Supernatural: Paholaisen peli | Crowley/Kevin, ficlet, K-11

[Verinen Paronitar]

Paholaisen peli
fandom: Supernatural
paritus: Crowley / Kevin Tran
ikäraja: K-11
genre: perusdraama
sanamäärä: 500

yhteenveto: Kuinka monesti kuljettuja kehiä kierretään uudenlaisin askelin.

A/N: Spoilaa 8. kautta niin että hampaat lähtee. Jos joku sattuu bongaamaan ficcejä tällä parilla, niin olisin äärettömän kiitollinen vinkistä, koska en ole niitä itse onnistunut löytämään. Nyyh.
Kirjoitettu alun perin Fifin ficlet-haasteeseen. Kommentit on aina kivoja.






Kevin Tran on poika, jonka sievää päätä eivät tyhjänpäiväisyydet täytä; hän puhuu sujuvasti viittä kieltä, ratkaisee yhtälön kuin yhtälön ja soittaa selloa niin sulavasti, että herkimmät enkelit (ja epäilyksettä muutamat demonitkin) polvistuvat itkien moisen kauneuden edessä. Kaiken muun hyvän lisäksi hänen hennot sormensa pitelevät Helvetin porttien kohtalon ratkaisevaa kivitaulua, itsensä Jumalan sanaa, eikä kukaan muu kuin hän kykene sitä tulkitsemaan.
On siis ainoastaan luonnollista, että Crowley pitää pojasta. On ainoastaan luonnollista, että Kevin saa jopa pääpirun notkahtamaan tavallisille kuolevaisille varattujen syntien polulle, himoon ja ahneuteen ja kateuteen, mitä niitä nyt onkaan, banaalia kenties ja hivenen noloakin kai, mutta minkäs sitä Helvetin kuningaskaan inhimillisyytensä rippeille mahtaa. Ja olivathan Kevinin kaltaiset pojat alun alkaenkin syy sille, että Fergus MacLeod tuli edes ajatelleeksi sielunsa myymistä.

Piirittäessään saalistaan Crowley on vähällä horjahtaa, pohtii jo hetken, kumpi lopulta on hänen ensisijainen kohteensa, Jumalan sana vai profeetan huulet, joilla nuo sanat saavat ymmärrettävän muodon, mutta muistaa sitten, ettei hänellä ole tapana valita. Ei sovi tyyliin. Eikä priorisointi ole tällä hetkellä edes tarpeen.

Pakenemalla ja piiloutumalla Kevin ottaa osaa Crowleyn peliin - siihen, jossa hän on lyömätön mestari, hämäämiseen suoran taistelun sijaan. Kuinka liikuttaa vähäisiä nappuloita tutulla pelilaudalla niin, ettei vastustaja osaa ennakoida jokaista siirtoa, kuinka kiertää monesti kuljettuja kehiä uudenlaisin askelin. Opponenttinakin Kevin on Crowleylle lukuisia edeltäjiään mieluisampi, jahti itsessään suo jo omanlaistaan tyydytystä, liian helpot palkinnothan eivät ole palkintoja lainkaan, pelkkiä luovutusvoittoja ja väkivalloin anastettua kunniaa. Tämä on jotain aivan muuta, täysin omaa luokkaansa.

Crowley tavoittaa pojan kolmesti ja jokainen kohtaaminen on aina edellistä nautinnollisempi; jokaisella kerralla poika yllättyy Crowleyn kohtaamisesta aina hieman vähemmän, jokaisella kerralla poika on askeleen hänen edellään. Tai niin Crowley ainakin antaa hänen kuvitella. Tietenkään kivitaulu ei milloinkaan ole hänen repussaan ja Crowley leikkii mukana, nostaa näytellyn harmistuksen pintaan, uhkailee muutamin huolella valituin sanoin, lupaa vielä saavansa kaiken tavoittelemansa. Painaa Kevinin seinää vasten kaikella teeskennellyn turhautumisen kiihkolla, suutelee poikaa syvään ja hartaasti, tutkii kielellään tämän suun ja käsillään kehon jokaisen kaarteen.
Ensimmäisellä kerralla Kevin järkyttyi, mumisi voimattomasti vastaan, kolmannella kerralla poika osasi jo odottaa sitä. Ja vaikka he periaatteessa ovatkin sodassa, kumpikaan ei käytännössä tee mitään työntääkseen toisen pois; päinvastoin he myötäilevät toistensa liikkeitä, antautuvat vietäväksi ja otettavaksi, pyrkivät miellyttämään, ja jokaisen kerran jälkeen Crowleyn on aina hieman vaikeampi antaa ajan kulua ennen seuraavaa nurkkaan ahdistamista.

Manalan valtiaaksi ei kuitenkaan kohota ilman suurta kärsivällisyyttä, ja siksi Crowley odottaa, siihen eivät ihmiset kykene ja sen tähden hän tuleekin lopulta voittamaan, korjaamaan koko potin, kivitaulun ja kauniin pojan sitä lukemaan, latelemaan Luojan koottuja lainauksia hänen allaan maaten tai hajareisin hänen lanteillaan istuen, vakaassa rytmissä liikkuen, hikisenä huohottaen ja huokaillen. Vain hivenen liioitellut palvovat katseet kielivät fokuksen menetyksestä, etäisyys ja näennäiset etulyönnit heikosta taktiikasta, ja lopulta Kevin vielä unohtaisi varoa, erehtyisi ottamaan todesta Crowleyn hahmotteleman illuusion lemmenkipeästä kehäraakista.

