Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Cerwel
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angstin kaltaista tunnelmointia
Paritus: Sherlock/John, sekä viittaus Mary/Johniin
Vastuunvapautus: Edelleen kyseinen fandom kuuluu ACD:lle ja BBC:lle.
A/N: Tämä tuli väsäiltyä hyppärillä, kun nappasin koneen mukaan kouluun saatuani aamulla ”hienon” idean.
Joten niin… Ja kiitos Cerwelille betana leikkimisestä! <3 Ja vaikka tuntuukin hölmöltä julkaista näin nopeasti uusi, niin en voinut vastustaa kiusausta, kun kerran sain tämän valmiiksi.
Yhteenveto: Siitä oli siis tulossa uneton yö. Yö ilman unta ja Johnia, joka oli sanonut yöpyvänsä Maryn luona.
Yksinään uneton
Hiljainen sade valui ikkunaa pitkin ohuina juovina. Usvainen hämärä leijaili tummassa syysillassa, vaikka ulkona riehui yhtä pureva tuuli kuin talviyönä. Kello näytti vähän vaille kahtatoista, kaikki olivat jo nukkumassa tai istuivat vähintään takan edessä pää nuokuksissa. Mutta Sherlock ei toiminut, kuten normaalit ihmiset.
Sherlock oli kyllä jo pari tuntia yrittänyt saada nukutuksi. Hän oli pyörinyt sängyssään, kokeillut sohvaa ja nojatuolia, mutta uni pysytteli loitolla. Lähellä, mutta silti tavoittamattomissa. Se sai hänet tuntemaan itsensä enemmänkin hulluksi kuin etsiväneroksi, joka hämmästytti muut havainnoillaan.
Siitä oli siis tulossa uneton yö. Yö ilman unta ja Johnia, joka oli sanonut yöpyvänsä Maryn luona. Heillä menisi kuulemma konsertissa niin myöhään, eikä John tahtonut herättää Sherlockia turhaan keskellä yötä, vaikka tuskin hän nukkui edes. John oli vain hymyillyt puhuessaan, aivan kuin Sherlock ei olisi ymmärtänyt, mitä kaikki oikeasti tarkoitti. Aivan kuin hän olisi ollut typerys, pikkulapsi, jolle piti tavata aurinkokunnan planeettojen järjestys tekopirteän laulun kautta.
Ihan kuin hän ei olisi voinut nähdä sitä, miten John katsoi Marya ja nauroi tämän typerille vitseille. Miten John huomautti aiempaa vähemmän hänen ajatustensa nerokkuudesta. Kuinka John puhui huomattavasti enemmän naisesta, johon oli törmännyt elokuvateatterissa sen ainoan kerran, jolloin he olivat päättäneet mennä elokuviin. Elokuva ei ollut edes ollut sen arvoinen. Sherlock oli ennustanut juonen ensimmäisen kohtauksen jälkeen, mutta John ei ollut jaksanut nauraa hänen kanssaan elokuvan köykäisyydelle. Tämän ajatukset olivat jääneet aivan muualle. Eikä Sherlock ollut osannut selittää sitä kalvavaa tunnetta, joka oli ilmestynyt hänen rintakehäänsä elokuvan aikana.
Jos Sherlock olisi ollut enemmän perillä tunne-elämän anatomiasta, olisiko hän huomioinut paremmin ne silmäykset, joita John oli luonut heidän edessään istuvaan naiskaksikkoon? Olisiko hän katsonut tarkemmin, kuinka John katseli polkkatukkaista naista, joka kikatti ystävättärensä kanssa jollekin hauskalle repliikille? Ainakin hänen olisi pitänyt. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.
John oli mennyt ihastumaan. Tuosta noin vain, ilman että tiesi edes naisen nimeä. Ilman minkäänlaista naisen tuntemista, tämän sydän oli ruvennut hakkaamaan, eikä John ollut kyennyt keskittymään elokuvaan senkään vertaa, mitä Sherlockin kanssa ylipäätään kykeni. Illan lopuksi John ei ollut jaksanut edes kommentoida sitä, miten hän oli tiennyt elokuvan loppuratkaisun kaikkine juonen käänteineen. Sherlock oli tuntenut itsensä jollain tapaa pettyneeksi, muttei ollut vielä ymmärtänyt, mistä tunne oikeastaan yritti häntä varoittaa. Ei ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
Sherlock nousi ylös keittääkseen itselleen maitoa. John oli joskus antanut kupillisen lämmintä maitoa, sanonut sen auttavan nukkumiseen, vaikkei hän ollut uskonut siihen. Seuraavat päivät Sherlock oli yrittänyt jopa todistaa teorian mielettömyyden, mutta eihän sillä ollut Johnille merkitystä. Tämä oli sentään saanut hänet nukahtamaan, vaikka Sherlock oli varma, ettei se johtunut millään tapaa maitokupillisesta.
Maito paloi pohjaan. Sherlock tökki sitä lusikallaan hieman irvistellen, mutta uutta kupillista ei voinut keittää, vaikka tuskinpa se olisi onnistunut yhtään ensimmäistä paremmin. John haluaisi kuitenkin aamulla aamuteensä ja raivostuisi, jos hän olisi käyttänyt maidon loppuun. Eikä Sherlock tahtonut suututtaa toista. Niinpä hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juoda maito, vaikkakaan ei voinut olla irvistelemättä vielä vähän lisää. Ei maito edes auttanut, hän oli yhä yhdeltä yöllä hereillä synkässä huoneessaan.
