Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Hallahäive
Tyylilaji: fluffya taitaa edustaa
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
Vastuunvapautus: Kumpainenkin herrasista kuuluvat Rowlingille, enkä saa tästä mitään muuta korvausta kuin itselleni hyvän mielen.
A/N: (Osallistuu
OTP10-haasteeseen.)
Suuuuuuuri kiitos Hallahäiveelle, niiiiiin suuri ettet voi kuvitellakaan. Tästä ei ois varmaan koskaan tullu mitään ilman sua, kiitoskiitoskiitos. <3 (ja kommenteista elän ^^)
Yhteenveto: Remus huomaa, että ehkä tahroista ei tarvitse aina välittää.
Suukoin pyyhityt tahrat
Painostava koiranilma työnsi miehen hartiat lysyyn ja punainen sateenvarjo päästi muka vaivihkaa sadeveden kastelemaan olkapäät ja hiussuortuvien latvat. Ohi kiitävät autot olivat täynnä kuivina pysyviä ihmisiä ja välähdyksen mittaisen hetken ajan mies harkitsi ottavansa vapaan taksin, mutta hylkäsi ajatuksensa. Hän oli jo märkä, eikä tilanne voisi siitä enää pahentua.
Lopulta hän kääntyi rivitalon pihatielle, joka oli peittynyt mutaan. Muta litisi kenkien alla ja hän peitti irvistyksensä kulmien kurtistukseen. Keittiölampun valo lankesi nurmikolle kaneliverhojen raosta.
Lukko valitti avaimen kääntyessä ympäri. Remus astui eteiseen, jonka katossa oli ruskeita teetahroja. Eikä hän enää muistanut, mistä ne olivat sinne ilmestyneet. Ne olivat olleet siellä aina. Mutaan hautautuneet kengät hän hylkäsi muiden kenkien sekaan ja lähti kävelemään eteenpäin asunnossa. Harmaat sukat pilkottivat olohuoneen sohvan käsinojan yli ja synnyttivät kevyen hymyn kapeille huulille.
”Huomenta”, Remus lausahti kumartuen sohvan yläpuolelle.
Sirius hätkähti ja melkein löi otsansa Remuksen nenään ponkaistessaan istumaan. Hetkeä myöhemmin jännittynyt, suorastaan paniikinomainen katse oli kadonnut ja helpottunut huokaisu ilmestyi tilalle.
”Joko sinä tulit?” Sirius ihmetteli ja pörrötti hiuksiaan.
Hän näytti sillä hetkellä aivan pöllämystyneeltä koiranpennulta tapittaessaan Remusta unisumuisin silmin.
”Niin”, Remus vastasi ja hymyili.
Hän kiersi sohvan ja istuutui toisen viereen. Sirius hilautui Remuksen kylkeen kiinni ja kietoi kätensä hänen käsivarren ympärille. Sirius tuoksui kahvilta ja tupakalta, kun Remus painoi tervehdyssuudelman tämän huulille.
”Oletko sinä jo syönyt?” Remus kysyi pikemminkin tavasta kuin oikeasta tiedonhalusta, sillä tietenkin vastaus olisi kieltävä.
”Yritin kyllä paahtaa leipää, mutta se… mikä sen nimi nyt on… paahdin? Niin, paahdin räjähti”, Sirius vastasi.
”Mitä?” Remus äännähti, muttei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä toisen viattomalle katseelle pikkuriikkisen. ”Sinä todellakin olet onneton keittiössä.”
Remus hymyili pörröttäen tummia kiharoita saaden ne näyttämään entistäkin sekaisemmilta. Unen jäljiltä suortuvat olivat vieläkin kurittomammat kuin yleensä, mutta se teki oikeastaan toisesta suloisemman Remuksen silmissä.
”Mennään katsomaan, millainen katastrofi siellä oikein on”, hän totesi, suukotti Siriuksen otsaa nopeasti ja veti toisen ylös noustessaan sohvalta.
”Eii”, Sirius marisi ja mutristi huuliaan. ”Et sitten ainakaan naura.”
”En tietenkään”, Remus vakuutti, eikä suostunut päästämään Siriuksen käsistä irti, vaan johdatti toisen keittiöön, vaikka Sirius koetti estellä.
