Nimi: Kahden tähden jumaluus
Fandom: Thor + The Avengers
Ikäraja: K-11
Summary: ”Se oli vain pieni kepponen.” AU: Lokia ei koskaan viety Jötunnheimrista, (mutta lopulta hänet karkotettiin.)
Hahmot: Loki, Laufey, Hawkeye, Black Widow
A/N: Eka osa on satuhuttua, toka jo jotain muuta ja kolmatta en ole vielä kirjoittanut... On olemassa muutama fici, jossa Laufey on ihan mukava isä. Tämä on niiden inspiroima ja myös Helblindi ja Býleistr on lainattu samalta suunnalta.
Sanasto:
Jötunn= kansa, yksittäinen henkilö Jötnar= monta jötunnia
Þrymheimr= voiman talo, ukkosen talo
Seiðr= taikuus, taikavoimat
Æsir= kansa Asgardissa áss= yksitäinen jumala
Helblindi ja Býleistr= Lokin mytologiset veljet, eivät liity elokuviin tai sarjakuviin
Kahden tähden jumaluus.
Haluatko kuulla tarinan? Olen niitä monta kertonut ja monta minä tulen kertomaan. Yhtäkään en ole kirjoittanut, sillä ne kirjoittavat itse itsensä. Niiden sanat leijuvat ilmassa verkalleen ja hiljaa. Täytyy vain napata kiinni ja painaa ne kiinni paperiin.
Haluat siis kuulla yhden taruistamme? Hyvä.
Ainaisen aamunkoiton ja hämärän maa Jötunheimr kurottaa teräviä kulmiaan siniseen tähdenloisteeseen. Tuo tähti on liian kaukana lämmittääkseen planeetan rosoista pintaa, joka on vaipunut viileän vaipan alle. Jää on kolhinut valtakunnan ontoksi ja terävillä hampaillaan halla on syönyt planeetan sydämen, jättäen jälkeensä vain harmaan kiven.
Tämä on ankara maailma.
Ankara ja taipumaton on myös kylmien niittyjen kansa; Jötunn. Milloin lie he astuivat ensimmäistä kertaa kotinsa vaarallisille aukeille? Oliko heidän tähtensä silloin lempeämpi ja armeliaampi? Hylkäsikö loiste heidät vasta myöhemmin, syösten heidät ainaiseen kylmyyteen?
Oli miten oli, nyt Jötunnheimr on loistonsa menettänyt rauniokasa, kerälle kiertynyt kuollut kyy. Eikä syy ja synti ollut vain kartoittamattoman lumen. Ei, vaan sota oli laskeutunut alas ja tuhonnut Jötunnheimrin ainoan säihkeen; hopeavalossa hohtaneen kaupungin.
Kaupungin nimi oli ollut Þrymheimr. Nyt kukaan ei lausunut sen väkevää nimeä ääneen, sillä voimansa koto oli kadottanut sotaratsujen kavioiden alle. Kirottuja olkoon Æsir, ja kuolemaan taipukoon heidänkin valtakuntansa!
Hiljentyneen kaupungin keskellä nousee repaleista pilvitaivasta vasten hiilenmusta torni. Sen jötnarit olivat rakentaneet ennen mitään muuta, ennen ikiaikaisen kaupunkinsa muureja. Joku väittää sen rakennetun puhtaasti kvartsista, sen tummista muunnoksista. Ainakin sen seinät joskus kiilsivät kuin terävä miekka Midgarin auringon alla.
Tornin huipulla on yksinäinen huone. Sen pienet ikkuna-aukot eivät saa suojaa lasista, sillä näin korkealla tuuli repisi niin heikon aineen hetkessä rikki. Lumi tunkee tiensä huoneeseen ja laskeutuu alas lattialle noustakseen vain uudelleen ilmaan viiman riuhtomana.
Kaaoksen keskellä istuu pieni hahmo.
Hänen olemuksensa on epäselvin asia tässä kaaoksen huoneessa. Vaatteensa on tarkoin päälle puetut, kerros toisensa jälkeen kehon ympärille kiedotut. Hän istuu suorana kuin olemattomien lankojen pauloissa ja silti saa aikaan huolimattomuuden vaikutelman.
Hänen punaiset silmänsä hehkuvat ylpeyttä.
