Nimi: Vastavapautunut mies
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: House M.D.
Tyylilaji: Mmm, paha sanoa. UST menee melko lähelle. Runoa kyljessä. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Gregory House/James Wilson
Vastuuvapaus: En omista mitään, enkä sitäkään, kunhan leikin muiden leluilla korvauksetta.
A/N: Loppujen lopuksi Housen ja Wilsonin ensitapaamisesta on kirjoitettu mielestäni hyvin vähän ficcejä ottaen huomioon, että kaikessa canonisessa omituisuudessaan se olisi perin hedelmällinen kohde. No, ei tämäkään niin kovin syvälle solahda, kunhan vain minua huvitti kirjoittaa jotain aiheesta, jota en ole aikaisemmin käsitellyt kuin ohimennen.
Vastavapautunut mies
*
Vastavalmistunut mies on
vastaeronnut mies
baarissa,
baaritappelussa
aloittavana osapuolena.
Minä maksoin sakot
maksoin takuut huvikseni,
koska
vastavapautunut mies on
vastustamaton
*
Nimettömänä pysyttelevän miehen autoon kömpiessään Wilsonin mieleen palautui lapsuuden varoittelut vieraista sedistä ja tuntemattomista autoista. Minkälaisella kaverilla voi olla intressejä maksaa jonkun ventovieraan juottolassa räyhääjän sakot ja takuumaksut ihan hyvää hyvyyttään, varsinkin kun Wilsonin poiminut mies olisi kirkkaassa päivänvalossa siististi pukeutuneena ja konventionaalisesti tavattunakin henkinyt silkkaa pahantahtoisuutta.
Silti Wilson jostain kumman syystä istuutui pelkääjänpaikalle, eikä edes kysynyt minne oli tarkoitus ajaa. Ajotavasta päätellen määränpäällä ei ollut kuskillekaan mitään väliä. Kunhan ajoi silkasta ajamisen ilosta ja Wilsonin kiusaantuminen selvästi huvitti häntä.
"Minun nimeni on James", Wilson sanoi ihan vain koettaakseen menisikö jää rikki niin simppelisti kuin itsensä esittelyllä. Turha toivo.
"Tiedän", mies sanoi, eikä virnuilevasta äänensävystä voinut muuta kuin päätellä, ettei hänellä ollut aikomustakaan keventää tilannetta mitenkään.
"Niin tietysti", Wilson nyökkäsi, koska tottahan poliisin kanssa asioituaan tyypillä oli kaiketi paljon selkeämpi kuva koko edellisen illan tragikoomisista kuvioista kuin Wilsonilla itsellään. Hassua tai vaihtoehtoisesti äärimmäisen hirveää on, ettei kukkaronnyörejään löysänneen kaverin henkilöllisyyttä ollut kukaan vahingossakaan paljastanut, koska kukapa nyt arvaisi jollakulla olevan toistatonnia ylimääräistä puskea tuntemattoman ihmisen töppäilyihin.
"Saako kysyä mitä sinulla on oikein mielessä? Jos siis aiot tehdä muuta kuin kiertää ympyrää."
"Ollaanpas sitä kärsimätöntä. Ota rauhassa Jimmy, en minä sinua rupea raiskaamaan tai paloittele kilon siipaleiksi."
"Jotenkin paloittelusta mainitseminen ei luo kauhean turvallista olotilaa", Wilson totesi kuivasti ja huomasipa vain miehen rutistavan kulmiaan ennen kuin puhkesi vapautuneesti nauramaan. Jos Wilson olisi antanut kaverista jonkinlaista luonnearviota, hän ei olisi kuvitellut hänen olevan ollenkaan iloista tyyppiä. Ennemminkin kaikki nahkarotsista ja sotkuisesta ulkonäöstä lähtien kieli kyynisestä elämänasenteesta. Siitä huolimatta hän nauroi, eikä Wilson keksinyt muuta kuin nauraa mukana.
"Olet omituinen", tyyppi puri huultaan silminnähden tyytyväisenä. Kuka on muka omituinen? Hän sanoi sen kuitenkin niin yllättyneesti ja tosissaan. No, nauru teki joka tapauksessa molemmille kuitenkin sen verran hyvää, että Wilsonkin uskalsi nojata penkkiinsä ja tutkia ympäristöään vähän paremmin. Takapenkillä oli pari kaljatölkkiä, muutama avaamatonkin, jalkatilassa lojui joku limainen pornolehti ja hansikaslokeron päällä oli liuta tikkareiden kyljessä tulevia keräilytarroja.
