemmas. Pysähdyn hetkeksi, mutta painan terän ihosta läpi. Muistan
samassa, miten helppoa on saada paha olo pois. Vedän muutaman sentin viillon
ranteeseen. Katson jälkeä hetken. Siitä ei tule edes verta. Mulla nousee pala
kurkkuun, kun toistan äskeisen hieman kovemmalla paineella. Mä lupasin, etten
tee tätä. Painan silmät kiinni, kun tunnen kuin tikaria olisi painettu
sydämeni läpi. Se painaa kovempaa ja kovempaa. Miksi mä edes aloitin tämän?
Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan
tiedä, et on onneton, kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja,
risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä joka sydämessä on kii,
viiltää syvempään.
A/N2: Toisaalta oon ihan tyytyväinen tähän. Entäs te?