Keittiön ovensuussa Remus joutui puremaan huultaan, jottei olisi purskahtanut nauruun ja samalla rikkonut lupaustaan. Sirius taisi huomata sen, sillä katseli häntä syyttävään sävyyn.
Sivupöydällä rikki menneen lampun alla lojui mustunut leivänpaahdin. Remus epäili, ettei halunnut edes tietää, miksi sakset oli jätetty paahtimen viereen. Tai miksi niiden terä oli musta, taikka minkä takia termospullo oli vierinyt pöydän alle. Hän oli jättänyt Siriukselle kahvia termospulloon, mutta nyt suurin osa kahvista oli valunut lattialle.
Remus kääntyi Siriusta kohden. Hän katsoi paheksuvasti savuketta, jonka toinen oli juuri sytyttänyt ja Sirius vain virnisti vastaukseksi katseelle. Vaikka Remus ei pitänyt siitä, että toinen poltti sisällä (tai ylipäätään tupakoi), ei hän saanut sitä millään lakkaamaankaan. Saarna oli siis turha ja hän päätti jättää sen välistä.
”Siivoa”, Remus vain totesi yksinkertaisesti.
”En minä osaa! Yritin jo… ” Sirius aloitti ja Remus huokaisi.
”Ei taikuudella, Sirius. Pyyhi nuo tahrat rätillä ja huuhtele termospullo ja… ”
”Hölmö, ei kukaan katsele lattioille!” Sirius naurahti haluttomana noudattamaan toisen toivetta.
”Minä katson”, Remus huomautti.
Hän tiesi, ettei pärjäisi harmaiden silmien katseelle, joten hiipi keittiöstä olohuoneeseen, pois Siriuksen katseen alta. Hän kohtasi ruskean kissan kerällä havunvihreässä nojatuolissa ja rohtuneille huulille syntyi pieni hymy. Remus kumartui silittämään lemmikkinsä päälakea, kunnes vavahti Siriuksen käsivarsien kiertyessä takaapäin halaukseen.
”Ei ketään kiinnosta, missä kunnossa meidän keittiö on”, Sirius jatkoi yhä, eikä tainnut edes harkita luovuttamista.
Remus huokaisi tietäen, että olisi aivan turhaa sanoa häntä kiinnostavan, sillä ei se kuitenkaan saisi toista toimimaan.
”Hyvä on, minä siivoan”, Remus mutristi huuliaan, kurkotti suukottamaan toisen nenänpäätä nopeasti ja aikoi irrottautua halauksesta.
”Ehei, etkä siivoa. Minä en tahdo, että siivoat. En päästä sinua pois tästä”, Sirius vastusti ja tiukensi otettaan Remuksen ympäriltä.
Ihmissuden hartiat rentoutuivat kuten aina hänen luovuttaessaan. Remus istui sohvalle vetäen toisen perässään siihen ja hetken aikaa he vain olivat hiljaa ja halasivat. Sirius oli jättimäinen koiranpentu, eikä Remuksella yksinäisesti ollut sydäntä sanoa ei olen-kaltoin-kohdeltu-ja-syötävän-suloinen-koiranpentu –katseelle.
”Meillä on sitä paitsi paljon parempaakin tekemistä kuin siivoaminen”, Sirius kertoi hetken kuluttua kuiskaillen Remuksen korvaan.
”Ai? Haliminen vai?” Remus kysyi ääni hieman värähtäen sydämen alkaessa hakata lujempaa, niin kuin aina Siriuksen hiljentäessä ääntään kuiskaukseen.
”Ei, jotain paljon parempaa, Kuutamo-rakas”, Sirius pudisteli päätään.
Meripihkasilmiin ilmestyi utuinen lämpö ja vaikka Remus tiesi, mitä toinen sanoillaan tarkoitti, hän kysyi silti.
”Mikä voi olla parempaa kuin halaus?”
Hymy Siriuksen kasvoilla oli leikittelevä ja tummat silmät kimaltaen hän painoi huulensa toisen suulle. Remus hyrisi sisimmässään. Ensin kevyt suukko, hymy ja sitten kunnon suudelma.
Eikä Remus jaksanut enää välittää kahvitahroista, jotka imeytyivät parhaillaan kuusilattiaan.
