Nimi: Neljä kertaa rakastaa
Kirjoittaja: nominal
Ikäraja: K11
Paritus: löytyy
Genre: romance yleispätevästi, muutakin löytynee
Vastuuvapaus: tuvat ja miljöö kuuluvat Rowlingille, enkä saa tästä rahallista hyötyä
Osallistuu neljän tuvan haasteeseen
Idea: Miten käy, kun saman tuvan oppilaat seurustelevat? Neljä täysin toisistaan erillistä osaa, eri henkilöt, eri tuvat.
A/N: Tappelin tämän osan kanssa ties kuinka kauan, mutten siltikään saanut siitä sellaista kuin olisin halunnut. Ehkä se johtuu siitä, että tässä on niin paljon minua itseäni mukana... Totesin kuitenkin, ettei tämä koneen syövereissä muutu sen erilaisemmaksi, joten päätin julkaista. Palaute on siis todella tervetullutta!
3
Muodonmuutosten tunnilla tulee olla kunnolla, sillä professori McGarmiwa ei epäröi antaa jälki-istuntoa. Hän oli kerran saanut jonkun ensiluokkalaisen puuskupuhin itkemään pelosta, tai niin ainakin olin kuullut.
Hei kaunokainen. Mitä kuuluu?
Lappu liu’utettiin ovelasti pulpetilleni, ja kun katsoin syyllistä, hän esitti viatonta naamaa ja pyöritteli päätään. Hän osoitti vähäeleisesti peukalollaan sivulleen, ja siellä sinä istuit. Olit rento ja huoleton, heilautit otsatukkasi pois silmien edestä ja hymyilit.
Kirjoitin viestisi alle, sillä ei minuakaan pelottanut käyttäytyä huonosti, ja halusin sinun tietävän sen.
Kiitos vain kohteliaisuudesta. Hyvää minulle kuuluu, entä sinulle?
Nappasit lapun pikaisesti itsellesi, ja välittäjämme näytti nyrpeältä. Luit silmät leimuten kirjoittamani tekstin ja aloit välittömästi raapustaa vastausta. Huomasin sinun painavan sulkakynää pergamentille niin kovaa, ettet koskaan voisi käyttää pergamentista molempia puolia.
Ei se ollut kohteliaisuus, se oli totuus. Minullekin kuuluu hyvää. Etkö seuraa opetusta?
Pyörittelin silmiäni, sillä ensimmäinen virke oli kerta kaikkiaan niin kulutettu ja kliseinen. Sisäisesti kuitenkin hymyilin onnellisempana kuin aikoihin, sillä en muistanut, milloin joku olisi sanonut minulle jotain niin kaunista. Viimeiselle virkkeelle kurtistin kulmiani, ja tartuin sulkakynään suhteellisen vihaisesti.
Totta kai minä kuuntelen opetusta. Eivät sinun viestisi sentään minua aivan täysin muihin maailmoihin saa.
No, eihän se ollut ihan totta, mutta en todellakaan aikonut myöntää sitä. Olin juuri keskittymäisilläni opetukseen, kun pulpetilleni laitettiin taas se sama pergamentti. Avasin sen vähän turhankin innokkaana.
Hienoa, eli sitten tiedät, mitä teemme tänään. Haluaisitko olla parini?
Onneksi istuin yksin, sillä ei hän muuten olisi minua parikseen pyytänyt. Eikä minua sekään haitannut, että kukaan ei ollut vieressäni kuulemassa, kuinka sydämeni alkoi äkkiä tykyttää varmasti kaksi kertaa liian nopeasti, käteni hikosivat ja punastuin. Kun kirjoitin vastausta, käteni tärisivät suorastaan nolosti.
Joo.
Hymyilit voitonriemuisena, kun sait vastaukseni. Minä yritin kovasti unohtaa ilmeesi ja selvittää, mitä ihmettä oikein oli tarkoitus tehdä. En halunnut nolata itseäni täysin edessäsi.
”Sille, joka onnistuu tämän tunnin aikana muuttamaan parinsa täydellisesti eläimeksi, on luvassa kaksikymmentä pistettä. No niin, olkaa hyvät ja aloittakaa.”
Huokaisin, sillä nyt ainakin tiesin, mitä pitäisi tehdä. Eri asia olikin, osaisinko tehdä sen.
Vinkkasit minulle silmää ja koukistit sormeasi. Tuhahdin, ihan vain periaatteesta, jotta tietäisit, että pidin sellaista hieman hassuna. Oikeasti olin tietysti imarreltu ja suunnilleen juoksin luoksesi.
