// Alaotsikko: Hermione, S, One-shot
Nimi: Tunnoton
Kirjoittaja: Shute
Genre: angst, one-shot
Paritus: Hermione/(Fred)
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, Enkä saa rahallista korvausta tästä.
Ikäraja: Sallittu
A/N: Pieni, surullinen ficci :'<
Katsoin peilikuvaani. En tiennyt edes itse miksi niin tein. Olen aina näyttänyt samalta, mitä järkeä tutkailla ulkonäköään, jos ei ole koskaan muuttunut? Olen aina ollut kalpea, haaleanvärinen iholtani. Silmäni ovat värittömät, piilossa kiharoiden, kiillottomien hiuksiena varjossa. Olen aina ollut lyhyt, laiha ja pienikokoinen ikäisekseni. Käytän tavallisia vaatteita, joita en edes huomaa aamulla, kun niitä puen. Katsoin peilikuvaani ja tajusin, minua ei koskaan ollut ollut olemassa.
Olen aina ollut se pieni, hiljainen tyttö luokkahuoneen perältä, joka on aina opiskellut ahkerasti ja hiipinyt ulos välitunneille aina viimeisten joukossa. Välitunnit vietin penkillä istuen, kirjaa lukien. Ensimmäisella luokalla, jolloin silmissäni oli vielä palanut into, jotkut nimettömät olivat yrittäneet saada minut mukaansa. He eivät olleet tajunneet, että olin jo silloin ollut kaukana, hymyjen ja iloisten sanojen tavoittamattomissa, poissa heidän luota, kuin kilometrien päässä. Olin eri aaltopituudella. Lopulta he olivat ymmärtäneet. Eivätkä kuitenkaan. He eivät ymmärtäneet minua koskaan, mutta he tajusivat jättää minut sinne, missä olinkin. Penkille.
Sitten sinä tulit, teit minusta iloisen, rakastuneen. Pistit pääni pyörälle. Minusta tuntui, että sinä välitit. Mutta lopulta huomasin ettet välittänytkään. Jätit minut, yksin, itkemään, kuilun pohjalle. Et edes epäröinyt, et koskaan, Fred.
Kosketin peilin sileää pintaa ja hätkähdin. Se oli kylmä, kova ja epämiellyttävä. En siltikään voinut olla sivelemättä peiliä. Peilikuvani teki samoin kuin minä, vei kätensä peiliä pitkin. Hätkähdin kun katsoin peilikuvani silmiin, irrotin sormeni sileältä lasilta ja käänsin katseeni. Jos joku olisi nähnyt minut, hän olisi varmaan luullut minun pelästyneen. Mutta minä en pelästynyt. En vain tunnistanut itseäni enää.
"Hermione?", Äitini hento kuiskaus tavoitti minut lukitun oven läpi.
En vastannut, vaan suljin silmäni, en halunnut nähdä edessä seisovan itseni kyynelehtivään. Ennen, kun äiti oli palannut töistä, olin halannut häntä ja me olimme juteleet pitkään kaikesta, mistä äidit ja tyttäret juttelivat. Nyt asiat olivat toisin. Olin vangittu itseni sisään, ja se iloinen-Hermione, joka olin ollut, oli lukittu syvälle sisimpääni, poispääsemättömiin. Sen lisäksi oli nimeni. Hermione. Maailman tylsin nimi. Nyt mietin, että kenties minua ei ollut sen takia, että minulla oli nimi joka unohtui siinä samassa kun olin sen kertonut. Kukaan ei koskaan muistanut nimeäni. Ei kukaan. Joskus en jopa itsekkään. Silloin mietin, että olin nimetön. Niinhän se on. Olen aina ollut nimetön.
"Hermione? Nukutko sinä?" Äiti kysyi vielä.
En taaskaan vastannut. Ja pian kuulin hitaat askeleet lähtevän alakertaan.
Istuin kauan, ja katsoin peiliin. Yritin tunnistaa itseni, mutten tunnistanutkaan. Yritin, mutta en saanut mistään kiinni. Silloin olin aivan varma siitä, olin näkymätön.