Kirjoittaja: chitaur
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: angst, deathfic
Paritus/Hahmot: Fred/George
Varoitukset: insesti, kuoleman pohtimista
Haasteet: Ärsyttävät/epärealistiset paritukset (Weasleycest), FF100 (071. rikki), Kirjoitusterttu (Suosikkiterttu - kaksoset), Neljän tuvan haaste (Rohkelikko)
A/N: Mä en ole ikinä ennen kirjoittanut insestiä, joten Ärsyttävät/epärealistiset paritukset -haaste tuli kuin tilauksesta. Sieltä löytyi Weasleycest, johon iskin heti silmäni. Tämä on todella oman mukavuusalueeni ulkopuolella, en sen vuoksi saanut tekstistä tämän pidempää. No way, että onnistuisin kirjoittamaan kokonaisen one-shotin tällä parituksella tai tästä aiheesta. Tekstistä olisi tullut liian venytetty. Tasan minkään raapaleen pituiseksikaan en halunnut tätä tekstiä rajoittaa, joten tämä on tälläinen 268 sanaa pitkä epäsikiö. Osaan tekstiin olen ihan tyytyväinen, muutama lause tosin saa minut kiristelemään yhä hampaitani.
Puolikas kaksonen
George istuu sohvalla ja tuijottaa asunnossaan tyhjyyteen näkemättä viimeisen ikuisuuden aikana kertynyttä sotkua. Tai ainakin siltä aika tuntuu. Ikuisuudelta. Kuin siitä olisi jo vuosia, kun hän näki toisen puolikkaansa kaatuvan maahan vihreän välähdyksen osuttua Frediin.
George ei ole vieläkään varma, ettei elä keskellä omia painajaisiaan. Hän toivoo heräävänsä ja huomaavansa kaiken olleen vain unta. Jos hän heräisi unesta, hän kääriytyisi peiton alle vasten Frediä ja nukahtaisi toisen tasaisen hengityksen siivittämänä.
Hän haluaisi tuntea toisen paljaan ihon omallaan ja hyväillä Fredin rintakehää. Fredin rintakehä oli niin kaunis, Georgen silmistä valuu kyyneliä. Samanlainen kuin hänellä, mutta niin erilainen. Paljon täydellisempi kuin hänellä. Fred oli muutenkin niin täydellinen. George erotti kaksosensa itsestään valokuvia katsellen vain täydellisyydestä. Hän ei tiennyt ketään muuta, joka olisi ollut niin täydellinen.
Hän kietoo kätensä ympärilleen ja tuudittaa hiljaa itseään. Kaikki sanovat, että hänen pitäisi jo päästä yli veljensä kuolemasta. Kaikki muutkin ovat jo jatkaneet elämäänsä. Mutta muut eivät ole menettäneet puolta itsestään, George kertoo itselleen. Muut eivät ole menettäneet hänen Frediänsä, muut ovat menettäneet keppostelevan, älykkään ja positiivisen pojan. George on menettänyt todellisen Fredin. Hän on menettänyt Fredin, joka on hellävarainen, loistava suutelija ja loistava kuuntelija.
Kaikki olivat aina ihmetelleet, kuinka Fred ja George tiesivät kaiken toisistaan. Se ei johtunut kaksosuudesta. Se johtui siitä, että he olivat yksi. He jakoivat kaiken toisilleen, niin onnen kuin surun. Usein he hukuttivat molemmat tunteet pehmeisiin suudelmiin.
George hautaa päänsä syliin. Samalla kun hän ei halua muistaa näitä, hän haluaa muistaa hetket ikuisesti ja tuntea ne yhä uudelleen. Fyysisesti olisi vielä parempi, mutta se ei ole mahdollista. Kukaan ei voi korvata Frediä.
Kasvaako vai väheneekö tuska, kun muistot jäävät unholaan?