Wilsonin oli tunnustettava, että vaikka normaaleissa olosuhteissa hänen salaperäinen pelastajansa/kidnappaajansa tuskin herättäisi minkäänlaisia tuntemuksia, oli hän tässä tilanteessa niin puoleensavetävä kuin arvaamatonkin. Kai hän näytti siltä kuin olisi voinut hyvinkin olla eksentrinen paloittelusurmaaja, joka löytää uhrinsa paikallisista putkista humalaansa pois nukkumasta, mutta jotenkin Wilsonin teki mieli sanoa, ettei sittenkään.
"Greg", mies töksäytti hetken päästä. Wilson tunsi itsensä tosi tyhmäksi kun ei saanut sanotuksi mitään muuta kuin:
"Ai?"
Greg katsoi häntä hyvin kyllästyneesti. Wilson pani merkille silmien pelottavan pistävyyden, kuin naskalit olisi iskenyt läpi otsaluusta. Wilson käänsi katseen syliinsä, mutta pistos tuntui silti päässä.
"Mitä sinä oikeastaan kuvittelet pienen pienessä päänupissasi, että nyt tapahtuu?" Greg kysyi kaartaessa mutkassa oikealle. Wilson kohautti olkiaan.
"Veisitkö minut kotiin? Tai, hotelliin tietysti, olen matkalla vain työasioissa. Olen lääkäri."
"Tie - dän", Greg sanoi nyt kahta tylsistyneempänä kuin Wilson jauhaisi täysiä itsestäänselvyyksiä.
"Tunnut tietävän minusta aika paljon."
"En riittävästi", Greg mutisi ja Wilson mietti miten tuohon olisi pitänyt suhtautua. Olankohautuksellako? Jos nyt kyseessä ei ollut murhamies tai mikään muukaan hämäräveikko, niin mikä motiivi satunnaisella laupiaalla samarialaisella voi olla kaivella hänen olemisiaan ja menemisiään? Ellei Greg itse sitten ollut kaupungissa samoissa merkeissä kuin Wilson. Ainakin hän osasi ajaa oikeaan hotelliin nimeä kysymättä, melkeinpä Wilsonin oman auton viereen samaan ruuturiviin.
"Sinäkin täällä mokoman konferenssin takia?" Wilson keksi kysyä, johon Greg summittaisesti murahti jotenkin myönteisellä tavalla. Greg nousi autosta ulos ensin, eikä edes jäänyt odottamaan, jolloin Wilsonilla olisi ollut oiva hetki luikkia karkuun. Jokin hänet kuitenkin veti kiiruhtamaan itsesuojeluvaistosta huolimatta Gregin perään.
"Olen pahoillani jos minun pitäisi muistaa teidät jostain, näissä kinkereissä tapaa aina niin paljon uusia ihmisiä, etteivät nimet ja kasvot tahdo millään pysyä mielessä", pahoitteli Wilson, vaikkei ollut varma oliko mitään pahoiteltavaa.
"Tai sitten olet kasvosokea. Tai ihan vain idiootti, jompikumpi."
"Haha. Ehkä molemmat", Wilson naurahti varsinaisesti käsittämättä miksi tunsi olonsa jotenkin salakavalalla tavalla tuttavalliseksi yhtäkkiä, vaikka Greg ei ollut paljastanut itsestään käytännössä mitään ja näytti itse asiassa olevan jo jotakuinkin välinpitämätön Wilsonin suhteen. Wilson kuitenkin seurasi häntä ja katsoi kuinka hotellin henkilökunnasta lähtien kaikki kavahtivat heistä kauemmaksi. Tohtori Wickham, Wilsonin läheinen kollega, oli pudota portaissa kääntyessään suorilta jaloiltaa toiseen suuntaan Gregin nähdessään.
Äkkiä Wilsonilla sytytti.
"Sinä taidat olla tohtori House, eikös mitä?" hän sanoi ylpeänä, eikä mennyt hutiin.
"Ja sinä olet se nuori syöpälääkäri, joka hajotti tuhansien dollarien edestä baari-irtaimistoa eilen illalla vain siksi, että kanssa-asiakkaan musiikkimaku kävi hermon päälle."
Wilson ei voinut lakata hymyilemästä.