Kevin Tran on poika, jonka sievää päätä eivät tyhjänpäiväisyydet täytä, ja se on Crowleyn paras ase häntä vastaan; Kevin on pelkkää strategiaa ja puhdasta nerokkuutta, mutta inhimillisyyksien suhteen hän on sokea. Paholaisen tarjotessa pikkusormensa se on aina ihminen, jolta lopulta viedään sekä käsi että muutkin ruumiinosat.

[jossujb]

Ihmettelen tosiaan itsekin miksei tätä parituksesta tullut fandomissa isompaa juttua, varsinkin kun Crowleyn puheet olivat suorastaan hävyttömän flirtahtavia. Tosin kai se johtuu siitä et Kevinistä tuli huomattavasti isompi badass kasikaudella kun kukaan osasi seikalta odottaa, mutta olisin olettanut että ihmiset olisivat kirjoittaneet sitten sellaisia ficcejä joissa Kevin vetäisi Crowleyta nenästä, koska Crowleylla on selkeästi pieni ihastus päällä haha. Tai no, Crowley on kylä aina yksi is o flirtti.

Jotenkin mä tykkään tästä ficistä kuitenkin, se on jotenkin niin Crowleyn fantasiaa, herkullisen nuoren pojan kuvilla herkuttelua, fanatsioita siitä mitä hän tekisi ja miten se olisi kaikki niin ah hikistä ja upeaa ja Kevinin nuori vartalo tekemässä juuri kaikkea mitä hän haluaa. Uh, jotenkin mä saan nyt niin kiksejä siitä että vanhempi mies himoaa siroa ja poikamaista kohdetta.

Ja se just tässä ehkä on parasta että se jää kuitenkin kiertelyn ja vaanimisen varaan, koska olettaisin että Kevinin pyydystäminen ei kuitenkaan olisi ihan niin helppo nakki mitä päällepäin voisi kuvitella hur <3 Mutta Crowley on todella kärsivällinen, että kyllä se sieltä.

No niin, ei kai mulla muuta . Jäin miettimään miltä tää olisi näyttänyt Kevnin näkökulmasta. Ja silleen. Kiitän.

jjb

[hedge14]

Olen sanaton.

Tämä ei ollut ehkä se eka paritus mikä tuli Kevinistä mieleen, mutta tämä toimii. Ainakin tässä ficissä! Tosin, kuten jossub jo mainitsi, on jaksoissa nähty aikamoista draamaa näiden kahden välillä: tyttöystävän tappaminen ja jne. Onnistuit kyllä tuomaan tuon jännitteen kivasti esille.

Yleensä välttelen kaikkia Crowley parituksia, kun ne tuntuu joko liian hempeileviltä hänen luonteelleen tai sitten ovat pelkkää seksiä. Tässä hän on taasen ihanan katala ja oma itsensä, ja pidän siitä kuinka hänessä on ( mukamas, ehkä ) ihmisyyttä jäljellä. Ehkä tuo viimeinen kohta kumoaa tätä vaikutelmaa vähän, sillä Crowley ei ole näistä kahdesta se, jota johdetaan harhaan.

Olen kokenut Kevinin jotenkin mitään sanomattomaksi tai liian täydelliseksi.( "In advanced placement." ja heti perään oppii mättämään ja puijaamaan demoneja.) Tykkäsin tosi paljon siitä, miten kirjoitat häntä. Hän on monella tapaa täydellinen, mutta myös inhimillisen heikko. Myös Kevin tekee virheitä ja se tekee hänestä heti kiinnostavamman.

Mitään kauheaa litaniaa en tahtoisi tämän ficin parhaista kohdista tehdä. Joutuisin muuten lainailemaan koko tekstin, koska siinä on niin paljon yllättäviä ja ihania oivalluksia. Mutta tämä on kyllä kielellisesti kaunis, ja pidän pitkistä rönsyilevistä virkkeistäsi. En tiedä kuinka kauan hioit tätä, mutta minä ainakin saan pohditun ja huolitellun vaikutelman; missään ei ollut kohtia, jotka hyppäisivät negatiivisessa mielessä silmään. Ja kuten hyvän tarinan kuuluu, se vain paranee loppua kohti.  Viimeinen lause on ehdottomasti suosikkini. :)

Kiitos ihanasta lukukokemuksesta!

[Verinen Paronitar]

jjb, no nää vanhemmat miehet nättien nuorien poikien kimpussa on mun helmasyntini. Siinä vaiheessa kun Crowleyn suusta pääsi legendaarinen "my young prince", olin sulaa vahaa, ja odotankin nyt ihan täpinöissäni ton kasikauden etenemistä. Ja jos vaikka niitä ficcejäkin tulisi... Toisaalta tää ei ole eka kerta, kun joudun pettymään fanikantaan sen suhteen, ettei mun mielestä ihan obvious parituksista tule mitään, niin kuin nyt esim. HP:n puolelta Rufus/Percyn mahdollisuudet tuntui menneen ficcareilta auttamattomasti ohi... Mutta toivossa on hyvä elää. Kiitos kommentista 

hedge14, liian täydelliset hahmot ovat minunkin mielestäni tylsiä, siksi niille pitääkin itse keksiä jotain heikkouksia  Kivaa kuulla, että teksti tuntui huolitellulta ja oivaltavalta, sillä vaikka itsekin pidän tästä ficistä, niin tuntuu siltä, että tää on vaan omaa maneeria maneerin perään, ja sitten yksityiskohdat tavallaan hukkuu sinne massaan omissa silmissä... Mukavaa myös, että Crowley tuntui onnistuneelta, koska pidän kyseisestä hahmosta kovasti, mutta samalla se tuntuu liian nerokkaalta ja näppärältä näin tavallisen kuolevaisen kirjoitettavaksi  Kiitos kommentoinnista.