Joskus sanottiin, että ulkoilma auttaisi nukahtamiseen. Vaikkei Sherlock uskonut siihenkään teoriaan sen paremmin kuin maidon ihmeelliseen voimaan, hän pukeutui lopulta pitkään takkiinsa ja astui kirpeään yöhön. Ketään ei ollut liikkeellä, mutta ehkä se oli ihan hyvä. Ei ollut ylimääräisiä ärsykkeitä, jotka olisivat pistäneet Sherlockin aivosolut liikkeelle.
Viima sai hänet ajattelemaan Johnin punaisia poskipäitä, joita pakkanen oli näykkinyt edellisenä uudenvuodenaattona. He olivat seisseet hiljaa lumihangen keskellä, kietoutuneet samaan huiviin, kun John oli unohtanut omansa. John oli etsinyt tähdenlentoa. Televisiossa oli sanottu sinä iltana niitä näkyvän, mutta John ei ollut lopulta löytänyt ainoatakaan. Sherlock olisi halunnut tietää, mitä tämä olisi toivonut, mutta John ei ollut kertonut. Toiveet eivät muka toteutuneet, jos ne lausuttiin ääneen. Sherlock oli vain kohauttanut olkapäitään välinpitämättömästi ja ehdottanut, että he menisivät takaisin sisälle, jotteivät saisi flunssaa tai jotain vielä vakavampaa.
Kävely korttelin ympäri ei saanut häntä nukahtamaan sen helpommin, vaikka pehmeä sänky tuntuikin mukavalta kylmyyden hivelemän kehon ympärillä. Sherlock painautui peiton alle, kun lämpö täytti hänen jäsenensä, mutta unta ei näkynyt. Hän painoi silmänsä kiinni, odotti, mutta pimeydessä häilyivät vain Johnin hymyilevät kasvot. John oli hymyillyt juuri sillä tavalla ystävänpäivän aamuna, jolloin tämä oli herättänyt hänet paahtoleipäaamiaisella. Sherlock ei voinut olla ajattelematta herättäisikö John seuraavana ystävänpäivänä hänen sijaansa Maryn. Ajatus sai hänet huokaisemaan.
Sisällä oli liian hiljaista, että hän olisi voinut rauhoittua. Hän ei kyennyt kuulemaan Johnin hengitystä tämän makuuhuoneesta, sillä sitä ei ollut. Sherlock melkein luuli, että olisi kuullut sängyn narahtavan, mutta eihän se voinut olla mahdollista. Hän naurahti ääneti ajatuksensa järjettömyydelle, mutta se jäi silti hänen mieleensä. Jos John olisikin tullut takaisin? Jos tämä ei ollutkaan saanut unta Maryn luona, vaan oli tullut kotiin, kun hän oli ollut poissa?
Sherlock tiesi, miten typerältä koko ajatus kuulosti, mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän kuuli pieniä ääniä Johnin makuuhuoneesta. Hän ei halunnut kuulla niitä enää, joten nousi ylös ja käveli olohuoneeseen ikkunan ääreen. Viulu asetettiin lempeästi kaulaa vasten ja Sherlock veti ensimmäiset soinnut ilmoille. Hän antoi kappaleen tulla, kappaleen josta John niin kovasti piti, vaikka rouva Hudson kuului nousevan ylös vuoteestaan ja astelevan rappusia pitkin. Viimeisten sointujen liu’uttua huoneeseen nainen pyysi häntä lopettamaan. Tämä tarvitsi kauneusunensa, eikä Sherlock voinut muuta kuin suostua. John ei tullut, vaikka Sherlock oli ollut melkein varma, että tämä heräisi kappaleeseen.
Takaisin leijaileva hiljaisuus sai hänet kuuntelemaan vieläkin tarkemmin, herkemmin. Hän tuijotti pimentynyttä takkaa nojatuolistaan, kuunteli kuinka John pyöri sängyssään kyljeltä selälleen. Hieraisi nenäänsä ja maiskutti huuliaan kuin pieni koiranpentu, jota rapsutettiin juuri oikeasta kohdasta vatsan puolelta. Ei sellaista voinut kuulla, Sherlock tiesi sen varsin mainiosti, mutta se ei vähentänyt hänen uskoaan siihen.
Hän ei halunnut olla aistiharhainen ja pakottautui viimein laahustamaan Johnin makuuhuoneen ovelle vakuuttaakseen itsensä tyhjästä huoneesta. Hän työnsi oven varovasti auki, katsoi huoneeseen, mutta ei kyennyt näkemään mitään pimeydessä. Tuntien olonsa vieläkin typerämmäksi kuin aiemmin Sherlock napsautti kattolampun päälle. Hän kohtasi kylmän tyhjän vuoteen ja villapaidan, jonka John oli ennen lähtöään vaihtanut mustaan pikkutakkiin. Ei Johnia.
Sherlock ei edes huomannut antavansa jaloilleen käskyn kävellä, kunnes hän seisoi sängyn vierellä. Hän tarttui paitaan ja veti sen tiukasti rintaansa vasten painaen nenänsä pehmoiseen villaan. Vaate tuoksui Johnilta, mintulla maustetulta teeltä ja koti-illoilta. Oikealta ja turvalliselta, rauhalta ja unelta. Siltä, ettei mikään ollutkaan vinossa, että John olikin siellä Sherlockin kanssa.
Aamun valjetessa John saapui Baker Streetin asuntoon leveästi haukotellen. Oli hiljaista, epäilyttävän hiljaista, ja etsivä näytti kadonneen yhtä mystisesti kuin taitavimmat salamurhaajat. Kunnes John lopulta löysi Sherlockin sängystään nukkumasta vihreä villapaita tiukassa halauksessa.
