Ficin nimi: Lukittu portti
Kirjoittaja: Minä, DiZina (:
Oikolukija/Beta: Ikävä kyllä en sellaista ehtinyt tähän hommata, joten kaikista virheistä & tönkköyksistä saatte syyttä yksin minua. :p
Tyylilaji/Genre: Hmm... Jonkinlainen draama, ehkä hieman angst
Ikäraja: Laitoin nyt K-11
A/N: Tämä on nyt ensimmäinen kyhäelmäni jonka tänne julkaisen, joten olkaa armollisia (;
13.1.2010
Päiväkirjani,
Kyllä, tänään he, tunnetummin Clara ja hännystelijät saivat minut taas ajattelemaan Jennyä. Olin tavalliseen tapaani istuskelemassa lukioni kiviröykkiöillä, ei siis ollut yllätys, että toinenkin "perinne" uusiutui jälleen. Clara ilmestyi taas eteeni seuraajiensa saattueessa, ajatellen selvästi ettei elämäni olisi tarpeeksi vaikeaa ilman häntäkin. Taas sain kuulla ne samat värssyt: "Missä rakas Jennysi nyt on? Ennenhän olitte kuin liimattu yhteen. Ainiin, ihan unohdin..." ja sitä rataa. Kaiken kruunasi tietenkin se, että nälvimiseen kyllästyttyään päättivät tytöt kaataa minut kuralammikkoon. Että sillä lailla. Jos tätä ei olisi tapahtunut, olisin voinut melkein unohtaa, että tänään on kulunut tasan kaksi vuotta siitä traagisesta päivästä. Melkein.
Tasan kaksi vuotta sitten...
- Ja sitten hän vielä kehtaa väittää että hänellä on vaikeaa! lopetin kertomukseni vaimeasti tyrskähdellen.
- Niimpä! Ja...
Michellen tilityksen keskeytti lasinen helähdys, joka kuului suunnilleen muutaman metrin päässä takaani. Onnekseni en ole säikkyä tyyppiä, joten päädyin vain kääntymään salamannopeasti ympäri ja tähyilemään äänen lähdettä. Kaverini ei sattunut olemaan niin onnekas, hän makasi pitkin pituuttaan asfaltilla pidellen sydänalaansa hypättyään ensin arvioni mukaan kolme metriä ylöspäin.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi maassa lojuviin satoihin lasinsiruihin, ja tämän jälkeen vaaleanpunaiseen nesteeseen kaikkialla sirujen ympärillä. Tarkemmin katsottuna saattoi erottaa myös haalean liilan värisen lapun. Kipitin ripeästi lasinsiruja vältellen lapun luo, ja nostin sen kasvojeni eteen.
Auringonvalossa lähes läpikuultavaksi muuttunut lappunen oli täynnä hyvintuntemaani kaunokäsialaa. " Kiitos että olet elämässäni! Ilman sinua en jaksaisi enää <3 Jenny" niin tietysti. Tuoksusta päätellen nämä lasinsirut olivat muodostaneet hetki sitten hajuvesipullon, joka nyt makasi pirstaleina asfaltilla.
Tähyilin katua eteenpäin, mutta bestiksestäni ei näkynyt jälkeäkään.
- Jenny? JENNY! huhuilin tytön perään.
Siinä vaiheessa minuun alkoi tulla vauhtia. Normaalisti tämä ei tietenkään olisi mitenkään huolestuttavaa - mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Ystäväsi ei puhuisi sinulle muutamaan päivään? Mutta Jennyn tapaus ei ollutkaan normaali. Hänen isänsä oli hylännyt vaimonsa ja lapsena kun Jenny oli 5-vuotias, ja korkeintaan puolivuotta sitten tytön äiti oli ajautunut vähitellen konkurssiin ja lopulta päätynyt itsemurhaan. Nyt Jennystä huolehti vain tämän alkoholisoitunut täti. Lappunen ei ollut pelkkää teinisöpöstelyä, vaan täyttä totta - olin luultavasti ainoa syy jonka takia Jenny jaksoi joka aamu nousta sängystä.
Ja keskustelunpätkän kuultuaan hän oli päätynyt hätäiseen johtopäätökseen, (ei häntä kyllä tuollaisen historian jälkeen voi asiasta moittia) että puhuin hänestä. Ainoa ihminen johon hän luotti. Nyt hän oli luultavasti menossa tekemään jotain, jota tulisi katumaan.
