A/N: Kiva kun te luette.. mutta myös niitä kommentteja olisi kiva saada. c: En kerjää kommentteja tai mitään, mutta ne tuntuvat kivoilta ja piristävät. c: Tässä eka luku! Inspiraationa Superchick beauty from pain
Luku 1
Hämärää, aamunkoittoa odottelen
aamunkoittoa jota ei tule ikinä
Hämäryys. Se sai minut havahtumaan herätyskelloni ääneen, se päästi piipitystä. Katoin ulos ja aurinko teki nousuaan, sisälläni aurinko ei noussut. Pimeys hallitsi. Nousin ja kävelin suihkuun, jouduin menemään alakerran kautta.
”Huomenta!” Reipas, huuto. Lapsen kirkas huudahdus ei saa minua heräämään, tuskin kukaan saa minua hereille. Suihku lämmittää, suljen väsyneet silmäni ja toivon veden pyyhkivän. Kivun pois. Kivun jota itse en voi pyyhkiä, en saa pyyhittyä sitä. En vain voi! En osaa ottaa apua vastaan mitä minulle annetaan. Olenkin heikko. Voimaton raukka. En saisi ajatella itsestäni näin, ajattelen silti. Kiskon toppia päälleni ja sen päälle laitan mustan hupparin, hupparin joka lämmittää minua. Farkut jalkaan. Olen valmis menemään henkiseen kidutuskammiooni – kouluun. Kouluun jossa masennukseni alkoi. Masennukseni joka tuntui jatkuvan, vuodesta toiseen. Äitini katsoo mua huolestuneena.
”Näytä ranteesi.” Se käskee. Mä ojennan varovasti käteni ja äitini katsoi ranteitani. Ei mitään. Mä syön näykkien, lähden. Ruska on vallannut alaa, pimeys tuntuu hyvältä. Mä kävelen pimeää tietä pitkin, masentuneena. Ahdistus tuntuu pahalta, mua itkettää. En silti itke. Oon heikko, vaikka itkemistä ei pidetä heikkoutena. Antakaa mun olla. Mun tekee mieli huutaa ja kiljua. En silti ala – vaikka mieleni tekeekin. Kävelen koulun ovista sisään.
”Katsokaas kuka tuli!” Mä luon kylmän mulkaisun, sydämeni itkee verta. Niin kuin minäkin, itken verta aina yksin ollessani.
”Terve vaan!” Ystäväni, Maria, sanoo pirteästi ja kaappaa mut kainaloonsa piristävästi. Mä tiiän että mun sisällä on aina pimeää. Ei aamunkoittoa tuu.
Ja mikä, pahinta.
Mä tiedän sen itse.
A/N2: Comments please. c: