Heipsansaa! Päädyin tänne kommentinkerjäyshaasteen kautta ja olen tavattoman iloinen, että arpa osui näihin raapaleisiin, sillä turhat ennakkoluuloni olisivat saattaneet estää minua lukemasta näitä valloittavia tekstejä noin muutoin. En nimittäin juurikaan lue femmeä ja olen paritusten suhteen noin ylipäätään aivan liian kaavoihini kangistunut nirsoilija, joten on hirveän virkistävää välillä repeytyä irti kahleista ja lukea jotain ihan uutta ja erilaista.
Rakastuin kekseliään runolliseen kirjoitustyyliisi. En tiedä, kuinka paljon viimeistelet ja viilaat tekstejäsi, mutta näissä tekstipätkissä on runsaasti kauniita ja omaperäisiä kielikuvia, vaivattomalta vaikuttavia loppusointuja ja unenomaisen romanttista tunnelmaa, ja kaikki se hienous näyttää lukijasta siltä, että kaunis kirjoittaminen sujuu tekijältä täysin luonnostaan, ilman sen suurempia ponnistuksia. Ja vaikka olisit kuluttanut näiden raapaleiden parissa tuntikausia, kirjoittanut ja poistanut, muokannut ja kirjoittanut taas, ei se muuta sitä tosiasiaa, että minun mielestäni sinä olet tässä jutussa äärettömän taitava ja sinulla on vallaton ja mahtava mielikuvitus. Ihailen sitä, kuinka sulavasti olet osannut ujuttaa tekstiin pieniä mutta tunnelmaa olennaisesti syventäviä yksityiskohtia, omaperäisiä sanamuotoja tai lauserakenteita. Ja koska joka ikisessä raapaleessa on jotain, jonka haluan nostaa esille, taidan ihmetellä niistä jokaista erikseen.
Elovenahiuksia. Jo raapaleen nimi on hieno, pysäyttävällä tavalla kaunis. Astoriasta en ole mieleeni muodostanut sen syvempää kuvaa, hän on aina ollut vain se Dracon nimetön vaimo, lyhyt maininta epilogissa, vähän niin kuin Narcissa kakkonen, niin tylyltä kuin mielikuva kuulostaakin. Tässä kuitenkin esiin astuu elävä, hengittävä, tunteva Astoria, joka ei halua satuttaa, muttei oikein osaa kunnolla rakastaakaan, ei tarpeeksi. Luna istuu hyvin toiseksi osapuoleksi, se haaveileva tyttönen on juuri sellainen, ettei välttämättä kykene näkemään asioita niiden todellisessa valossa, ja häntä on helppo huijata valhenaurulla. Raapaleen onnistunein ilmaus on hymy, joka melkein huijaa Astoriaa itseäänkin. Oivaltavaa ja satuttavaa.
Rohtunutta toivoa. Minä rakastan Sirius/Remusta, ja surumielinen, hieman jopa epätoivoinen Remus iskee sisäiseen synkistelijääni. Tämä oli kenties runollisin kaikista ketjun raapaleista ja loppusoinnuissaan äärettömän onnistunut. Romantiikkaakin tästä löytyi, voih, ei minulta löydy juuri nyt oikeita sanoja. Ja silti minä olen, mutta vain sitä voin; olla heikko, väsynyt, mutta lopultakaan en sinutta. En muista lukeneeni pitkään aikaan yhtä kaunista virkettä.
Kannattele sadetta. Narcissa/Ginnyä en noin yhtäkkiä olisi uskonut ikinä lukevani. En ollut tätä ennen ajatellutkaan, että heistä edes saisi pariskunnan, eivätkä he kovin yhteensopivilta vaikuta vieläkään. Ehkä siksi en saanut tähän pätkään samanlaista otetta kuin kahteen edelliseen. Toisaalta pidin kovasti raapaleen kielestä ja melankolisesta sävystä, teksti oli siis oikein kaunis ja koskettava. Ainoa vain, että hahmot jäivät tavallaan etäisiksi, sillä en kyennyt kuvittelemaan juuri heitä tähän. Silti, otsikko liikautti minussa jotain, ja luen tätä yhä uudelleen, sillä en saa tarpeekseni kauniista sanoista tässä. Rakastan kesää sinussa. Suosikkini.
Pilvien päällä kulkea. Jos en lämmennyt edelliselle paritukselle, niin tälle suorastaan sulin. Olit kuvannut Ginnyn tunteita hellästi ja suloisesti, vilpittömin silmin. Tyttö ei näe suhteessa mitään väärää, eikä Charlie ilmeisesti osaa kertoa säännöistä. Tässä tunne on kiedottuna hienosti taivaaseen, pilviin ja aurinkoon. Pitkään luulin, etten pitäisi Ginnystä, mutta alan pikku hiljaa nähdä hänenkin hahmossaan kiinnostavia puolia, kiitos sinun.
Kirsikankukka. Tonks/Ginny. Miten minusta tuntuu, että olen joskus lukenut jotain tällä parituksella, sillä tämän asetelma vaikuttaa etäisesti tutulta? No jaa, samapa tuo, olennaista on, että pidin tästäkin, etenkin tässä väreilevästä hitaasta itseinhosta ja surusta. On äärettömän mielenkiintoista, että Tonks pohtii olevansa nuorelle Ginnylle liian vanha, että toinen ansaitsee parempaa, sillä canonissahan Lupin yrittää tolkuttaa Tonksille samaa. Jäin ehkä hieman kaipaamaan elämäniloista ja hauskaa Doraa, mutta koska muut raapaleet ovat tyylilajiltaan angstisia, tuntuisi omituiselta, jos tämä pomppaisi kauheasti porukasta. Kaunista tekstiä, luulen että näiden tekstien myötä alan oikeasti lukea femmeä siinä missä slashiakin.
Liian kaukana rannasta. Tässä jatkuu edellisen tekstin tunnelma ja ääni pysyy samana, vain paritus vaihtuu. Tonks/Bill on parituksena kiehtova, ja koin suurta sympatiaa Tonksia kohtaan raapaletta lukiessani. Minusta tuntui, kuin asiat olisivat oikeasti voineet näin ollakin, että myös canonissa Tonksin ja Billin välillä olisi voinut olla jotain syvempää, joskin tuskaista ja vaikeaa. Kirjoitat aidosti ja pidin tämän pätkän vertauskuvista, merestä ja haaksirikoista.
Laahustaen. Severus/Ginny oli koko raapaleketjun mielenkiintoisin ja samalla erikoisin paritus, ja siksi pidin päätöspätkästä erityisen paljon. Tässä oli taas päässyt valloilleen täydellinen runollisuus, minusta tuntui kuin olisin istunut nojatuolissa ja lueskellut menestysproosarunoa. Näin jälkeen päin ajatellen tämä raapale oli sittenkin se kaikista paras, täytyy erikseen tallentaa se itselleni, että voin lueskella sitä koska tahansa. Kaunein ilmaus oli tämä: Voisit hyvästiksi vilkuttaa; nähdään taas eikä kuitenkaan, joka vihjaa ainakin minusta Severuksen arvaamattomuudesta. Oijoi, miksi tämän parituksen pitääkin olla rare?
Kokonaisuudessaan raapaleketjusi oli eheä ja viihdyttävä, ajattelemaan pistävä lukukokemus. Toivottavasti mahdollisimman moni tajuaa klikata itsensä sitä lueskelemaan. Minä lopetan tähän ja kiitän. Toivon, että saan lukea yhtä kauniita tekstejä sinulta jatkossakin.