Nimi: PotC: Rakastunut
Kirjoittaja: minä
Beta: -
Ikäraja: K11
Paritus: Jakc/Tia
Tyylilaji: Draama, angst
Vastuunvapaus: Disney omistaa, en saa enkä pyydä tästä rahaa
A/N: Eka ficci, joten koettakaa ymmärtää
Ois kiva jos joku lukis. Kommentit enemmän kuin toivottuja!
Luulen, että siitä on vain pari kolme päivää, kun tunsin tuulen muuttavan suuntaa. Hetki sitten se oli puhaltanut mökkini olemassaolosta kielivän, lähes vesihöyrymäisen savun merelle, missä vaahtopäiset aallot ottivat sen vastaan käsiään kurkotellen. Nyt savu tunkeutui suoraan asumukseni sisätiloihin, tai olisi tunkeutunut, ellen olisi sulkenut ikkunaa. Tosiaan, siitä on vain neljä päivää… tai ehkä sittenkin vain kolme. Suonet anteeksi hajamielisyyteni ja varmasti suotkin, sillä sinä tiedät, ettei yksinäisten päivien määrällä ole merkitystä niille, jotka asuvat yksin. Palasin työtasoni ääreen sinne, mihin tulisijassa hidasta kuolemaa tekevän liekin loiste ylsi vain vaivoin. Ja minä tiesin odottaa sinua jo silloin. Kaarnavenettä kuljettavan metsäpuron tavoin tuuli toi sinut jälleen luokseni.
Ja sinä vekkuli luulit pääseväsi yllättämään minut! Myönnetään: se ei ollut täysin turha luulo, olethan aina osannut kulkea hyvin hiljaa, saanut vanhojen ovien saranat pysymään vaiti, tiennyt tarkalleen, mille lattialankuille kannattaa jalkansa asettaa. Katselit ympärillesi, nähden vain pimeyttä sillä tuli oli jo ehtinyt kuoleutua. Silmäsi tottuivat hämärään nopeasti. Annoit katseesi jälleen kiertää huonetta, et nähdäksesi sitä mittaamattoman arvokasta esine määrää, tai pienen merkityksen omaavaa tilpehööriä, jota olen vuosien varrella kerännyt, ei. Sinä halusit nähdä minut, vaikka et itse aluksi vaikuttanutkaan kovin varmalta siitä. Et sanonut sanaakaan, vaikka tiesit viime kohtaamisestamme kuluneen ajan yhtä hyvin, kuin minäkin.
Ikuisuus, minä ajattelin. Oli kulunut ikuisuus siitä, kun viimeksi seisoit siinä, aivan silmieni edessä tarvittaessa valmiina kääntymään kannoillasi. Mutta sinä et kääntynyt. Pysyit paikoillasi ja minä katselin sinua. Vain harvat meistä pystyvät tekemään vastarintaa vuosien vaikutukselle, sinäkin tiesit sen. Ehkä juuri siitä syystä olit tullut. En pyytänyt sinua sanomaan sanaakaan, kuinka olisin voinut kaiken tämän jälkeen olettaa, että olit tullut luokseni vain puhumaan asiat halki, kuten sinun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten? Ei, en minä sellaista halunnut. Me molemmat olimme aivan hiljaa ja sinä annoit minun kietoa käsivarteni kaulallesi ja kohtasit katseeni. Tummiin silmiisi pysyvästi asumaan jäänyt, nousuveden jäljiltä vielä kosteiden rantakivien loiste oli minulle tuttu. Etkä sinäkään ollut unohtanut minua, tiesin sen suupielesi tavoittavasta hymyn kareesta.
Hymy huuhtoutui pois nopeasti. Sen tilalle tuleva, vielä lyhyemmän hetken kestävä apeus, ehkä jopa synkkämielisyys sai pienen ajatuksen itämään mielessäni, lupaa kysymättä. Tukahdutin sen nopeasti, sillä tiedänhän minä, etteivät sinun kaltaisesi tunne ikävää tai kaipausta muiden tavoin. Sinun kaltaisesi kykenevät tuntemaan vain pakonomaista tarvetta omistaa, hetken kestäviä asioita, etkä sinä voi koskaan käsittää, että minun kaipaukseni on pohjaton. Eikä kysymys välttämättä edes ole omistamisesta, vaan siitä, että sinä saat haluamasi. Edellä mainitun ehdon täytyttyä, sinä olet valmis luopumaan ja jättämään hyvästit. Eikä siinä ole mitään väärää. Päinvastoin, se on vain ihailtavaa. Minä painoin huulillesi suudelman, sitä vartenhan sinä olit tullut. Kuljimme eläimen taljalla muusta mökistä erotettuun huoneeseen, jotta sinä saisit hetken aikaa omistaa jotakin ja sitten heittää sen pois.
Kyllä minä tiedän, etten ole ainoa. Olen aina tiennyt. Pystyn maistamaan sen sinun huuliltasi, tuntemaan kuinka monta kertaa ne ovatkaan painuneet jonkun muun kaulalle. Miehen työssä koviksi ja karkeiksi parkkiintuneet kätesi ovat tunnustelleet tietään naisen iholla ennenkin, kullalla koristetut sormesi ovat sivelleet muidenkin reisien sisäpintaa. Enkä minä ole koskaan kuvitellut pystyväni omistamaan sinua, sillä sinä olet aina ollut vapaa. Minulla ei ole aikomusta vangita sinua, pakottaa sinua pysymään luonani, koska en halua sinua niin. Mutta haluan sinun tietävä, että sen sinä olet tehnyt minulle. Olisin halunnut sanoa sen sinulle, mutta silloin, tuntiessani lämpöä huokuvan vartalosi omaani vasten, tuntui minusta paremmalta olla vain hiljaa.
Ennen, kuin aamun ensimmäiset säteet ehtivät kurkistaa sisään makuuhuoneen ikkunasta, sinä olit jo ehtinyt lähteä. Itsetyytyväinen ilme kelmeillä kasvoillasi, luottaen siihen, että minä odotan. Ja niin minä teenkin, vaikka yritänkin uskotella itselleni, etten siedä kaltaistasi pikku paskiaista silmissäni enää kertaakaan. Voin sanoa niin vain, koska sisimmässäni tiedän, että myös sinä tarvitse minua. Sinä tulet vielä takaisin, usko pois. Tuulen kääntyessä. Ja minä odotan, odotan sitä irstasta virnistystä, joka joskus karkaa kasvoillesi, jotta saisin taas letittää muutaman niitä tummanruskeita hiussuortuvia, joka ovat pidemmät ja kenties likaisemmat, kuin omani. Mutta älä kuvittele tämän perusteella liikaa itsestäsi Jack Sparrow, sillä olethan sinäkin rakastunut. Rakastunut mereen.
