Title: Illuminated
Author: stardust
Fandom: Criminal Minds
// Tinppa lisäsi fandomin alkutietoihin.Beta: Me, myself and I, joten virheitä on varmasti.
Rating: S
Genre: Romance, fluff, drama
Pairing: Derek Morgan/Spencer Reid
Warnings: Ei
Disclaimer: En omista sarjaa, enkä sen hahmoja, en saa rahallista korvausta, olen vain pahasti koukussa kyseisiin herroihin.
Challenge: Tunne10, tunteella: hellyys.
Summary: Tämä uni tulee olemaan kaunis ja kevyt, sillä painajaiset ovat nyt kaikonneet ja hirviöt kavunneet takaisin sänkyni alle.A/N: stardust sählää siis jälleen rare parituksen kanssa. Toki englanninkielistä Morgan/Reidia löytyy jo jonkin verran, mutta koska se finissä ei ole kovin suosittua, paloin halusta kirjoittaa sitä myös tänne. Olen liiankin koukuttunut Criminal Mindsiin ja voisin jopa huoletta nimetä sen lempisarjakseni. Mutta, koska slashtyttö on aina slashtyttö, löysin pian tästäkin sarjasta parituksen, johon rakastuin korviani myöten. Reid ja Morgan ovat niin suloisia erikseen, mutta täydellisiä yhdessä. ♥ (Tosin, en pistäisi pahakseni jos Matthew Gray Gubler tai Spencer Reid kuuluisi minulle itsellenikin.)
Tämä on kehno superäklöfluffy räpellys, kuten minulta saattaa odottaa, mutta omat viimeaikaiset painajaiseni saivat minut toivomaan itsellenikin jotain tämän kaltaista. Ihmistä, joka suojelee myös siltä näkymättömältä pahalta.
PS. Tuo Spencerin painajainen on lähes sama kuin jaksossa
The Instincts, joten suosittelen sen katsomista, mutta toisaalta, se ei ole tarinani keskeisin osio.
Lisäksi päätin kokeilla songficcien sijaan jotain uutta, joten aivan kuten Criminal Mindsissa, ficcini alkaa ja loppuu lainaukseen.
Pidemmittä puheitta, hope u like it, or atleast don't hate it.
+ Happy B-day to
raitakarkki, sattui hyvin tämä ficci valmiiksi synttäreidesi aikaan! ♥ Kiitos myös jälleen kannustuksesta muusalleni
Cora:lle, jonka onnistuneesti myös tähän paritukseen tartutin, sekä
Jaiphoria:lle, joka jaksaa aina patistaa ja kannustaa minua. Thanks bb's! ♥
♥: stardust
Illuminated
“Morning without you is a dwindled dawn.” - Emily DickinsonRappuset narahtavat ikävästi jalkojeni alla. Huone on pimeä, tunkkainen ja haisee kevyesti homeelta. Ilma ympärilläni on kylmää ja kehoni lävistävät väristykset, jotka juoksevat valtoimenaan pitkin selkääni. Vaikka en näe eteeni tässä pimeydessä, tiedän tasan tarkkaan missä olen juuri nyt. Tämä on painajaiseni, oma henkilökohtainen helvettini, jonne astun aina kun arki stressaa tai jokin painaa mieltäni. Tiedän tämän unen jokaisen sekunnin ja jokaisen tapahtuman tarkalleen. Siihen ei tarvita eideettistä muistia tai 187:n suuruista älykkyysosamäärää. Siihen tarvitsee vain kipeitä muistoja ja kadotetun lapsuuden.
