Nimi: Tuolla puolen
Kirjoittaja: Kivikausi
Tyylilaji: draama, romantiikka, deathfic, one-shot
Paritus: Severus/Lily
Varoitukset: kuolema, spoilaa Kuoleman varjeluksia
Ikäraja: S
VV: J. K. Rowling omistaa Potter-maailman ja hahmot. Minä en saa näistä raapustuksista tuloja.
Tiivistelmä: Kalkaroksen elämän viimeiset hetket.
// Hetken mielijohteesta kirjoitettu kun piti saada jatko Severuksen kohtalolle, ei sitä olisi saanut tappaa. Tarina ei pohjaudu omaan maailmankatsomukseeni, vaan siihen minkälaisen oletan sen olevan kirjoissa. Kommentit ovat ehdottomasti tervetulleita, kirjoitin tämän enemmänkin lukijoita kuin itseäni varten. :)
TUOLLA PUOLEN
Kalkaros tunsi myrkyn leviävän kaulasta suonia pitkin muuhun kehoon. Hänen teki mieli huutaa, mutta hän ei kyennyt enää. Veri pulppusi hänen tärisevän kätensä alta, joka turhaan yritti tukkia vuotoa.
Potter, Kalkaros ajatteli sekavasti, Potter tule - tule - minä - tarvitsen sinut. Kipu sumensi hänen ajatuksiaan. Täytyy saada - kertoa... Minä myöhästyin, pilasin suunnitelmamme. Tyrin. Hän tunsi verensä loppuvan ja ajatustensa hidastuvan. Potter. Myrkky eteni kohti sydäntä ja joka ikistä kehon hermopäätä poltteli. Pysy elossa! Hän yritti huutaa itselleen ja taisteli mustenevaa mieltään vastaan.
Voldemort poistui ja siinä samassa joku kumartui hänen viereensä. Harry Potter katsoi häntä niin kuin ei ollut koskaan ennen katsonut. Sinä, sinä tulit. Täytyy kertoa... Kalkaros yritti sanoa, mutta ei saanut mitään suustaan. Hän sai vaivoin koottua ajatuksensa, tärkeimmät muistonsa ja puristi niitä ulos itsestään. Pojan oli tärkeää saada tietää... Ehdin - sittenkin. Kalkaros ajatteli, mutta muistojen mukana tuntui lähtevän viimeisetkin rippeet elämästä. Hän tunsi kuihtuvansa, liukenevansa.
"Ota.. ota se", hän sai korahdettua ja poika keräsi hopeaiset juovat pulloon mutta oli kääntänyt katseensa pois.
"Katso - minua", Kalkaros ähkäisi ja tavoitti vihreät silmät katseellaan. Viimeinkin niistä oli kaikki se viha poissa, joka oli välkkynyt vuosia niiden takana. Viha, johon hän oli ollut itse syyllinen. Viimeinkin - viimeinkin häntä katsoi jälleen Lily.
Kalkaros uppoutui helpottuneena kauniiden silmien katseeseen. Putosi niihin tai niiden läpi - hän ei tiennyt eikä välittänyt. Hän räpytti silmiään ja huomasi kipujen kadonneen. Hänen ei tarvinnut enää ponnistella. Vihreät silmät katsoivat häntä edelleen herkeämättä. Kalkaros ojensi kalpean kätensä ja kosketti vasemman silmän vieressä olevaa sileää ihoa. Hyvä olo lävisti hänet ja laittoi haukkomaan henkeä.
"Lily", Kalkaros huokaisi ja silitti kauniin naisen poskea kuin ei olisi ikinä ennen koskenut mihinkään. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, kun hän sulki ovaalinmuotoiset kasvot käsiensä väliin. Mikään ei ollut ikinä tuntunut niin hyvältä, eikä mikään näyttänyt niin kauniilta kuin nuo vihreät silmät, punervat hiukset, sileä iho ja kaunis hymy. Lily hymyili ja käänsi päätään hieman kallelleen.
"Severus", hän viimein vastasi ja kohotti oman kätensä Kalkaroksen poskelle. He katsoivat toisiaan intensiivisesti ja tavallaan kummallisesti. Tilanteesta puuttui liikutus menneestä kaipauksesta ja muut normaalit tunteet, jotka yleensä tulivat esiin kahden ihmisen kohtaamiessa. Jäljellä oli vain puhdasta rakkautta.
Kalkaros tunsi kaiken painon kadonneen harteiltaan, hänen olonsa oli onnellisen neutraali. Ensimmäistä kertaa koskaan, hän saattoi kokea onnellisuutta ilman siihen sitoutuvia pelkoja. Hänen ei tarvinnut ajatella Jamesia, menneisyyttään Lilyn kanssa eikä mitään muutakaan. Hän saattoi vain nauttia siitä hetkestä. Kalkaros hymyili ja kiersi kätensä hitaasti Lilyn ympärille.
Kalkaros halusi kertoa, miten paljon oli kaivannut Lilyä, ikävöinyt ja kuinka paljon oli rakastanut häntä, mutta kun hän oli avaamassa suutaan, hän huomasi ettei sellaisia tunteita enää ollut jäljellä. Ne kuuluivat menneisyyteen, jota ei enää ollut. Oli vain tämä hetki, he kaksi jossain tuntemattomassa - kohtaamassa toisiaan kuin kauan erossa olleet ystävät. Hän saattoi tuntea edelleen rakkautta, mutta siitä puuttui kaikki menneisyyteen liittyvä epätoivoisuus ja katkeransuloisuus.
Hän riisti viimein katseensa pois vihreistä silmistä ja irroitti otteensa. Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli valoisaa eikä missään ollut mitään tunnistettavia muotoja. Hän ei voinut katsoa horisonttiin, ei sentin päähän viereensä eikä mihinkään muuallekaan. Ainoa asia, jonka kaikessa vaaleudessa saattoi nähdä tarkasti, oli hänen edessään seisova kauniiseen kaapuun pukeutunut nainen.
Lily kosketti Kalkaroksen vyötäröä ja kääntyi lähteäkseen.
"Ei, älä mene", Kalkaros sanoi, mutta Lily jatkoi matkaansa kunnes pysähtyi hieman kauempana ja kääntyi ympäri.
"Tulin vain katsomaan sinua, Severus. Olen mennyt jo eteenpäin, en kuulu tänne", Lily sanoi pehmeällä äänellä ja katsoi Kalkarosta lempeästi.
Kalkaros nyökkäsi ja painoi katseensa alaspäin.
"Me tapaamme kyllä vielä, kun aika koittaa", Lily sanoi ennen kun loi viimeisen katseen mustiin silmiin, joista oli kadonnut kaikki katkeruus. Sitten hän katosi valoon.
Kalkaros jäi paikoilleen tuijottamaan tyhjyyttä hetkeksi. Kaikkialla oli niin kaunista, vaikkei siellä ollutkaan mitään.
Viimeinkin, hän ajatteli ja lähti kävelemään kevyin askelin suuntaan, joka tuntui sillä hetkellä hyvältä.