”No niin, antaa palaa”, sanoin ja levitin käteni kuin paraskin uhri. Keskityit, ja kulmiesi väliin muodostui suloinen kurttu. Heilautit taikasauvaasi, valo välkähti, ja sitten remahdit nauruun. Katselin sinua ihmeissäni ja samalla hieman varuillani: olit epäilemättä tehnyt jotain hassua. Rynnistin luokan perällä olevan peilin eteen ja näin pässinsarvet, jotka törröttivät ohimoistani.
”Ne pukevat sinua, kaunokainen”, sanoit pilkallasi.
Hetken jo pohdin, olitko missään vaiheessa oikeasti ihastunut minuun, vai oliko tämä vain jokin viikkojen ajan kestänyt yritys tehdä minut naurunalaiseksi. Ennen kuin lähdin ottamaan siitä selvää, yritin muuttaa sinun muotoasi. Normaalioloissa en ollut kovin taitava, mutta viha teki tehtävänsä ja sain sinulle aikaan possun kärsän.
Katsoit peiliin ja suorastaan röhkit naurusta – sellainen efekti kärsälläsi oli. ”Loistava! Tämähän pukee minua aivan täydellisesti. Pitäisikö käyttää tätä loppuviikko…”
Huokaisin helpotuksesta. Et ollutkaan lähestynyt minua vain julmia tarkoitusperiäsi varten. Tämä oli kaiketi vain kykysi tehdä jokaisesta asiasta hauska. Niinpä kulutimme lopputunnin loitsien toisiamme ja nauraen hillittömästi välissä. Kiusoittelimme toisiamme kenties enemmän kuin McGarmiwa olisi tunnillaan sallinut, mutta meistä se vain lisäsi jännitystä. Kun loitsit minulle kalan pyrstön – vahingossa, kuulemma, olit halunnut tehdä vain suomut – ja olin pudota lattialle, kaappasit minusta kiinni. Olisin voinut vannoa, että huulesi koskettivat nopeasti niskaani, kun nostit minut ylös ja lupasit yrittää tehdä minulle jalat.
”Ei kiirettä”, kuiskasin niin hiljaa, että toisaalta toivoin, ettet olisi kuullut. Kyllä sinä taisit kuulla, sillä hymähdit hiljaa ja halasit minua tiukemmin itseäsi vasten.
**
Olit varastanut veneen.
”Lainannut, kulta, lainannut.”
Pyörittelin silmiäni. Luvatonta se joka tapauksessa oli. Sinä virnuilit tyytyväisenä, varmana siitä, että olit tehnyt minuun vaikutuksen. Ja, no, olithan sinä – mutta ei se tarkoittanut sitä, ettenkö minäkin olisi voinut halutessani varastaa venettä.
Istuimme vastatusten pienessä soutuveneessä, jonka olit loitsinut kulkemaan verkkaista tahtia järvellä. Nojasin laidan yli ja tähyilin lumpeenkukkia.
”Pidätkö sinä niistä?” kysyit ja osoitit. Nyökkäsin, jolloin kumarruit laidan yli niin, että vene vähän heilahti, ja nousit takaisin ylös kädessäsi kaunis valkoinen lumpeenkukka. ”Ole hyvä”, sanoit ja ojensit sen minulle.
Hymyilin. ”Kiitos”, vastasin ja asetin kukan jalkojeni päälle, missä saatoin ihailla sitä samalla, kun tein jotain muuta. Juuri nyt ojensin käteni sinun kättäsi kohti ja pitelin siitä kiinni. Huokaisit silmät kiinni.
”Minä pidän sinusta todella paljon”, sanoit kuiskaten.
Hymähdin. ”Minäkin sinusta. Todella paljon.”
Nyökkäsit. ”Hyvä.” Sitten avasit silmäsi ja virnistys levisi kasvoillesi. ”Uskaltaisitkohan…”
Nostin leukani uhmakkaasti ylös. ”Uskallan tietenkin.”
Sinua nauratti. ”Et kuullut edes kysymystä.” Sitten nousit seisomaan, astuit aivan lähelleni ja tönäisit minut olkapäistä alas. Totta kai kätesi olivat saman tien selässäni vastaanottamassa, enkä romahtanut suoraan veneen pohjalle. Meitä molempia nauratti taas.