Ja jälleen, kuten jokainen edellinenkin kerta, Prentiss sytyttää valon pieneen huoneeseen. Tunnistan kellarin hetkessä samaksi. Kiviset seinät huokuvat kylmyyttä ja pöly leijuu valkeina pilvinä ympärillämme. Kelmeä kattolamppu saa jokaisen pienen pölyhiukkasen tanssimaan äänetöntä tanssia edessäni. Nielaisen raskaasti ja annan silmieni poukkoilla kivisessä manalassani. Ase kädessäni tärisee, luotiliivit tuntuvat raskaalta ja painavat keuhkojani kasaan. Tässä unessa en ole yksin, tässä unessa minulla on seuranani neljä FBI-agenttia, mutta silti olen enemmän peloissani kuin koskaan aiemmin. Sillä minä tiedän mitä tulen näkemään sinä hetkenä kun käännän katseeni pois noista kivisistä seinistä. Minä näkisin ne pienet kengät. Näkisin kuolleen pikkupojan jaloissaan siniset tennarit, näkisin isäni ja lattialle valuneen veren. Ja kuten aina ennenkin, tapahtuu se jälleen välttämättä. Käännän katseeni huoneen nurkkaan, puristan asetta kädessäni ja muserrun hiljaa. Seinät tuntuvat kaatuvan, happi loppuvan, mutta silti minä vain seison paikoillani ja annan katseeni nuolla näkyä, joka saa minut kuolemaan hiljaa. Ja enemmän kuin mitään muuta, minä haluan herätä, paeta ja olla turvassa jälleen. Mutta ei. Se koittaisi vasta nyt, nyt kun isäni nousee seisomaan ja kääntää jäätäkin kylmemmän katseensa minuun. Tummat silmät pureutuivat ihoni alle, satuttavat ja piinaavat. Minä anelen häntä, anelen kuolemaa.
”Ei!”
Karjaisu täyttää pimeän makuuhuoneen ja olen jälleen hereillä. Sydämeni sykkeen pystyy kuulemaan pimeässä huoneessa ja kylmä hiki valuu noroina pitkin paljasta selkääni. Vaistomaisesti pelokas katseeni koettaa etsiä pölyistä huoneen nurkkaa kivisestä kellarista, mutta kuten aina, nyt se on jo kaukana poissa. Hieron aristavia silmiäni ja odotan sitä pientä kosketusta. Derekin käsiä, jotka kosketuksellaan veisivät pelon pois minusta. Odotan suojelevan lämmintä syliä ja pieniä suudelmia, mutta hiljaisuus ja tyhjyys ovat ainoat, jotka koskettavat tärisevää kehoani. Käännyn hänen puoleensa, sängyn toiselle laidalle, siihen missä hän makaa vierelläni joka ikinen yö. Hänen oli ollut pakko herätä huutooni, aivan kuten hän aina heräsi.
Käteni haparoivat tyhjyyttä, sormeni hypistelevät myttyistä peittoa hänen puolellaan, mutta joutuvat kokemaan pettymyksen. Pakotan silmäni tutkailemaan pimeyttä, vain nähdäkseni hänen kasvonsa. Mutta sänky vierelläni on tyhjä. Derek ei maakaa siinä upeana ja elävänä, vaan nyt lakanat huokaavat tyhjyyttä. Sydän hakkaa rinnassa lujaa, se takoo pelkoa aivoihini, pumppaa sitä joka puolelle suoniini. Minä tarvitsen Derekiä, minun tarvitsee nähdä hänet juuri nyt ja tuntea, että olen turvassa. Digitaalikellon punaiset numerot näyttävät, että kello on kuusi aamulla ja aikaa nukkua olisi vielä ainakin kaksi tuntia. Mutta uni on jo kaukana utuisista silmistäni ja sen suloinen turvallisuus korvautunut tunkkaisen kellarin jättämällä pelolla.
”Derek?”
Ääneni on heikko ja kiihtynyt. Odotan pimeydestä vastausta, mutta aamu ympärilläni on hiljainen. Kurkkuani kuristaa ja veri virtaa myrskyten suonissani. FBI-agenttina ja kidnappauksen uhriksi joutuneena on tuskin vaikea uskoa pelkäävänsä aina sitä hetkeä, jolloin läheisesi kokevat saman. Minä pelkäsin, Derek pelkäsi, me kaikki pelkäsimme. Läheisen poissaolo tarkoitti aina kuolemaa, sadistisia kidutuskuvia ja pelkoa. Vaikka tietenkään, tuskin koskaan kyse oli mistään noista, oli mahdollisuus siihen itsessään pelottavampi. Nousen haparoiville jaloilleni ja lähden suunnistamaan läpi kaiken täyttävän pimeyden. Lattia on kylmä ja vasta heränneet jalkapohjani aristavat sen pintaa.
”Derek? Kulta?” kuiskailen pimeyteen ja avaan hiljaa makuuhuoneen puisen oven. Eteisen valo tervehtii minua kirkkaudellaan, joka saa uniset silmäni sokaistumaan hetkeksi. Jostain kaukaa, kylmä ilma virtaa hivelemään paljasta ihoani ja herättämään sen yhä nukkuvat solut.