Kuin taiottuna hän herää liikkeelle, nousee pystyyn ja taistelee tuulta vastaan ikkunalle. Hänen sirot siniset sormensa painautuvat kiviseen karmiin kiinni, kun hän hiljaa henkäisee loitsun huuliltaan. Vihreää valoa tippuu hänen sormistaan kuin mahlaa. Kun se iskeytyy vasten kiveä, se saa pontta ja voimaa. Hyppien se liitää kaikkiin ikkunoihin. Pisarat kieppuvat ilmassa ja jakaantuvat uusiksi vihreiksi valoiksi. Nämä pisteet painautuvat karmeihin kiinni ja levittäytyvät verkoksi. Verkko helähtää kuin verho ja sen tuhannet olemattomat silmät sulautuvat kiinteäksi lasiseksi pinnaksi.
Tuuli huutaa seinän takaa raivostuneena, kun se hävyttömästi heitettiin pesästään ulos.
Viimeiset ilmaan jääneet lumihiutaleet leijuvat painovoiman kutsumana alas. Osa niistä tarttuu Lokin tummiin hiuksiin. Jötunnheimrin ensimmäinen prinssi ei ole kuitenkaan niin lauhkea, että ne sulaisivat vesipisaroiksi. Sen sijaan ne jäävät kruunuksi hänen päähänsä.
Loki heittäytyy huolimattomasti lattialle. Paksu hanki pehmentää hänen pudotuksensa ja lumi pöllähtää hänen ympäriltään ilmaan. Laskeutuessaan se kutittaa Lokin nenää ja hän aivastaa.
Usein Loki on ajatellut tämän huoneen omakseen.
Aina kun hän joutuu pulaan, tahi kiistelee isänsä tai kahden veljensä kanssa, hän nousee tuhannet portaat tähän huoneeseen. Jötnarin ruumiit ovat syntyneet kestämään ankarat yöt, ja vain Loki on tarpeeksi pienikokoinen livahtaakseen tornin oviaukosta sisään. Tämä piikki taivaisiin on kuin häntä varten luotu.
Loki viettää paljon aikaa piilotellen tornissaan.
Kauaa ei hän voi kuitenkaan viipyä täällä. Hänen kehonsa kaipaa ravintoa enemmin tai myöhemmin, olkoon se hengellistä tai ruumiillista. Nälkä kalvaa vatsaa ja Lokin ajatukset harhailevat, kuin nälkiintyneet sudet lajitoverinsa ruumiin ympärillä. Tornista ei löydy virikettä hänen kirkkaalle mielelleen, sillä hän ei uskalla tuoda rakkaita kirjojaan tänne.
Kerran, odottaessaan isänsä vihan leppymistä, Loki yritti laskea katonrajaan upotettujen timanttien määrän. Hän nosti sormensa kattoa kohti ja liikutti sitä kuin tähtiä yötaivaalta laskien. Yhtä monta olikin jalokiviä painettu holvikattoon, kuin on tähtiä maailmanpuun Yggdrasillin oksilla.
Kuin unessa Loki nostaa kätensä ja katsoo ylös. Tietämättään hän toistaa lapsuutensa eleen.
”Loki!”
Huuto kajahtaa jostain alhaalta ja Lokin keho värähtää kauhusta. Vain yhdellä on niin kantava ääni, että se ylettyisi Lokin turvapaikkaan.
”Tulet alas sieltä, heti!”
Kuningas Laufey on selvästikin kyllästynyt odottamiseen.
Loki nousee lumivuoteeltaan ja juoksee liukkaat, jyrkät portaat alas. Harvoin Laufey itse odottaa tornin juurella, eikä se koskaan ole ollut vanhimmalle prinssille hyvä merkki. Kokemuksesta hän kuitenkin tietää, että hänen kuninkaansa raivo saisi vain lisää voimaa mitä kauemmin hän odottaisi.
Loki kirmaa ulos ulkoilmaan niin nopeasti, että hänen jalkansa hädin tuskin koskettavat maata. Äkkiä hänet temmotaan ilmaan ja riuhtaistaan vasten Laufeyn kivistä rintakehää. Loki parahtaa.
”Minne luulet olevasi menossa? Juuri sinua käskin, ja nyt jo olet käskyäni rikkomassa!”
”Mutta isä-” Loki aloittaa. Hän haluaisi sanoa, ettei vain huomannut isänsä suunnatonta varjoa oviaukon luona. Totta kai Loki oli tulossa isänsä luokse.
