Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: piparkakkudraamaa
Paritus: kaipa tässä voi nähdä Sherlock/Johnia
Vastuunvapautus: Sherlock ja kumppanit kuuluvat Arthur Conan Doylelle ja BBC:lle, minä vain leikin.
A/N: Ensinnäkin, oikein hyvää Joulua ihanalle
Susimukselle! Toivottavasti pidät tästä. Ja kommenteista pidetään täällä kovasti.
Yhteenveto: Hän suuntasi keittiötä kohti ja astui ovensuuhun ase valmiina ennen kuin pysähtyi hämmentyneenä paikoilleen. Aivan sitä näkyä John ei ollut odottanut kohtaavansa.Piparkakkuja ja vaaleanpunainen hymy
Unen kevyt harso repeytyi yllättäen, kun John hätkähti hereille kylmään jouluaamuun. Hänen haukotuksensa jäi kesken Johnin pakottautuessa kuuntelemaan, kuinka alakerrasta kantautui pahaenteisen kovaäänistä kolinaa. Se sai Johnin miettimään, mitä oikein oli tapahtunut. Ei Sherlock varmaankaan tuolla tavalla kolistelisi, eikä rouva Hudson ainakaan. Vaikka olikin aikaista, ei unentokkuraakaan voinut syyttää.
Oliko joku murtautunut heille? Ajatus tuntui aluksi mahdottomalta, ei kukaan murtautuisi Baker Street 221B:hen, eikä varsinkaan jouluna. John kuulosteli kuitenkin hieman paremmin, ja hän oli varma, että kuuli painavat askeleet alakerrasta. Ne pyörivät ympäri alakertaa. Joku todellakin oli siellä, eikä se luvannut millään muotoa järin hyvää. Ehkä se sittenkin oli joku, jota kukaan heistä ei odottanut, saati toivonut.
Hetkeä myöhemmin John oli jalkeilla. Hän nappasi mustan aseensa yöpöytänsä laatikon uumenista, latasi sen aseen hieman kirskahtaessa vastaukseksi ja hiippaili paljain varpain ulos makuuhuoneesta portaisiin. John otti askeleen toisensa jälkeen hyvin hitaasti ja varovaisesti, jotta murtovaras (ainakin mitä luultavimmin tämä oli varas) ei huomaisi yhtään mitään, ja John pääsisi yllättämään. Yllätys olisi hyvä etu, ja hyökkäyshän oli paras puolustus. Sen John oli ainakin oppinut armeijassa. Pakoon pötkijät pelastaisivat ainoastaan oman nahkansa, jos sitäkään.
Hän puristi kaksin käsin asettaan, varoi narisevia portaita, sillä oli sisäistänyt sen, että 4., 7. Ja 11. portaat narisivat. Juuri nyt murtautujan yllättäminen oli tärkeää, eikä se onnistuisi, jos murtautuja kuulisi askelmien narisevan. Ties tämä vaikka olisi aseistettu, koska oikeastaan se oli enemmän kuin odotettavaa, kukaan ei murtautunut ilman asetta. Mutta kuka kumma haluaisi murtautua joulupäivän aamuna?
John astui viimeisen portaan ja pääsi alakertaan. Hän suuntasi keittiötä kohti ja astui ovensuuhun ase valmiina ennen kuin pysähtyi hämmentyneenä paikoilleen. Aivan sitä näkyä John ei ollut odottanut kohtaavansa.
”Sherlock?” John ihmetteli.
Sherlockin tumma kiharapehko nousi ja Sherlock katsoi suoraan häneen silmät turhautuneisuudesta kiillellen. Hän kiskoi käsistään punaiset patakintaat ja iski ne ilmeisen pettyneenä pöydälle. John laski aseensa alas astellessaan lähemmäksi. Hän näki pellillisen mustiksi korventuneita pipareita keittiötasolla. John ei voinut olla huokaisematta. Vasta nyt hän tajusi palaneen hajun keittiön ilmassa.
”Minä tein pipareita, kun rouva Hudson ei eilen ehtinyt”, Sherlock totesi ja oli jo tarttumassa pöydällä nököttävään piparkakkukuorrutekulhoon, mutta John tarttui toista kevyesti kädestä.
”Eihän noita pysty edes syömään, Sherlock”, hän sanoi.
”Tuskin ne nyt niin pahoja ovat”, Sherlock pudisti päätään kuin itsepäinen pikkulapsi ja tökkäisi yhtä piparia sormellaan. Lopulta hän päätyi huuhtelemaan sormeaan kylmän vesisuihkun alla, kun pipari olikin ollut odotettua kuumempi, eikä poltetta sormessa saanut muulla tavoin lakkaamaan. John ojensi Sherlockille mitään sanomatta laastaripaketin, ja aivan yhtä hiljaisena Sherlock otti sen vastaan.