Tohtori House. Omassa persoonassaan.
House oli eräänlainen elävä legenda, jos nyt nuorehkosta henkilöstä sopii niin isoja sanoa. Kuuleman mukaan hän oli jo opiskeluaikoina huippulahjakas, kuin myös täysin vittumainen persoona, jota ei vain voinut potkia ulos lääkiksestä ilmiömäisten tulosten takia. Wilson oli noin viitisen vuotta nuorempi, hän arveli, mutta oli silti lukenut omina opiskeluaikoinaan G. Housen artikkeleita useammista lääketieteellistä julkaisuista. Hän oli nero, ei sitä voi kiistää, moni koetti hakeutua hänen potilaakseen, vaikka hän tätä nykyä toimikin vain Princeton-Plainsboron yliopistosairaalan tartuntatautien osastolla, eikä edes ottanut vastaan mitään ylimääräistä, aiheuttaen kuulemma enemmän menoja kuin tuloja täysin mielipuolisella käytöksellään. Siitä huolimatta hän oli niin tunnettu ja piru vie hyvä, että Wilsonkin tiesi hänet tietämättä ja tunsi tuntematta.
"En ole nähnyt sinua kertaakaan yhdessäkään seminaarissa", hän sanoi leikkisästi varjostaen "Gregiä" kepein askelin. Vai muka Greg. Pelkkä Greg, pah.
"Syön mieluummin voileipäkakkua kahvihuoneessa ja katson tissipornoa suolaiselta kanavalta", oli vastaus yhtä nyrpeä kuin kysymys sävyisä. Siitä huolimatta, että Wilson oli viettänyt yönsä putkan lattialla ja oli edelleen edellispäivän ryppyisissä ja vähän ihmiseneritteisissä baarinujakointivetimissä, hän tunsi sekä tilanteen että itsensä latautuneeksi, eikä enää pelokkaan epäileväisellä tavalla.
Tässä täytyi olla jotain.
"Annatko huoneesi numeron?" Wilson kysyi sen enempiä kiertelemättä ja taas "Greg" tai "House" pysähtyi ihan hetkeksi kuin olisi toistamiseen ihmetellyt jotain Wilsonissa. Hän tuntui tarkastelevan Wilsonia joka sekunti kuin mikroskoopilla tarkentaen, mutta kaikki hänen olemisessaan ja ilmeissään antoi ymmärtää, että hän oli odottanut näkevänsä linssissä alkueläimen eikä mitään monimutkaisempaa.
Wilsonin omasta rintataskusta löytyi kuulakärkikynä, jolla rumasti raapien kaivertui käsivarren nahkaan puhelinnumero, joka tuli näkymään lihassa punoittavina naarmuina vielä pitkään sen jälkeen kun muste oli pesty suihkussa pois.
"Entäs se huone?" Wilson kohotti kulmakarvojaan toljottaen kättään peittävää numeroa ensimmäistä kertaa sitten yläkouluihastusten, samanlainen kutina vatsansa pohjassa pörräten.
"En ole sellainen tyttö", oli ainoa umpikiero kommentti, mitä mystinen tohtori House suostui antamaan ennen kuin karisti Wilsonin kannoiltaan, eikä etsimisestään huolimatta Wilson koko lopun konferenssinkaan aikana nähnyt hänestä vilaustakaan tai löytänyt oikeaa huonetta.
Tiskiltä olisi tietysti voinut kysyä. Toisaalta se olisi ollut hirveä antikliimaksi.
Wilson soitti saamaansa numeroon vasta kokonaisen kahden viikon päästä ja se yhdisti muuan New Jerseyläiseen harrikkaliikkeeseen, jossa ei todellakaan osattu sanoa paljon mitään jonkun tartuntatautilääkärin oikuista. Wilson ei ehtinyt olemaan silti kauaa pettynyt, sillä Princeton-Plainsborossa oli avautunut sopivasti vakituinen onkologin paikka motivoituneelle ja ammattitaitoiselle lääkärille, jota ei haittaa työpaikan valitettava läheisyys erään tunnetun egoistin välittömällä vaikutusalueella.
Mikäs siinä.
Ensimmäisenä päivänä Wilson kirjoitti oman puhelinnumeronsa avaimella tutun auton konepeltiin noin nyrkin kokoisilla numeroilla, eikä yhteydenottoa tarvinnut paljoa varttituntia pidempään odotella.
FIN