**
Tupamme oli voittanut huispausmestaruuden, mikä tietenkin tarkoitti juhlia oleskeluhuoneessa. Oli jo aika myöhä, ja nuoremmat olivat menneet nukkumaan. Minä istuin sohvalla sinun kainalossasi, sillä oikeastaan kukaan omista kavereistani ei ollut hereillä. Oli vain minä, sinä ja sinun lukuisat ystäväsi. Alun perin olin hieman kammoksunut tätä – olit vannottanut minua pysymään kanssasi pitkään hereillä, sillä sinä halusit juuri minut istumaan kanssasi aamuun asti – mutta nyt olin oikein tyytyväinen. Kaverisi juttelivat minullekin, halusivat selkeästi oppia tuntemaan minut. Sinä istuit jatkuvasti ihan vieressäni, jotta en tuntisi oloani yksinäiseksi, ja pidit huolta, että kätesi oli koko ajan hartiallani tai vyötärölläni. Aina välillä kuiskuttelit korvaani asioita, jotka saivat minut hymyilemään.
”No, mitä sinä pelkäät?” minulta kysyttiin. Keskustelu oli edennyt asioista, joita me kaikki uskalsimme tehdä – niitä oli lukuisia – tähän pisteeseen. Kurtistin kulmiani.
”En aio kertoa”, sanoin. En todellakaan kertoisi.
Kysymys kiersi läpi kaikki muutkin, eikä kukaan myöntänyt pelkäävänsä mitään. Lopulta menimme niinkin pitkälle, että suunnittelimme hakevamme mörön, jotta totuus paljastuisi. Kuvittelin sitä kaikkea suureksi vitsiksi, mutta sain järkyttyä, kun kaksi kavereistasi äkkiä sujahti ulos muotokuva-aukosta pimeään käytävään, jossa todellakaan ei olisi saanut liikkua öisin. He kuulemma tiesivät lähistöllä erään mörön.
Ei kulunut aikaakaan, kun he palasivat. Sinä sivelit lohduttavasti kylkeäni, kun he kantoivat kolisevan rasian keskelle lattiaa niin, että kaikki näkivät sen.
”No niin! Kukaan ei sitten tuhoa mörköä, ennen kuin se on kiertänyt kaikki, okei?”
Huokaisin. Kai se olisi pakko kestää. Ainoa ongelma oli se, että nimenomaan tätä yhtä pelkoani en ollut erityisen hyvä käsittelemään.
Mörkö päästettiin rasiasta. Se kierteli kaikkien luona vuorollaan muuttuen mitä pelottavimmiksi ilmestyksiksi. Verisiksi perheenjäseniksi, valtaviksi ja kuolettavan vaarallisiksi taikaolennoiksi – ja yhtäkkiä se olikin jo kohdallani. Suljin silmäni hetkeksi, sillä en halunnut nähdä sitä.
”Mihin se oikein meni?” joku kysyi ihmeissään.
Avasin silmäni toivoen, että se ei ollutkaan muuttunut edessäni. Mutta kyllä se oli: lattialla oli ainakin puolikkaan kämmenen kokoinen musta olento, jonka kahdeksan jalkaa oli peittynyt karvaan. Tiesin kyllä, että se oli paljon pienempikokoinen kuin kaikkien muiden pelkojen kohteet, mutta silmissäni se oli silti valtava. En ollut koskaan nähnyt niin suurta hämähäkkiä. Minun teki mieli kirkua, mutta olin täysin jähmettynyt. Miten se saattoi olla niin valtava? Minulle olisi riittänyt monta kertaa pienempikin! Ja yhtäkkiä hämähäkki alkoi ottaa askelia minua kohti. Henkeni oli aivan salpautunut ja mietin, kuinka pian pyörtyisin. Sen jalat, luonnottoman pitkät joka puolella vartaloa olevat koukkuiset jalat, ne liikkuivat ja pian se olisi kohdallani. Tunsin sohvan jalkojeni takana. Mihin minä pakenisin? Joku olisi saattanut ehdottaa hämähäkin yli hyppäämistä, mutta minä en voinut hypätä edes sormenpään kokoisen hämähäkin yli. En vain voinut. Pakokauhu alkoi vallata minua, enkä enää aistinut ympäristöstäni muuta kuin ne kahdeksan jalkaa ja niiden keskipisteen, enkä halunnut mitään muuta kuin paeta… se oli niin lähellä, ja olisin halunnut kirkua…
”Ai tuossa se on!” joku huudahti, ja pari nauroi hilpeänä.
Sinä kuitenkin aistit kauhuni ja astuit kiireesti eteenpäin. Sinä ihan totta astuit sitä hämähäkkiä kohti – en voinut käsittää, miten se oli mahdollista.
