Alaotsikko: Sherlock Holmes, Lestrade/Holmes/Watson, huumori/kolmiodraama/ficlet
Nimi: Kerralla kanveesiin
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Ikäraja: K-11
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: Kolmiodraamaficlet huumorimielessä.
Paritus: Lestrade/Holmes/Watson -kolmiodraama noin tässä järjestyksessä.
Vastuuvapaus: Conan Doyle on Jumala, Conan Doyle keksi ja omistaa, minä en, minä leikin enkä saa rahaa.
A/N: Ainoat syyt tämän syntymiselle ovat A) Holmes/Watson on minulle canon ja B) Lestrade on niin söpö, että sille pitää jakaa kanssa ja C) junassa matkustaessa on liikaa aikaa.
Inspiroiduin
tästä videosta, johon olen muuten rakastunut. En kyllä keksi millään Lestradelle sopivampaa kappaletta kuin
Baby Elephant Walk <3
Kerralla kanveesiin
Tarkastaja Lestrade oli Scotland Yardin paras. Eliittiryhmää, kuten epävirallisesti kutsuttiin. Vain ja ainoastaan Sherlock Holmesin ilmestyessä yli-inhimillisyyksineen sotkemaan meni hänen tutkimuksensa hakoteille. Mutta jos rikos kiinnosti tuota suurta neropäätä, oli se useimmiten niin absurdi käänteiltään, ettei varmasti olisi paljoakaan auttanut jos parhainkin tarkastaja olisi saanut stressittä ja rauhassa jokaisen johtolangan tutkia. Holmesista oli kuitenkin enimmäkseen hyötyä silloin kuin kukaan muu ei tiedä miten edetä, ei edes tavallisesti niin neuvokas Lestrade.
Se ei kuitenkaan poistanut sitä etteikö miesparka olisi epätoivoisesti halunnut päteä etsivälle aina tilaisuuden tullen.
”Lasinsiruista voi ilmiselvästi huomata, että ovi on rikottu vasta jälkeenpäin sisältä. Roisto on myös jättänyt muutamia huomattavan arvokkaita arvoesineitä varastamatta, kuten seinällä olevat palkinnot, puhumattakaan vainajan taskuista löytyneestä paksusta kukkarosta. Voimme sataprosenttisen varmasti sanoa, ettei kyseessä ollut huonosti päättynyt ryöstöyritys, vaan harkittu murha, eikö totta?”
Lestrade tunsi olonsa ylpeäksi. Epäillytkin olivat jo kiinni. Miestä oli lyöty takaraivoon hiilihangolla, sormenjälkiä ei löytynyt, mutta tekijäksi sopivia ihmisiä ei ollut muita kuin vaimo, tai jompikumpi vielä kotona asuvista tyttäristä. Motiivikin oli jo alustavasti selvillä, miehenpahalla oli nimittäin tapana juoda. Kahdenkeskisessä haastattelussa nuorempi tyttäristä oli myöntänyt jotain hyvin arkaluontoista... liittyen asioihin joista ei sovi puhua ääneen.
Lestradesta tuntui vahvasti, että hän oli kovassa vedossa. Herra Holmesin virneestä vain saattoi jo arvata, että jotain oli jäänyt huomaamatta.
Hivenen pelokkaana Lestrade sitten odotti vastausta, joka aina tyhjentäisi kaikki älykkäätkin teoriat. Hän katsoi ylös Sherlock Holmesin kirkkaana tuikkiviin silmiin toivoen, että mies joutuisi myöntymään kerrankin aivan oikeiden, yksinkertaisten ja helppojen päätelmien edessä. Hänen oli pakko saada kerrankin tuntea olleensa aikaisemmin oikeassa edes jossain pienessä asiassa ennen itse herra Aivonystyrää. Mutta etsivä vain myhäili sarkastisesti.