”En halua kuulla sinulta tänään sanaakaan.”
Loki tulistuu ja harmi virtaa hänen suoniinsa kuin myrkky. Kuinka Laufey kehtaa käskyttää häntä näin! Loki ei ole tehnyt mitään väärin!
Loki tunnetaan sanoistaan ja terävästä kielestään.
”Sinä sanoit, ”tule alas” ja alhaalla minä nyt olen. En ole rikkonut yhtään käskyäsi.” Kuin muistaen jotain Loki lisää yhden sanan puolustuksensa loppuun. ”Tänään.”
Laufey katsoo alas poikansa punaisiin silmiin. Hän laskee pienen prinssinsä alas, mutta jättää painavan kämmenensä pojan olkapäälle. Käsi nielaisee sen kokonaan peittoon.
”Sinä rikot määräyksiä tuhansittain päivässä. Ja Jötunheimrin nimeen ja vereen, minä en ole puolistakaan sinua rangaissut.”
Loki katsoo ylös isäänsä pää takakenossa ja jos hän taivuttaisi hahmoansa yhtään enemmän, kaatuisi hän taaksepäin sinisävyiseen lumeen. Laufey ryhtyy johdattamaan Lokia pois kaupungin ytimestä.
”Loki. Enkö myös sanonut, että en tahdo kuulla sinulta sanaakaan?”
Loki avaa suunsa, mutta onnistuu estämään vastauksensa karkaamisen. Hän sulkee suunsa ja mulkaisee vartijaansa.
Laufeyn kasvot kääntyvät rumaan hymyyn.
”Niinpä.”
-
Kaupunki on lyödyn maailman murskatut hampaat. Sota ja kurjuus kalvoivat merkkinsä kaupungin olemukseen julmalla, peruuttamattomalla tavalla. Ne vähäisetkin rakennukset, jotka eivät ole sortuneet ovat häpeällisen tyhjät. Elottomat oviaukot ja ikkunat tuijottavat aavemaisilla silmillään Laufeyn ja Lokin perään, kun he hiljalleen jättävät häpeätahran jälkeensä.
Loki hengittää vapaasti vasta kun viimeisenkin talon varjo katoaa näkökentästä. Galdhøpiggen huippu peittää hänen toisen kotinsa ja Loki siirtää katseensa etelään.
Hänen isänsä kävelee hitaasti jotta Loki ei jäisi jälkeen. Jälleen kerran Loki tuntee turhautunutta kiukkua keskenkasvuisuudestaan. Hänkö olisi jättiläinen, kun lähes aikuisena hän ei ylety isäänsä edes rintakehän korkeudelle? Loki on pituudeltaan kuin áss tai mikä pahempaa, lyhyempi. Usein Laufey, Helblindi tai Býleistr kaappasivat Lokin käsivarsilleen kannettavaksi jotta matka taittuisi nopeammin. Loki nurisi aina vastaan.
Onneksi Laufey näytti nyt tyytyvän laahustamiseen.
Maisema vaihtuu hitaasti alankoon.
-
On jo myöhäinen aika, kun Loki ja Laufey saapuvat kotiin. Jötunheimrin ilta on aivan yhtä pimeä kuin sen aamu, päivä tai yö. Silti jokin sään luonteessa on muuttunut. Taivaalla tanssiva pilvimassa on paksuuntunut ja sen väri on liukunut harmaasta kohti tummansinistä. Yömyrsky lähestyy idästä ja pian se ajaa suurimman asutuksen, Gastropnir ylitse.
Helblindi odottaa linnanportilla.
”Kunigas Laufey.” Hän tervehtii maltillisesti. Lokin pikkuveli on aina ollut haudanvakava ja hänen kasvonsa ovat yleensä hautaröykkiötäkin jäyhemmät. Joskus hyvä vitsi kirvoitti Helblindin kasvoillekin pienen hymyn, mutta usein hänellä ei ollut ymmärrystä Lokin kujeille.
Nyt hän ei edes vilkaise isoveljeensä.