Kuului vaimea poksahdus, ja hämähäkki oli poissa. Tilalla oli jotain suurta ja karmivaa, mutta olin niin helpottunut, etten edes vaivautunut katsomaan, mitä. Valahdin velttona takaisin sohvalle ja yritin kovasti hengittää. Tunsin niskassani viipyilevän kylmän hien, ja otsani oli varmasti aivan nihkeä. Saatoin vain kuvitella, kuinka kalpea olin.
Pian mörkö oli kiertänyt kaikki läpi, ja se hävitettiin. Kavereidesi mielestä oli hurjan hauskaa, että kaikkien pelot oli nyt vihdoin selvitetty. He nauroivat toistensa peloille, mutta onneksi he jättivät minut siitä pois. En olisi kestänyt sitä.
Kului ehkä puoli tuntia – ilmeisesti tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan myönsi pelkäävänsä mitään, joten puheenaihetta riitti. Aloin olla jo normaali, mitä selkääni silittelevä kätesi oli huomattavasti auttanut. Minua alkoi jo hävettää, että pelkäsin jotain niin pientä ja vaaratonta. Kyllähän minä tiesin, etteivät pienet hämähäkit voineet minulle mitään, mutta silti…
Silloin kaverisi viimein ottivat minut puheeksi. He olivat sinänsä ystävällisiä, melkein sääliviä.
”Miten sinä saatat pelätä jotain niin pientä?” he kysyivät.
”Mahtaa olla kauheaa säikkyä jotain sellaista, tai siis, nehän ovat ihan tavallisia.”
Purin huuliani. Minua hävetti ihan luvattoman paljon, ja tunsin, kuinka naamani hehkui punaisena.
”Sinun kyllä kannattaisi yrittää päästä tuollaisesta pelosta”, he neuvoivat minua.
Kun neuvoja ja säälipisteitä oli sadellut tarpeeksi kauan, minä sain tarpeekseni. ”Hyvä on! Minä näytän teille. Menen huomenna kiellettyyn metsään, siellähän niitä hämähäkkejä piisaa. Kannan vaikka jonkun ruumiin tänne, todisteeksi. Isomman kuin sen, miksi mörkö muuttui.”
Hyväksyvä mumina vastaanotti sanomani. Tiesin, että tehtävä olisi minulle lähestulkoon ylivoimainen, mutta halusin silti tehdä sen. Olin kyllästynyt pelkäämään jotain niin tyhmää asiaa – ja nyt olin päättänyt päästä pelostani. Ei se niin vaikeaa voisi olla. Yritin vain kovasti olla ajattelematta niitä jalkoja ja sitä epäluonnollista liikkumistyyliä.
**
Olin varustautunut taikasauvalla ja valtavalla annoksella päättäväisyyttä. Kuvittelin jatkuvasti, kuinka noloa olisi, jos epäonnistuisin, sillä vain se sai minut jatkamaan. Kielletyssä metsässä tähyilin maahan taikasauvani valossa, ja löysin hämähäkin lähes saman tien. Minulla on jokin kyky huomata ne, johtuen ehkä siitä, kuinka paljon isommilta ne omassa näkökentässäni vaikuttavat. Kahdeksan täysin laskettavissa olevaa jalkaa. Tunsin pelon kuristavan kurkkuani, mutta pakotin itseni hengittämään ja vielä kaiken lisäksi seuraamaan hämähäkkiä.
Pian huomasin toisen ja melkein heti kolmannen hämähäkin. Kaikki kulkivat samaan suuntaan, joten tiesin olevani oikeilla jäljillä. Pakokauhu kutitteli vatsaani ja jalkani halusivat juosta karkuun, mutta tahdonvoimani voitti, ja minä seurasin.
Noin vartin kävelyn jälkeen aloin huomata aina vain isompia ja isompia hämähäkkejä. Yksi oli toden totta sen kokoinen kuin mörön minulle näyttämä, ja siinä vaiheessa minun oli pysähdyttävä. Yritin hengittää syvään rauhoittaakseni itseni, mutta hengitykseni ei kulkenut enää tahtoni mukaan. Silmissäni alkoi pyöriä. Laitoin silmäni kiinni, mutta se vain teki tilanteesta pahemman. Minun oli nähtävä, missä hämähäkit olivat. Niinpä avasin silmäni ja vahdin niitä niin tarkkaan kuin mahdollista ja vain hengitin syvään. Se auttoi, sai minut tajuamaan, että loppujen lopuksi olin kehoni herra.
