Nälkäpeli, Totta vai ei? | S | Peetan ajatuksia |

[Classick]

- Ficin nimi: Totta vai ei?
- Kirjoittaja: Classick
- Fandom: Nälkäpeli
- Ikäraja: S
- Genre: Angst
- Henkilöt: Peeta
- Disclaimer: Suzanne Collins omistaa henkilötja paikat. Minä vain leikin niillä.
- Varoitukset: Spoilaa Matkijanärheä.
- Haasteet: Multifandom
- Summary: Et tiedä millaista se on. Et voi edes kuvitella, millaista on elää valheessa. Kun ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei.
- A/N: Sain tähän inspiksen lukiessani matkijanärheä. Oli vain pakkosaada ajatukset ylös.

Totta vai ei?

Et tiedä millaista se on. Et voi edes kuvitella, millaista on elää valheessa. Kun ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Kun muistojasi on peukaloitu niin, ettet muista elämääsi niin kuin se tapahtui. Et muista merkittävimpiä tai kauneimpia asioita, koska niistä on maalattu kauhukuvia, joita et voi edes kuvitella. Et voi koskaan olla varma, mikä laukaisee sen taas. Et voi tietää, millaista se on.

Minä tiedän. Tiedän, koska Capitol pilasi muistoni ja samalla elämäni. Kaappasi minut. Ja minkä vuoksi? Kapinan. Sen, että muut saataisiin pelastetuksi. Rauhan. Ei, ei minkään noista. Katniss Everdeenin vuoksi. En tiedä, mitä ajatella hänestä. Osassa muistojani vihaan häntä ja hän minua. Hän yrittää tappaa minut tai tekee jotain muuta anteeksiantamatonta. Sitten on niitä pieniä väläyksiä, joissa asiat ovat toisin. Olemme junassa ja pidän häntä turvassa painajaisilta, suutelemme neljännesjuhlassa tai hän parantaa minua. Osa niistä on kerrottu minulle ja epäilen niiden todenperäisyyttä ja osan muistan itse.

Pahinta on etäinen muisto, jossa tunsin rakastaneeni häntä. En tiedä, onko se alkuperäinen muisto vai peukaloitu. Tunne oli joka tapauksessa vahva. Se liittyi aikaan, jolloin olimme pieniä. Siihen, kuinka annoin hänelle leivän palan sillä uhalla, että saisin selkäsaunan. Hyvin puhdas muisto, jos se on totta. Nyt en voi sanoa, mitä tunnen häntä kohtaan.

Muistojen peukalointi ei ole ainoa asia, joka muuttui Capitolissa. Välillä tuntuu, että otteeni lipsuu. Että putoan enkä hallitse enää itseäni ja myöhemmin ikään kuin havahdun hereille ilman muistikuvaa, mitä on tapahtunut kuluneena päivänä. Olen kuullut kuinka minua hoitaneet lääkärit ovat puhuneet ensin tilani kohenemisesta ja "kohtauksen" jälkeen huonontumisesta. He ovat luetelleet monia oireita ja käsitteitä, joita olen kuunnellut kauhuissani. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö, aggressiiviset kohtaukset, hallinnan menettäminen. Eräänä aamuna kuulin myös, että kuristin Katnissin melkein hengiltä. Minun ei olisi tietenkään pitänyt kuulla mitään noista, mutta esitin nukkuvaa.

Haymitchin mielestä alan parantua. Kuulema alan olla taas ihminen ja pystyn melkein pärjäämään omillani. Paranen kuulema koko ajan. Hän vain jättää sanomatta, että minusta ei koskaan enää tule sitä Peetaa, joka olin. En edes tiedä, millainen hän oli.

Kun ei enää edes tiedä, onko lapsuuden muisto ensimmäisestä koulupäivästä oikea, pitää vain kysyä: Totta vai ei?

[Classick]

Sansku: Saat tietenkin anteeksi! Unohtaminen on inhimillistä
En ole koskaan kirjoittanut mitää nälkäpeliä ja otin tämän fandomin kirjoitettavaksi vain multifandomin takia. Kirjoittamiseen menikin harvinaisen paljon aikaa ja vaivaa ottaen huomioon tämän pituuden. Onneksi pidit tästä, vaikka olinkin näin kokematon!