Ryntäsin Jennyn perään kuulematta Michellen vaimenevia huutoja, unohtaen kaikki tavarani tienposkeen. Tyttö asui noin kahden kilometrin päässä, ja uskomattoman huonosta kunnostani huolimatta pystyin juoksemaan hänen luokseen vain kymmenessä minuutissa. Asiaan luultavasti vaikutti se, että huolesta turrat jäseneni eivät tunteneet mitään.
Jennyn rapistuneen keltaiselle talolle saavuttuani ryntäsin narisevat portaat ylös kuistille muutamalla loikalla. Matkani keskeytti lukittu ovi, joka kieli ettei tyttö ollut käynyt kotonaan. Mitään ei kuitenkaan voinut jättää sattumanvaraan, joten muistelin lukuisia kertoja, jolloin olin hänen luonaan vieraillut, ja yritin pinnistellä mielestäni vara-avaimen paikkaa.
Hetkonen... Aivan, vihertävässä postilaatikossa ovenpielessä! hoksasin, ja avasin kiireellä edellä mainitun kapistuksen. Sisältä paljastuikin haalistuneen kullan värisellä lahjanarulla merkitty vara-avain.
Sovitin hätäisesti avaimen lukkoon väärinpäin, ja sen takaisin saaminen otti aikansa. Toisella yrityksellä sain lukon auki, ja rymistelin sisälle niin nopeasti kuin pääsin. Tunkkainen seisovan ilman ja väljähtäneen vodkan haju tunkeitui sieraimiini. Edes Jennyn täti, Margaret ei näyttänyt olevan paikalla, joten kiidin portaat ylös Jennyn vaaleansinisellä sävytettyyn, hieman ankeahkoon huoneeseen.
Huoneesta ei löytynyt kuin aamun jäljiltä koskematon vuode, paksun pölykerroksen peittämä työpöytä ja pari muuta sistuskapinetta, jotka Jenny oli onnistunut sinne raahaamaan yrittäessään epätoivoisesti piristää huoneensa tunnelmaa.
Käännyin kannoillani, ja juoksin taas kuin tuli kintereillä portaat alas ja ulos talosta. Pihalla jo katkonaisesti kulkeva hengitykseni sai pienen hetken lepoon, sillä tarvitsin vähän aikaa miettimiseen. Minne hän oikein voisi olla menossa... pohdin kuumeisesti, ja annoin ajatusteni johdatella minua jo mieleni perukoilla kummittelevaa tietä eteenpäin. Jos hän tosiaan tahtoisi jotain lopullista, niin... Ja silloin minulla välähti. Tottakai, jos hän oikeasti halusi päättää kaiken, helpoin paikka siihen olisi talosta noin kilometrin etelään sijaitseva jyrkänne, joka päättyy pystysuoraan pudotukseen veden mustiin kuohuihin.
Jotenkin onnistuin juoksemaan vielä kovempaa, kuin talolle tullessa. Jääkylmät sadepisarat tuntuivat vain hyvin ohuen pitkähihasen verhoamille käsilleni kuin veitsiltä. Sateen ja tuulen piiskaamana tummat hiukseni liimautuivat nihkeille kasvoilleni. Kyyneleetkin saattoivat muodostaa pieniä purojaan, en ole varma, sateen takia niitä ei voinut kukaan vastaantulija nähdä, enkä itse siitä edes välittänyt.
Ainoa asia josta tällä hetkellä välitin, oli Jenny.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä saavuin kalliota edeltävän metsän reunaan. Puut heittivät tummia varjojaan nurmelle, ja sysimustat korpit lehahtivat latvoista lentoon kuullessaan tuloni. Pelkkä ajatuskin tästä metsästä, jossa huhuttiin kohonneen vuosisatoja sitten hautausmaa, hytisytti minua, mutta en antanut sen hidastaa tahtiani.
Ensimmäinen tiheä pensaikko joka erotti minut kalliosta repi vaatteistani muutaman riekaleen, ja ne jäivät liehumaan tuulessa kuin kiljuen "Älä mene sinne! Epätoivoinen yritys, et varmasti onnistu!"
Kerran taakseni vilkaistuani jatkoin kuitenkin matkaa. Metsä oli sokkeloinen, minun täytyi keskittää kaikki energiani siihen, että jatkoin taivaltamista suoraan kalliolle, enkä kääntynyt vahingossa menemään väärään suuntaan. Tämä seikka voitiin kuitenkin laskea hyväksi, näin minulla ei nimittäin ollut aikaa ajatella, mitä tapahtuisi jos myöhästyisin...
Metsä alkoi tiheentyä, ja jokaisen askeleeni myötä näkökenttäni tummeni. Lähes mustat latvat eivät päästäneet valon säettäkään läpi, joten oli lähes pilkkopimeää. Siinä vaiheessa minun oli pakko pysähtyä, että näköni ehti tottua edes hieman tähän pimeään.
