Kiviset sydämet | S | Draco/Luna | Sielunkumppanit-trope | 7 x raapale

[Crys]

Nimi: Kiviset sydämet
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Crys
Paritus: Draco/Luna
Genre: Angst, romantiikka, sielunkumppanit
Haasteet: Spurttiraapale, Tropes-haaste (sielunkumppanit) 5 x jotain uutta (uusi paritus)

Spurttiraapalesana: Liiskautua
Sanoja: 150

Draco ei ollut koskaan halunnut elämää, joka hänen harteilleen oli sysätty. Silti hän ei voinut muuta kuin kantaa kivet sydämessään, vaikka hänestä tuntui niin kuin hän voisi liiskautua paineen alle. Niin kuin hänen yllensä kasattiin koko ajan enemmän kiviä, joita hän joutui raahaamaan mukanaan. Hän kantoi raskaat kivet jopa uniinsa ja heräsi niska niiden painosta kipeänä.

Hän ei ollut ehkä tappanut Dumbledorea, mutta hän oli syypää tämän kuolemaan. Hänen ihossaan kiemurteli käärmeenmuotoinen tuomionmerkki, eikä varmasti menisi kovin kauaa, ennen kuin hän joutuisi lausumaan vihreää valoa tuottavat sanat. Sen jälkeen hän joutuisi hankaamaan käsiään kylmän veden alla lopun ikäänsä nähden niissä verta jopa silloin, kun ne ovat puhtaat.

Mutta mitä hän voisi tehdä? Pimeyden lordille ei valehdeltu. Draco ei ollut koskaan rohjennut yrittää, koska hän oli nähnyt mitä tapahtui niille, jotka yrittivät.

Mutta nyt hänen täytyisi, sillä vankina olevan Lovekivan tytön otettua häneltä ruokatarjottimen vastaan, heidän sormensa hipaisivat ja syttyivät loistamaan.

[Kelsier]

Tägikommentti. Tämä oli tosi kiinnostava alku. Mitenhän Dracolle ja Lunalle käy?

[Crys]

Kelsier: Jee tervetuloa seuraamaan

Spurttiraapalesana: Lämmin
Sanoja: 150

He tuijottivat hohtavia sormenpäitään, kunnes tyttö veti tarjottimen itselleen ja hehku lakkasi.

”Se on kaunista. Pidän keltaisesta”, tyttö sanoi ja soi hänelle pienen hymyn, ennen kuin käveli nurkassa istuvien sellitoveriensa luokse annoksen kanssa.

Keltainen. Se oli Dracolle aivan vieras väri. Hän ei uskonut omistaneensa ikinä mitään keltaista. Ja silti heidän sielunkumppanuussuhdettaan kuvastava väri oli keltainen. Lämmön, onnen ja kaiken pirteän väri.

Draco kiiruhti portaat ylös sydän hakaten ja lyyhistyi istumaan kellarin ovea vasten. Tyttö oli jopa hymyillyt hänelle. Hymyillyt, vaikka tyttö oli vanki. Hän ei ollut vaatinut mitään uuden salaisuuden tultua julki, apua tai lisää ruokaa, ei yhtään mitään.

Draco avasi nyrkkinsä, jonne oli piilottanut etusormensa ja katsoi sitä, vaikkei tietenkään voinut huomata mitään eroa. Hehku alkoi vasta, kun koskettaa sielunkumppaniaan.

Draco toivoi sydämestään, ettei hänelle tulisi syytä koskea tyttöä pimeyden lordin nähden. Juuri sellaisesta kiduttamisesta tämä piti, mahdottomien valintojen tarjoamisesta. Tapa hänet tai kuole itse.

Draco hautasi kasvot käsiinsä.

[Crys]

Spurttiraapalesana: Maidonvalkea
Sanoja: 200

Tytön kasvot olivat liasta pinttyneet ja maidonvalkeat tämän oltua näkemättä aurinkoa viikkoihin. Dracon vatsaa kouraisi aina, kun hän joutui näkemään tytön. Hän halusi aina jättää oven lukitsematta – ehkä hän voisi olla huolimaton – mutta hän tiesi, että jos hän päästäisi vangit pakoon, hän kuolisi. Hän ei ollut korvaamaton, oikeastaan hän ei ollut saanut aikaan paljonkaan mitään. Pimeyden lordi tutkisi hänen mieltään ja saisi selville Dracon tehneen sen tahallaan.

Ruokatarjotin vaihtui käsistä toisiin, mutta tällä kertaa heidän sormensa eivät koskettaneet.

”Et kehtaa edes katsoa minua.”

Dracon silmät nousivat tytön kasvoihin, jotka tarkkailivat häntä avoimuudella. Tytön sanoissa ei ollut jälkeäkään syytöksestä. Draco ei tiennyt mitä vastata, joten hän pysyi vaiti.