Helblindi katoaa portilta. Loki hädin tuskin näkee hänen ottavan askeleita, ennen kuin hän on jo haihtunut nurkan taakse. Loki on aina yhtä yllättynyt siitä, kuinka vähin äänin jääjättiläiset pystyvät liikkumaan. Edes lumi ei narsku heidän jalkojensa alla. Itse hän ei ole oppinut vaanimisen taitoa, joten hän vaimentaa omat askeleensa, vaatteidensa kahinan ja hengityksensä Seiðrin avulla. Silti hänen perheensä joskus huomasi hänet. Laufey sanoi, että se johtui äänestä minkä Lokin hiukset tekivät, kun lumi tarttui niihin kiinni.
”Katso nyt kuinka tuotat mielipahaa perheellesi.”
”Se oli vain pieni kepponen.”
Laufey näyttää turhautuneelta kun hän raahaa Lokin sisään. ”Býleistr on itkenyt monta päivää pienen temppusi takia. Sinä tiesit kuinka tärkeä se metsästysjousi oli hänelle.”
”Se oli vahinko! Ei sen ollut tarkoitus mennä rikki.”
”Thyrm ja kolme muuta miestä ovat vieläkin parantajan luona…”
”Oma vikansa! Minähän sanoin että se sattuisi…”
-
Lokin kepponen meni jotenkuten näin: Thyrmin ja hänen sotajoukkojensa harjoitellessa uusilla raskailla aseillaan, Loki ilmestyi kentän laidalle. Hän katsoi harjoituksia ja esitti miettiväistä. Lopulta yksi miehistä, nuori alokas nimeltään Som, saapui kysymään mikä kruununprinssin mieltä oikein vaivasi. Som oli varuillaan prinssin läheisyydessä, kerrottiinhan tästä olennosta monenlaisia tarinoita. Silti mikään ei voinut valmistaa häntä tuleviin tapahtumiin.
Loki sanoi: ”Olen katsonut kovaa työtänne ja vaikka minun täytyy sanoa, että olen vakuuttunut... Sanoisin että voisitte tehdä paremminkin.”
Yllättävää kyllä, Som ja muut miehet olivat kovin loukkaantuneita. Mitä tämä rääpäle tiesi sodankäynnistä? Prinssi ei edes jaksanut kirvestä käsissään pitää!
Loki rauhoitteli sotilaita. ”Ei vika ole teidän vaan aseidenne. Voisin tuoda teille aseen, joka on tuhat kertaa tehokkaampi kuin teidän tylsät teränne.”
Miehet vaativat, että Loki toisi näytille mokoman aseen ja todistaisi sanansa todeksi. Valheentekijän sanoihin kun oli kovin vaikea luottaa ilman näyttöä. Thyrm, joukon johtaja, joka kyllä tunsi prinssinsä varsin hyvin, yritti estellä. Mutta Loki vain hymyili viatonta hymyään ja sai kaikkien epäonneksi Thyrmin taivuteltua puolelleen.
Loki ryntäsi huoneeseen johon hän oli piilottanut Býleistriltä varastamansa jousen ja korillisen ammuksia. Sitten hän palasi juosten kentälle, jossa joukko jo odotti häntä malttamattomasti. Loki laski korinsa alas ja nosti jousen näkyville.
Býleistrin jousi oli varsin kaunis ja vahvaa tekoa. Se oli lahja Laufeyltä ja sen oli tehnyt Jötunheimrin paras jousentekijä. Työläinen valmisteli jousta monta kuukautta, taivuttaen ja leikaten puuta kunnes se sai pysyvän muotonsa.
Mutta jousen kauneus ei vakuuttanut sotilaita.
Viekkaasti Loki myönsi, että ase ei itsestään ollut niin ylivoimainen. Hän sanoi miehille, että he eivät olleet kuitenkaan nähneet kaikkea. Sillä vaikka kuinka vahva ja taipuvainen olisikaan puun pinta, olisi nuolen terävyys monta kertaa tärkeämpi asia. Mitä väliä olisi kantomatkalla, jos tylppä kärki ei edes uppoaisi vihollisen lihaan?
Enempää selittelemättä Loki paljasti korinsa sisällön.
Naurunremakka kaikui miesjoukon ympärillä. Liekö kruununprinssi tullut hulluksi?
Loki nosti kukkasen korista ja asetti sen tarkoin jouseen. ”Tuokaa minulle maalitaulu, niin minä näytän teille nuoleni terävyyden.” Miehet vain nauroivat ja joku heistä potkaisi korin nurin. Kukat olivat kirkkaita läiskiä vasten maata.
”Minä voin olla maalitaulusi.” joku hirnui ”kukkasi varmasti kutittaa minua paljon.”
Kaksi muutakin lupautui kokeilemaan kukkien terävyyttä. Vitsaillen ja pilkaten he asettuivat kauemmaksi Lokista. He huutelivat epäilyksensä siitä osuisiko Loki näin kaukaa.
Loki puri huulta jotta ei alkaisi nauraa.
Hän nosti muutaman kukan olkapäilleen, että saisi ne nopeasti käyttöön sen jälkeen, kun hän olisi laukaissut ensimmäisen nuolen kohti uhriaan.
Loki ampui.
Kukka kiisi ilmassa, ja kaikkien muiden paitsi Lokin yllätykseksi, osui maaliinsa. Se upposi jötnarin olkapäähän ja päästi punaisen veren pulppuamaan ulos hyiseen ilmaan. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Loki oli jo ampunut kaksi muutakin kukkaa ilmaan. Neljäs nuoli maistoi Thyrmin verta, kun hän yritti estää Lokia vahingoittamasta niitä, jotka olivat nauraneet hänelle äsken.
Loki oli jäädyttänyt kukat ytimiään myöten, eikä mikään ole niin terävää kuin Jötunheimrin jää.
Býleistrin jousi tippui maahan katkenneena, kun Thyrm repi sen pois Lokin käsistä.
-
Loki on saatettu aina Laufeyn henkilökohtaiseen huoneistoon asti. Hänet on istutettu vain häntä varten tehdylle penkille, joka on monta kertaa pienempi kuin muut huoneen kiviset penkit. Loki ei ole sanonut sanaakaan. Hetken hän harkitsee puhumista, mutta päättää ettei tahdo aiheuttaa lisää ärsyyntymistä kuninkaassaan.
Laufey menetti leppoisuutensa linnanportin ja tämän huoneen välillä. Tai ehkä tyytyväinen hiljaisuus tornilta Gastropniriin oli vain lumetta, joka sitten suli kun Loki yritti puolustaa toimiaan. Nyt Lokin isän silmissä piilee vaara ja prinssi ei uskalla kohottaa katsettaan Laufeyn punaisiin iiriksiin. Loki tuijottaa isänsä ohitse, kiviseen seinään.
”Joku olisi voinut kuolla.”
”Eikä!”
Lokin huulet painautuvat yhteen viiruksi. Ei kai Laufey tosissaan ajattele, että Loki olisi valmis tappamaan jonkun? Vielä pahempaa, Thyrmin? Loki pitää isänsä lähimmästä neuvonantajasta. Hän oli melkein kuin setä.
Laufey lyö nyrkkinsä pöytään.
”KYLLÄ!”
Hän karjaisee ja Lokin tärykalvoihin sattuu. Lasiset, kevyet esineet tärähtelevät ja tippuvat hyllyiltä. Lokin isälleen antama loitsupullo särkyy tuhansiin säpäleisiin. Vaaleanpunainen uniloitsu leijuu kevyenä savuna ilmaan ja Loki tuntee kuinka suru kuristaa hänen kurkkuaan. Pullon sirpaleet välkkyvät hieman huoneen ainoan kynttelikön valossa ja yksi sirpale heijastaa Lokin omat kapeat kasvot.
Kynttilät sammuvat.
”Tiedän että et olisi tappanut ketään tahallaan. Mutta mieti, mitä olisi tapahtunut, jos kätesi olisi johtanut sinua harhaan edes piirun verran? Jos jää olisi osunut kaulaan tai uponnut liian syvälle hartiaan? Jos olisit tappanut heidät, heidän sydämensä?”
Laufeyn kasvot taipuvat tyhjiksi. Hän kuulostaa väsyneeltä, kun hän sanoo; ”Olet julma, poikani.”
Loki pudistaa päätään. Ei Lokin käsi petä häntä, ei hän osu harhaan. Ei milloinkaan.
Thyrm.
”Et voi vaarantaa muiden terveyttä omaksi iloksesi, Loki.”
”Et voi aiheuttaa kipua omalle kansallesi ja nauttia siitä.”
Laufey vetää melkein väristen henkeä, epäröi hetken ja antaa viimein tylyn tuomionsa.
”Et Jötunheimrin kruununprinssinä.”