Eteisen ovi on raollaan ja pimeä rappukäytävä huutaa syitä pelolleni. Derek ei lähtisi ja jättäisi ovea auki, ei kaikkien niiden kertojen jälkeen, kun olimme todistaneet jonkun sinetöineen kuolemansa huonolla lukolla tai aukinaisella ovella. Pelko hiipii nyt selkäpiitäni pitkin, ravistelee pois viimeisimmätkin unen puuduttavat rippeet. Seison jalassani pelkät bokserit, valoisassa ja kylmässä eteisessämme kello kuusi aamulla ja tunnen oloni turvattomammaksi kuin koskaan. Minä tahansa muuna hetkenä, olisi tilanteen absurdius naurattanut minua, mutta juuri nyt, olen vakavampi kuin koskaan, kykenemätön nauruun tai edes järkevään ajatteluun.
Automaattisesti hakeudun lähelle eteisen kaappia. Se on pieni ja musta ja näyttää varmasti tavalliselle kaapille jokaisesta, joka ei sen sisältöä tunne. Tunnusluvut kiertyvät nopeasti asekaapin lukossa ja pistooli kädessäni tuntuu kylmän rautaiselta. Kierrän keittiön ja olohuoneen sydämen pauhatessa rinnassani. Kierrän tutun sohvan takaa, hiivin keittiön tasojen välissä, valmiina ampumaan ensimmäisen vähäänkään uhalta vaikuttavan.
”Derek!” kuiskin hiljaa yhä uudelleen ja uudelleen pimeydessä.
Hiljaisuus ympärilläni on täydellinen, kunnes suuri kolaus katkaisee sen harmonian. Puristan asetta kädessäni tiukemmin kuin aiemmin ja nostan sen tärisevien käsieni varaan. Mielessäni vilisee kuvia, Tobias, viikatemies ja muut. Tuhannet kuvat sadistisista murhaajista, jotka tulevat poikkeuksetta viimeistelemään työnsä ravaavat läpi mieleni jokaisen sopukan. Olen suojaton ja sokaistu, peloissani ja halvaantunut. Ja vastoin kaikkea mitä minulle on koskaan opetettu, lyyhistyn vasten keittiön seinää, piiloudun nurkkaan, valmiina kohtamaan sen, mikä ikinä ovesta tulisikaan. Käteni vapisevat ja sormeni leikkivät liipaisimella. Askel, toinen, kolmas. Sydämeni käy ylikierroksilla ja elimistöni valmistautuu loppuun. Keittiön ovi lennähtää auki ja minä olen valmis ampumaan. Taistele tai kuole, on ainoa ajatukseni, enkä halua mitään muuta mieleeni juuri nyt. En Derekia, en tiimiämme, en äitiäni, en ketään, joka epäonnistuessani jäisi taakseni. Keittiön ovi aukeaa hiljaa, liian äänettömästi ja tumma hahmo astuu sisään pimeään huoneeseen. Sormeni ovat jo vetämässä liipaisinta, sydämeni ja pääni pakokauhusta turrat, kunnes kirkas valo täyttää huoneen ja sokaisee silmäni jälleen. Hengitykseni taukoaa, hämmennyn sekunneiksi ja puristan asetta yhä tiukemmin kädessäni, pystymättä estämään pakokauhun vaimeaa karjahdusta, joka karkaa raotetuilta huuliltani.
”Spence! Spence! Rakas, rauhoitu! Se olen minä!”
Ääni on tuttu, mutta aivoni eivät anna minun toimia. Sormeni hapuilee yhä liipaisinta ja silmäni pakottautuvat kohtaamaan kirkkaan valon. Hengitän katkonaisesti ja sydän rinnassani takoo niin, että se sattuu. Olen valmis taistelemaan henkeni edestä.
”Spencer Reid! Se olen minä! Laske se ase alas.” Derekin ääni saa jonkin loksahtamaan kohdalleen aivojeni perukoilla. Minä en ole hengen vaarassa, minä olen kaikkea muuta kuin sitä. Minä olen viimein turvassa. Koetan parhaani mukaan saada kiinni hengitykseni rytmiä ja kohtaan Derekin ruskeat, hätääntyneet silmät.
Hetkeen en saa sanoja. Päässäni pyörii tuhat ajatusta ja ne saavat minut liian häkeltyneeksi toimimaan. Onneksi minun ei tarvitsekaan. Derek harppoo ovelta luokseni, ottaa käsissäni yhä tärisevän pistoolin ja laskee sen varovaisesti maahan. Pieni ja hento kosketus olkapäälläni saa minut säpsähtämään.
”Se olen minä. Ei hätää. Painajaisia?” hän kuiskaa hiljaa ja pyyhkäisee hiussuortuvan korvani taakse niin kevyesti kuin osaa, aivan kuin olisin lasia, joka voisi särkyä pienemmästäkin virheestä. Sydämeni laukka hidastuu hiljaa, muuttuu kevyeksi raviksi, jota se ravaa aina Derekin koskettaessa minua. Nyökkään kevyesti ja viimein saan sen, jota olen koko ajan odottanut. Vahvat käsivarret kietoutuvat ympärilleni, turvalliseksi muuriksi, joka ei päästä läpi pahuutta. Maailma on hetkessä hiljaa ja suonissa sykkivä pelko on vaihtunut lämmöksi, jota sydämeni pumppaa kohti jokaista lihastani. Minä olen turvassa.
”Anteeksi, että en ollut täällä. Toivoin, että olisit nukkunut kunnes palaan.”
Derekin huulet koskettavat kevyesti korvaani, saaden pienet väristykset jälleen kulkemaan läpi koko paljaan kehoni.
”Minä vain.. huolestuin.”
Kuulen oman ääneni kuiskaavan hengästyneenä, mutta tiedän ettei selityksille ole tarvetta. Derek jos kuka tietää mitä tarkoitan. Tietää tarkalleen miltä tuntuu pelätä sen puolesta, jota ei koskaan halunnut menettää. Se on osa ammattiamme, jotain sellaista mitä näemme jokainen päivä. Se on ilme omaisten kasvoilla, se on kidnapattujen lasten vanhempien lohduton toivo.
”Idiootti, minulla ei ole hätää. Sitä paitsi, kuinka todennäköistä on, että minut siepattaisiin eikä sinua, nätti poika?” Derek hymyilee sitä hymyä, jota rakastan. Sitä kieroutuneen vinoa, mutta silti niin täydellistä pientä hymyä. Hymy taistelee tiensä myös minun huulilleni ja hukun hänen kehostaan huokuvaan lämpöönsä. Päätän jättää päässäni pyörivät prosenttiluvut lausumatta siltä erää ja tyydyn vain katselemaan hänen huvittunutta ilmettään. Hetki hetkeltä tilanteen kummallisuus iskostuu tajuntaani. Istun keskellä tyhjää keittiötämme, päälläni vain bokserit ja vieressäni vasta kädessäni ollut pistooli. Jos kaikista maailman ammateista, minun ammattini olisi tavallinen, nauraisin omalle järjettömyydelleni.
”Taisin ylireagoida.” Tunnen punan nousevan kasvoilleni kun Derek kääntää jälleen tuikkivat silmänsä minuun. Hän kumartuu painamaan kevyen suudelman huulilleni ja tunnen hänen huuliensa kaartuvan kevyeen hymyyn vasten omiani.
”Hieman, mutta se on tapaistasi neropatti.” hän naurahtaa vasten huuliani.
Aurinko alkaa hiljalleen paistaa kaihtimien väleistä, tunkeutuu sisään sen rakosista ja valaisee huoneen keltaisen lämpimällä valollaan. Sen säteet leikkivät Derekin kulmikkailla kasvoilla ja saavat hänet näyttämään epätodellisen hyvältä. Siinä hetkessä tuntuu kuin painajaiseni ja typerät pelkoni olisivat tapahtuneet vuosia sitten, kuin ne olisivat utuinen muisto, jonka mieli voi upottaa syvyyksiinsä. Ei tapahtuma, jonka koin vain alle tunti sitten.
”Missä edes olit? Ei kai sinulla ole jotain toista? Arviolta puolet parisuhteista nimittäin kariutuvat pettämiseen ja useissa muissa kumppani ei koskaan saa tietää puolisonsa uskottomuudesta. ” Kiusoittelen poikaystävääni äänessäni näytelty mustasukkaisuus. Tiedän, ettei hän pettäisi minua koskaan. Ei Derek Morgan, mies joka on uskollinen jokaiselle, josta välittää ja jokaiselle, joka rakastaa häntä yhtä paljon kuin minä rakastan. Derek naurahtaa ja pörröttää hiukseni yhä sekaisemmiksi.
”Tiedät ettei ole. Me emme ole se pettävä puolisko. Olin hakemassa meille aamiaista. Tarvitseehan tuollainen laiheliini jotain syödäkseen.”
