Ficin nimi: Toiset yöt
Oikolukija: Sädekehä
Tyylilaji/Genre: Angst/drama
Ikäraja: k-11
Paritus/Päähenkilöt: Harry/?
Yhteenveto: Toiset yöt ovat täynnä ääniä, muistoja ja rauhattomia unia. Myös Harry Potterin yöt.
Disclaimer: Ilpo Tiihosen runo 'Sinä olet', sen kummemmin kuin Potteritkaan, eivät ole minun omaisuuttani. En myöskään tienaa kummallakaan mitään.
Toiset yöt
Tarvitset kattilan ja patjan
ja vettä, ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi nukkua
tai sitten tuijotella kuuta
Aina silloin tällöin Harry heräsi kuristavaan tunteeseen, joka alkoi varpaiden päistä ja eteni pikkuhiljaa kohti sydäntä. Se oli sellainen tunne, jota öisin pelkäävät rangaistusvangit ja huonot ystävät, sillä se pakottaa kätketyt ajatukset esiin polvitaipeista ja kämmenten kääntöpuolelta, minne niitä usein yritetään paljastumisen pelossa piilottaa.
Sen tunteen ilmestyessä Harry yleensä peitti kasvonsa käsillään ja oli vain katsomatta. Hän ei halunnut nähdä korkeaa kattoa, ei koristeellista mahongista veistettyä sänkyä. Hän ei halunnut huomata, että sänkyä eivät ympäröineet paksut punaiset verhot. Ei halunnut tuntea kelmeän kuunvalon leijailevan iholleen väärältä puolelta huonetta.
Tarvitset katon pääsi päälle
ja seinät. Ja mitä muuta?
Jotain jonka vuoksi herätä
kun aamu soittaa pihapuuta
Sellaisina öinä, ruumiinsa värähdellessä vanhojen sävelten kulkiessa sen läpi, Harry valvoi miltei aamuruskoon saakka, yritti paeta ajatuksiaan. Pakenemiseen hän tarvitsi toisia ajatuksia. Sellaisina öinä Harry ei ajatellut punaisia hiuksia, eikä vihreitä välähdyksiä. Sellaisina öinä hän täytti mielensä huolella tulevaisuudesta.
Hän ajatteli liikkuvia kuvia lehtiartikkeleissa, kylmiä katseita työpaikan loputtomilla käytävillä. Hän ajatteli vuokraa, ruokaa, ajatteli pöllöjä, joiden olisi pitänyt lentää, korjata asioita. Mutta ei punaisia hiuksia, tai kaapuja, jotka lepattivat tuulessa viiman syöksyessä vastakkaiseen suuntaan, pois kaukana siintävän kultaisen välähdyksen luota. Ei ajatellut sinisiä silmiä, jotka loppujen lopuksi eivät edes katsoneet vihreisiin.
Ja sinä aivan yksinkertaisesti
tänäänkin hengität.
Jokin elää, kuulet äänet, monet äänet
kuulet ainakin lähimmät.
Ja sellaisten öiden aamuina Harry makasi aivan hiljaa paikallaan, kuunnellen. Ensimmäisinä kuuluivat autojen äänet asunnon ulkopuolelta, väärällä seinällä olevan ikkunan takaa. Seuraavaksi korviin kantautui yksinäisen kotitontun käynnistämän kahvinkeittimen porina. Vasta sen jälkeen, kun Harry kuunteli oikein tarkasti, hän erotti hennon suhinan. Äänen, joka syntyi, kun hoikka nuori mies hengitti.
Sen äänen kuullessaan Harry kääntyi kyljelleen ja katsoi. Ei peittänyt enää kasvojaan, sillä toinen oli kaunis hänenkin puolestaan. Valkeaa ihoa, kainaloihin ruttautunut syvän vihreä t-paita, ja vaaleat hiukset tyynylle levinneinä. Niistä hiuksista heijastuessaan valokin tuntui aina olevan oikeassa paikassa.
Tarvitset lujan päätöksesi,
sen, minkä olet tehnytkin –
että täällä minä elän
enkä käänny takaisin.
Sellaisten öiden jälkeen Harryn valtasi aina halu koskea, kuljettaa käsiään sileitä kylkiä pitkin hennoille, mutta varmoille käsivarsille, varsinkin sille toiselle. Asettaa kämmenensä siihen, missä kerran oli liikkunut kivulla maalattu käärme edestakaisin kuoleman ja elämän välillä. Halu maistaa suolaista ihoa, saada kirkkaita kosteita tippoja puristumaan ulos vaaleanpunaisen varren päästä. Halu upottaa kasvonsa vaaleiden karvojen ketoon, eikä koskaan lopettaa.
Aina silloin tällöin Harry tunsi olevansa enemmän hereillä kuin koskaan ennen. Varsinkin sellaisina aamuina, kun hän tunsi sisällään liikkuvan muutakin kuin tunteiden ja ajatusten, kun hän näki vain välähdyksiä valkoisesta ja ennen niin kovat, harmaat silmät. Sellaisina hetkinä Harry ei muistanut kuristavaa tunnetta, pelastamaansa maailmaa, entisiä ystäviä tai kivisessä arkussa lepäävää taikasauvaa. Muisti vain nimen, jonka joskus kuiskasi, joskus huusi, joskus piirsi hellästi huulillaan yllään liikkuvaan ihoon.
”Draco.”
A/N: Runo (kursiiveissa) on siis Ilpo Tiihosen Sinä olet. Kaunis runo, ja herätti minussa aikoinaan epilogin luettuani suuria tuntemuksia. Kommentteja kaipaisin kovasti, kiitokset vielä kerran oikolukijalle!
Hui, uskalsin oikeasti.