Peetan kohtalo oli kamala! Siis koko matkijanärhi oli aivan liian masentava. Kun kirjoitin tämän heti seuraavana päivänä matkijanärhen lukememisen jälkeen, tuntui kuin olisin ollut vieläkin sisällä tarinassa. Ehkä siksi onnistuin tässä kuvailussa näinkin kohtalaisesti

Kirjoitit ihanan kommentin, joka oli todella piristävä. Harmi, ettenosaa oikein vastata kommentteihin :/ Kiitos kaikesta vaivasta, jonka näit tämän vuoksi. Kiitos vielä kerran!

[Chiyo-chan]

Tämä on ihana ^^

Tämän jälkeen alkoi miettiä, että miltä tuntuisi kun ei tiedä mikä on totta ja mikä ei (itsellenitunne on ehkä tietyiltä osin tuttu mutta ei sentään aivan näin radikaalisti) Jos ei tietäisi kuka olisi niin mihin sitten pitäisi pyrkiä...? Siihen mitä olit joskus, siihen mitä muut haluavat sinun olevan, vai siihen, mitä itse haluaisit olla? Kaipa sitä pitäisi elää niinkuin parhaaksi näkee, mutta sekin voisi olla yllättävän hankalaa...

Alkuun en meinannut lainkaan lukea tätä, kun selasin edellisen käynnin jälkeen kirjoitettuja viestejä, mutta sitten rupesin miettimään, että jotain tuttua tuossa "totta vai ei?" lausahduksessa on. Sitten tajusinkin jo että mistä se on ^^ Mutta en osee tästä oikein muuta sanoa kuin, että tämä on upeasti kirjoitettu. Tämä vangitsi sen tunnelman jotenkin kovin uskottavasti

~Chiyo

[Classick]

Chiyo-chan, mukavaa, että tämä sai sinut ajattelemaan. Sehän kirjoittamisessa onkin tarkoitus Kiitospaljon kommentistasi ja anteeksi, että vastaus viivästyi "hiukan".

[Effect]

Etsin kuumeisesti Nälkäpelificcejä koska en saa kyseisestä fandomista tällä hetkellä tarpeekseni. Metsästys tuottaa tulosta - tämä ficci oli juuri sellainen mitä kaipailinkin! (Mietin kuitenkin kauan uskallanko kommentoida, kun tämä on niin kauan sitten kirjoitettu, mutta pakkohan minun on sanoa jotain. Tämä on nimittäin tositosi hyvä.)

Itsekin ajattelin Matkijanärhen (kaksi kertaa ihan peräkkäin) luettuani, että kirjoitan tästä ficin ja ehkäpä juuri Peetan POVista. Noh, sitten kun sain kynän kauniiseen käteeni, mitään järkevää ei oikein luonnistunut. Ja aivan kuten Sanskukin, pelkäsin, että tahraan Peetan omilla tuhruillani (hän on lempihahmoni). Sinä onnistuit hyvin kirjoittamaan Peetaa, hän ajattelee tässä juuri niin kuin kuvitella saattaa ja hän on hyvin IC.

Ficissä kuvaillaan Peetan tuntemuksia tosi aidosti, hänen ajatuksensa välittyvät kauniisti. Tyyli muistuttaa jollain tapaa itse Suzanne Collinsin tyyliä, mikäs sen paremmin sopiikaan Nälkäpelificciin? :-) Tunnelma on surullinen Peetan tilanteen takia, mutta olet onnistunut välttämään epätoivon tunnun. Toivo Peetan parantumisesta siis elää tässäkin ficissä, vaikka mitään ei luvata. Tämä kohta kuvaa mielestäni hyvin sitä:

Haymitchin mielestä alan parantua. Kuulema alan olla taas ihminen ja pystyn melkein pärjäämään omillani. Paranen kuulema koko ajan. Hän vain jättää sanomatta, että minusta ei koskaan enää tule sitä Peetaa, joka olin. En edes tiedä, millainen hän oli.

Tuo oli ehkä myös kaikessa surullisuudessaan lempikohtani.

Kiitos tästä ficistä, se piristi (vaikkakin ehkä haikealla tavalla) iltaani. :')