Onnistuin seuraamaan niitä valtavia hämähäkkejä. Kurkkuani kuristi ja minun teki mieli itkeä kauhusta, mutta askel askelelta minä vain seurasin. Sauvakäteni tärisi, mutta purin hammasta ja astelin eteenpäin.
Seuraava näkemäni hämähäkki yletti minua vyötäröön.
Kurkustani pääsi kummallinen ääni, kuin kiljaisu mutta kauhun tukahduttama. Jalkani pysähtyivät saman tien. Voisinko muka enää jatkaa?
Äkkiä kuulin nimeäni huhuiltavan. Kurtistin kulmiani ja olin ärsyyntynyt, vaikka samalla kauhu oli liimannut jalkani paikoilleen. Kuulostelin, ja kuulin lempeän äänen kutsuvan minua. En vastannut.
Sitten sinä jo olitkin siinä. Katsoit minua kasvoillasi kaikkein lempein ilmeesi, johon oli sekoittunut hieman sääliä. Astelit taaksesi kadehdittavan kevyesti ja kiersit käteni vyötäisilleni.
”Ei sinun tarvitse tehdä tätä. Kuulin huutosi. Älä viitsi, rakas. Ei kukaan sinua pakota. Kyllä kaikki ymmärtävät.”
Minä sihahdin, ihan totta sihahdin, vastaukseksi. Tosin se johtui ehkä siitä, että ääneni tärisi liikaa normaalien sanojen tuottamiseen.
”Mitä?” kysyit ihmeissäsi. Silitit poskeani. Se sai minut tuntemaan oloni sen verran turvalliseksi, että pystyin puhumaan.
”Kuvitteletko tosiaan, että minä teen tämän vain siksi, että koen, että minut pakotettiin? Minä valitsin tämän itse! Olen kyllästynyt pelkäämään kuollakseni jotain noin typerää!”
”Mutta rakas”, sinä kuiskasit, ja minä huokaisin kärsimättömänä. Sana sopi hyvin meidän kahdenkeskeisiin lempeisiin hetkiimme, mutta täällä se kuulosti väärältä. ”Minä kuulin sinun huutosi. Olit kauhuissasi.”
”No, tiedoksesi, että olen vieläkin. Totta kai minä olen kauhuissani, idiootti. Mutta siksi minä tänne tulinkin, voittamaan sen pelon. Enkä voi tehdä sitä, jos sinä häiritset.”
Hiljenit. Silitit yhä poskeani, ja vaikka olin vihainen, minun oli myönnettävä, että se tuntui todella hyvältä ja oikealta aivan kuin kätesi vyötäröllänikin. Nojasin sinuun.
Seisoimme siinä niin pitkään, että vihani ja ärtymykseni samoin kuin sinun hämmennyksesi ehtivät laantua. Katselin turvallisesta syleilystäsi kahdeksanjalkaisia hirviöitä ja hengitin syvään.
”Kuule”, sanoin lopulta, ”en ole koskaan voinut hengittää näin vapaasti hämähäkin lähistöllä.”
Hymähdit. ”Saavutus siis sekin.”
”Pelon voittaminen”, sanoin ja nyökkäsin.
Sinä kuiskasit korvaani ehdotuksen, joka oli aivan liian houkutteleva, jotta olisin voinut kieltäytyä siitä. Niinpä sinä päästit minusta irti, jolloin aloin täristä, ja marssit yhden valtavaakin valtavamman hämähäkin luo. Kurkkuani alkoi taas kuristaa, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Sinä tainnutit hämähäkin – onnistuit vasta kolmannella yrityksellä, sillä sen kaltaisia hämähäkkejä ei noin vain tainnutetakaan. Kauhu oli taas liimannut jalkani syvälle maaperään, mutta onneksi muut lähistön hämähäkit lähtivät karkuun tajutessaan, mitä teit. Minua pelotti, pelotti, pelotti. Iskit hämähäkin kuoliaaksi valtavalla kivenmurikalla, enkä voinut käsittää, kuinka saatoit kantaa sen ruumista sylissäsi.
Tajusin, että olin ylittänyt pelkoni moninkertaisesti. Tärisin koko matkan, ja kun ehdotit, että minun pitäisi kantaa ruumis sisään kavereillesi näytettäväksi, minä kieltäydyin. Ei liikaa yhdelle päivälle. Hämähäkki jäi makaamaan kielletyn metsän reunamille, jossa voisin hyvin näyttää sen kenelle vain tahtoisin.