”No? Sano nyt jotain!” Lestrade kivahti herra Holmesin riisuessa tummansinisen hansikkaansa. Sitten salapoliisi kumartui lyhyemmän miehen puoleen kuin pikkiriikkistä kissapentua paijaamaan kutittaen leuan alta vetäen sitten kevyen kaarevat huulet suudelmista suloisimpaan. Siinä vaiheessa kun Sherlock Holmesin aistikkaat, Amorin hekumalliselle kaarelle taipuneet jumalaisen kosteat huulet koskettivat tarkastaja omia taisi taivaalle syttyä riemunkirjava ilotulitus, vai pelkästäänkö Lestraden päässä poksahti kuohuviinipullonkorkki auki.
”Holmes...” Watson sanoi syvästi paheksuen seurattuaan tilannetta piinallisen läheltä hammasta purren. Holmes hypisteli kävelykeppinsä nuppia hymyillen pelkästään silmillään. Tohtori napsutti sormiaan Lestraden edessä, heiluttaen sitten kättä ja huutaen korvaan herätystä. Lopputulos ei ollut odotetunlainen, kun tarkastaja lensi enemmänkin pyllylleen hihittäen ihan omituisesti.
”Sinä suutelit minua!
Sherlock, Herran Jeesus,
Holmes suuteli minua, kuulitteko pojat?
Haha, haha, hahaha ha!” Lestrade hykersi mielipuolisesti huudellen jollekin alaisistaan, jotka eivät olleet aivan kuuloetäisyydellä kaikeksi onneksi, tai tilanne olisi käynyt vielä hiukan kiusallisemmaksi, jos vain olisi tästä äkillisestä hyisyydestä johtuen edes mahdollista. Watson pudisti päätään hieroen nenänvarttaan todella kyllästyneenä, kuin tämäkin näytelmä olisi jo kertaalleen nähty ja huonoksi havaittu.
”Et sitten keksinyt mitään vikaa Lestraden teoriasta, eikö niin?” Watson sanoi suunnattoman turhautuneena.
”Korjaus, en keksinyt siinä
vielä mitään vikaa.”
”Se oli sitten tarpeeksi hyvä syy lyödä poloinen mies kanveesiin”, Watson jatkoi vaihtaen painoa jalalta toiselle vilkaisten taskunauristaan lopen kyllästyneenä tällaiseen hölmöilyyn.
”Pyh, Lestrade on hetken päästä entistä ehompi ja aivan yhtä rasittava kuin aina aikaisemmin. Ettet vain olisi Watson rakkain mustankipeä?” Holmes kujersi.
”Ettet vain itse olisi Holmes rakkain päästäsi pipi?" Watson vastasi vaivaantumatta peittelemään ivaa.
”Mitä ihmettä tapahtui? Pimenikö taivas, alkoivatko pommitukset?” kysyi Lestrade löydettyään itsensä istumasta maasta minuutin kadottua lopullisesti elämästään jälkiä jättämättä. Miesten auttaessa tarkastajan takaisin seisaallensa he vakuuttelivat hänen kompastuneensa vain kengännauhoihinsa lyöden siinä rytäkässä päänsä.
Lääkärinä Watson tarjoutui kirjoittamaan lomapäivän, jos tuntui heikolta taikka kipeältä. Jotenkin Lestraden mielestä selitys ei ollut uskottavuutta nähnytkään, varsinkin kun molemmat ruskeiden kenkien nauhoista oli siististi kaksoissolmuilla kuin joka ikinen päivä ennenkin, mutta valitettavasti näihin Sherlock Holmesin omalaatuisuuksiin oli miesparka ehtinyt tottumaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun herra Holmes aloitti kertomuksen lasinsiruista, jotka osoittivat kiistatta lasin rikkoutuneen sisältä käsin hajotettuina, Lestrade tiesi tulleensa höynäytetyksi. Minkä sillekin nyt sitten mahtaa, sopi miehen vain puuskahtaa ja niellä ylpeytensä.
FIN