Ohittaessani tummanpuhuvaa pensasta, lehahti siitä lentoon pikimusta korppi raakaisten verta hyytävästi. Hypähdin sivuun, sillä vaikken ollut helposti säikkyvä, oli korppi päässyt yllättämään. Sydämentykytykseni tasaannuttua pinkaisin taas vauhtiin.
Vaikka kuinka mahdottomalta se tuntuikin, metsä synkkeni entisestään. Silmieni edessä metsään lankesi täydellinen pimeys. Kiihdytin tahtiani, sillä synkkyys alkoi todella karmia minua. Kompastelin maasta kohonneisiin juurin, mutta farkkujeni rei'istä ja polvieni avohaavoista huolimatta nousin joka kerta ylös, ja jatkoin juoksemista. Mitään näkemättä luulisi olevan miltei mahdotonta juosta, mutta jotenkin selvisin siitä.
Silloin maahan ilmestyi ensimmäinen valonsäde, ja sisuskuntani oli ratketa helpotuksesta. Olin niin lähellä Jennyä! Pakotin vieläkin turrat jäseneni jatkamaan, ja huomasin että aloin jo tuntea jotain jaloissani. Tunne ei todellakaan ollut mukava! Kuvittele, että olet juossut puolimaratonin pysähtymättä kertaakaan, koko ajan täydellä teholla. Jalkasi ovat jo hapoilla, mutta silti kiihdytät tahtia, kunnes lihaksesi suorastaan kiljuvat kivusta. Sitten kertaa tuo tunne kymmenellä, niin pääset aika lähelle tunnetta, joka nyt poltteli jaloissani.
Metsä avartui hetki hetkeltä, askel askeleelta. Jokainen jalkani liike veivät minut lähemmäksi Jennyä. Ennenkuin huomasinkaan, metsä oli väistynyt ympäriltäni. Jalkani tavoittivat rosoisen kallion, joka tuntui hyvin selvästi kuluneiden tennarienini pohjan läpi.
Katseeni lipui kallion reunasta reunaaan, mutta tavoitti vain tyhjyyttä. Sydäntäni alkoi painaa tuskallisesti, kun en nähnyt Jennyä missään. Silloin katseeni kohdistui mustanruskeaan vanaan, joka johti kallion reunalle. Seurasin jälkien mudostamaa polkua, kun tajusin mistä se oli peräisin. Tuo viivakuvio keskellä... Jennyllä oli juuri tuollaiset kengät!
Ahdistus ympäroi jokaista soluani, puristi minua kasaan. Silti pakotin itseni jatkamaan, liikkumaan kunnes tavoittaisin reunan, mihin jäljet loppuivat. Nostin jalkani robttimaisesti vuoronperään, pysyin liikkeellä. Pysähdyin vasta, kun minut erotti reunasta vain yksi askel. Hengitin syvään muutaman kerran, ja astuin sitten puoliaskelta niin, että näin rantaviivan.
Hiekalla näin sen, mitä en voinut edes pahimmissa painajaisissani kuvitella. Jenny makasi elottomana, vääntyneenä niin irvokkaaseen asentoon, ettei ollut epäilystäkään hänen kohtalostaan.
Silloin maailmani romahti. Tuntui, kuin metrien päässä olevat puut voisivat milloin hyvänsä päättää kaatua päälleni. Kuin jokainen jäseneni, soluni olisi jäädytetty. Kuin koko maailmankaikkeus yrittäisi musertaa minua, painaa minua kokoon. Jokainen inhimillinen tunne, jokainen normaali muisto lipui mielestäni tavoittamattomiini, jättäen jäljelle vain sietämättömän tyhjyyden. Kallion roisoinen pinta alkoi syöksyä huolestuttavaa vauhtia minua vastaan.
Vasta kylmällä kivellä makaavana, ilma keuhkoista karanneena tiedostin kaatuneeni. Mutta sillä ei ollut väliä. En tiennyt miten pääsisin pois täältä, miten ylipäänsä voisin jättää hänet tuonne... Muttei silläkään ollut oikeastaan merkitystä.
Merkitystä oli sillä, että Jenny oli karannut minulta ikuisiksi ajoiksi. Hän oli sulkeutunut lukittujen porttien taakse, eikä mikään mahti maailmassa voisi niitä minulle avata.
___________________________________________________________________________________________________________
Oneshottinahan tämä toimii. Lisäyksenä huomautan, että pidän kommenteista (;