”Etkö sinä seurannut pipareita? Eivät ne loputtomiin voi uunissa olla”, John sanoi. ”Ohjeessa sanotaan, että korkeintaan kymmenen minuuttia, eikä sitäkään.”
”Ohjeet ovat idiooteille”, Sherlock tokaisi.
Niinpä tietysti, John tuhahti.
”Laitetaan nyt nämä toiset uuniin, ehkä niistä tulee ihan hyviä”, John ehdotti sovittelevaan sävyyn. Jouluna olisi varsin harmillista mököttää, etenkään kun Sherlock ei ollut järin hymyilevää sorttia muutenkaan ihmisten keskellä ilman omaa parrasvaloaan. John katseli kuitenkin hieman epäilevästi pipareita, jotka odottivat vielä omalla pellillään uuniin pääsemistä. Sherlock ei ollut näköjään vaivautunut liian tarkasti kaulimaan taikinaansa, vaan piparit olivat muhkuraisia ja epämääräisen näköisiä. Johnin täytyisi varmaan joskus opettaa kaulimen oikeanlainen käyttö, vaikka tuskinpa Sherlock tulisi enää koskaan leipomaan yhtään mitään.
Sherlock ei vastannut, vaan käveli olohuoneen puolelle jättäen Johnin selviytymään pipareiden uuniin laittamisesta. John asetti pellin uunin keskitasolle, jynssäsi keittiötasot rätillä kiiltelevän puhtaiksi ja siivosi jauhojäljet lattianrakosista. Sillä aikaa joululaulujen hitaat sävelet olivat vallanneet olohuoneen Sherlockin viulun lähettäessä ne matkalleen halki viileän ilman. John olisi tahtonut muistuttaa, että rouva Hudson varmaan nukkui vielä, mutta nyt oli joulu, eikä hänellä ollut sydäntä huomauttaa sellaisesta pikkuseikasta. Luultavasti nainen valmisteli jo touhukkaasti illan juhlia alakerrassa, jolloin heidän ystävänsä saapuisivat.
”Ei se mitään, Sherlock”, John sanoi asteltuaan istumaan sohvalle.
John oli ottanut piparit uunista, siirtänyt ne pois pelliltä ja keittänyt teetä. Hän oli asettanut Sherlockillekin mukillisen jouluteetä tämän viereen sohvapöydälle, vaikkei Sherlock ollutkaan antanut myöntävää vastausta, kun John oli kysynyt halusiko tämä juotavaa. Hän hörppi omaa teetään ja nautti siitä, kuinka lämpimältä muki tuntuikaan hänen sormiensa alla.
”Noista tulee kyllä tarpeeksi monta meille, ei meitä kuitenkaan niin paljoa ole”, John jatkoi, kun vastausta ei kuulunut. Hän ei vaivautunut laskemaan, kuinka monta piparia jäisi jokaiselle, mutta samapa tuo. Pipareita oli aina kuitenkin liikaa.
Sherlock jätti soinnun kesken ja laski viulun pöydälle hiljaisena. John vain hymyili aavistuksen, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Hän tiesi, että Sherlock vihasi epäonnistumista, eikä John osannut hyvällä tahdollakaan kääntää tätä epäonnistumista onnistumiseksi. Leipojana Sherlock nimittäin ei todellakaan ollut järin kummoinen, vaan lähenteli keittiössä hääriessään enemmänkin hengenvaaraa kuin mestarikokkia.
Hiljaisuus leikitteli huoneessa, sillä seinäkellon hiljaiset tikitykset eivät saaneet leikeltyä sitä pois. John kuunteli hiljaisuutta ja katseli Sherlockin koskematonta teekuppia, kunnes sai odottamisesta tarpeekseen. Oli sentään joulu, ja Sherlock voisi olla hyödyksi, jos vain haluaisi. Jopa ilman, että aiheuttaisi mitään sen suurempaa palohälytystä.
”Tule, mennään koristelemaan piparit”, hän sanoi.
John ei jäänyt odottamaan vastausta, sillä tiesi ettei saisi sitä, ja käveli keittiöön ottaen sokerimassan uudelleen esille. Viidennen piparin jälkeen Sherlock liittyi Johnin seuraan.
”Tämähän on vaaleanpunaista”, etsivä huomautti.
”Totta”, John tokaisi vastaukseksi ja viimeisteli tyttöpiparinsa hameen helman kuvioinnin.
Sherlock ei järin kauaa keittiössä viipynyt, ja kääntäessään katseensa toisen pipareihin John näki vain yhden koristellun yksilön. Se oli ympyrän muotoinen pipari, johon Sherlock oli tökkinyt kuorrutteella hymynaaman. John ei sanonut mitään, sillä olihan sekin sentään jotain. Ja vaivihkaa hän säästi kyseisen piparin itselleen.