Hymyilen ja vilkaisen vaivihkaa ohutta vartaloani. On totta etten ole lihaksikas ja vahva kuten hän. Litteässä vatsassani näkyvät vain kevyet juovat, jotka etäisesti muistuttavat jonkinlaisia vatsalihaksia. Silti en välitä. Derekin kanssa minä olen voimakas ja kykeneväinen mihin vain. Hänen kanssaan minä olen se älykkö, josta on ratkaisemaan vaikeat pulmat ja hänen kanssaan minä olen valmis kohtaamaan pimeydessä vaanivat pedot, murhaajat ja sieppaajat.
Tyydyn hymähtämään vastaukseksi ja suuri haukotus karkaa kapeilta huuliltani. Derekin silmät tutkailevat minua hetken, kunnes hän tuttuun tapaan jotain päättäessään, kohottaa toista kulmakarvaansa hieman.
”Ehkä kuitenkin menemme vielä nukkumaan. En voi vastustaa ajatusta sinusta ja sängystä samassa lauseessa ja lisäksi, meillä on pitkästä aikaa vapaapäivä! Joten Spencer Reid, jospa laittaisimme nyt tuon aseen takaisin kaappiin ja menisimme. Ellet vielä aio ampua minua?” Derek kujeilee ja koskettaa kylkiäni tavalla, jota en voi vastustaa.
”En ainakaan tänään. Vaikka toisaalta, useimmissa tapauksissa parisuhteen vähemmän dominoiva osapuoli saattaa kärsiä rajuista vihan purkauksista, jotka purkautuvat joskus jopa äärimmäisenä väkivaltana, jopa 11% ihmisistä..” aloitan selitykseni, joka kumpuaa jostain käsittämättömän tiedonhaluni syövereistä jälleen aivan kuin itsestään.
”No niin neropatti, en halua yhtään enempää tilastotieteitä, vaan nukkumaan kanssasi. Tai kohta kerron sinulle aivan toisenlaisia prosentteja parisuhteista.” Derek keskeyttää jälleen rönsylevän puhetulvani ja pyöräyttää silmiään leikkisästi. Virnistän leveästi ja annan hänen nostaa minut yhä nukkuville jaloilleni.
Vielä hetken annan hiljaisuuden pitää meidät paikoillamme, seisomassa keittiössä, joka kylpee auringossa. Painaudun vasten hänen vahvaa vartaloaan ja haistan hänen deodoranttinsa houkuttelevan tuoksun. Hän on aito ja elävä, ihminen, joka saa minut tuntemaan oikeasti, elämään täysillä ja nauramaan niin, että se sattuu. Derekin kanssa minä unohdan kuinka heikko ja haavoittuvainen voin olla ja muistan, kuinka menneisyyden haamujakin vastaan voi taistella. Hänen kanssaan minä en pelkää omaa mieltäni enkä muistojani. Hänelle minä en ole vain se viisas pentu, jolla on aina ratkaisu kaikkeen, hänelle minä voin olla epätäydellinen. Väsyneen hymyni takaa kurottaudun painamaan vielä yhden kevyen haaveilevan suudelman hänen otsalleen ja annan jalkojeni kuljettaa minut takaisin yhä pimeään makuuhuoneeseen.
Ja vain hetken päästä makaan jälleen sängyssä, joka kuitenkin nyt tuntuu erilaiselta kuin aiemmin. Enää se ei ole painajaismainen vankila kylmine lakanoineen ja pelon sekaisine tunteineen. Se on lämmin ja kodikas, täynnä onnea ja auringon valoa, naurua ja pieniä lämpimiä suudelmia. Se on kaukana verisistä murhapaikoista ja paperin tuoksuisesta toimistosta. Se on minun turvapaikkani, Derekin vahvojen käsien suojissa, käsien joiden sylissä olen luodinkestävä ja mikään ei voi minua vahingoittaa.
”Ei enää painajaisia?” Derek kuiskaa korvaani. Hänen sylinsä on lämmin ja painaa silmiäni kiinni väkisin.
”Ei, ei enää.” huokaan hiljaa ja annan sen täydellisen rentouden vallata kehoni. Sen rentouden, jonka voin saavuttaa vain hänen kanssaan.
”Hyvä”
Kuulen hänen viimeisen vastauksensa kunnes uni vetää minut sinisiin syövereihinsä.
Tämä uni tulee olemaan kaunis ja kevyt, sillä painajaiset ovat nyt kaikonneet ja hirviöt kavunneet takaisin sänkyni alle.
One word frees us of all the weight and pain of life: that word is love. - Sophocles