”Parhaimmatkin meistä sortuvat paineen alla”, tyttö jatkoi unenomaisella äänellä. Samalla äänellä tyttö puhui Dracon unissa, joita tämä oli tullut kiusaamaan kommenteillaan siitä, että Dracon oli oltava rohkeampi. Otettava hallinta omasta elämästään. Kevennettävä kivien painoa sydämellä.

”Sinä et ole. Sortunut”, Draco huomasi sanovansa vilkuillessaan tyttöä varovasti, häpeissään kulmiensa alta.

Tyttö, Luna, kohautti olkapäitään ja katsoi ympärilleen. ”Pyrin näkemään kaikessa hopeareunuksen. Minulla on seuraa, katto pääni päällä ja ruokaa. Muutamalle uudelle viltille en kyllä sanoisi ei”, Luna sanoi ja käveli sitten tarjottimineen jonnekin pimeän kellarin kätköihin.

Seuraavan ruokatarjottimen kanssa Draco toi kolme tyynyä ja vilttiä.

[Crys]

Spurttiraapalesana: Ovenkarmi
Sanoja: 100

Draco nojasi kellarin ovenkarmiin ja katseli tyhjää tilaa, joka toivottavasti pysyisi tyhjänä vastedeskin. Luna oli paennut. Siitä hyvästä Draco ei enää ikinä sanoisi pahaa sanaa Harry Potterille.

Hän oli helpottunut, ihan totta. Mutta miksi hänen sydäntään painoi painava, tumma tunne?

Ehkä hän tiesi, ettei koskaan enää saisi nähdä Lunaa. Hän ei saisi koskaan kuulla tämän soinnukasta ääntä. Vaikka he jollain ihmeellä molemmat selviäisivät sodasta, mitä tapahtuisikin, he olisivat ikuisesti vastakkaisilla puolilla. Luna vihaisi häntä varmasti. Kenties tämän ystävälliset sanat olivat olleet vain keino saada Dracolta pieniä etuuksia: vilttejä, saippuaa, kynttilöitä…

Luna oli vapaa. Sen pitäisi riittää Dracolle. Miksei se riittänyt?

[Crys]

Spurttiraapalesana: Ehkä
Sanoja: 200

Pelosta oli tullut Dracolle tuttu seuralainen, mutta hän ei ollut koskaan pelännyt yhtä paljon kuin nyt. Hän ei pelännyt oman henkensä tai äidin ja isän puolesta. Hän pelkäsi, että Harry Potter kuolisi, pimeyden lordi voittaisi sodan ja kaikki alkaisi aina vain alusta. Hän pelkäsi, että oli tehnyt liikaa vääriä valintoja ja kaikki olisi menetetty sen takia. Ehkä jos hän olisi tajunnut aikaisemmin. Ehkä jos hän olisi valinnut toisin. Ehkä, ehkä, ehkä.

Pimeys, veri, syyllisyys, tuska. Loputon kierre. Sydän, joka musertuu kivien painon alle.

Draco oli nähnyt Lunan vilaukselta taistelun lomassa, mutta tämän vaalea tukkapehko oli hetkessä kadonnut julman taistelun melskeeseen. Hän halusi juosta tämän luokse auttamaan – taistellakseen tämän rinnalla pahaa vastaan, jota hän oli kylvänyt elämässään aivan liian paljon.

Ei enää koskaan. Jos hän vain pääsisi Lunan luokse, hän valitsisi oikein.

Kirousten lentäessä Dracon ympärillä hän pysähtyi äkisti tajutessaan, että Luna saattoi olla kuollut. Mitä sitten tapahtuisi? Jatkaisiko hän silti väärien valintojen tekemistä?

Dracon katse osui mieheen, jonka kanssa hän oli monta kertaa istunut vierekkäin pimeyden lordin pöydän ääressä. Tämä valmistautui tappamaan maahan lyömän uhrinsa. Draco ei ajatellut. Hän lennätti miehen vasten seinään ja tuijotti hetken ajan puuskupuhpoikaa, joka katsoi häntä täynnä kiitollisuutta.

Hän ei tarvinnut Lunaa tehdäkseen oikeat valinnat.

[Crys]

Spurttiraapalesana: Kolmetoista
Sanoja: 250

Sodan jälkeen Draco ja Luna tapasivat sattumalta. He eivät edes huomanneet toisiaan ennen kuin Viistokujan väenpaljoudessa heidän kätensä hipaisivat toisiaan ja syttyivät loistamaan keltaista hehkua.

He kääntyivät toistensa puoleen, mutta maailma jatkoi menoaan heidän ympärillään. Ihmiset kävelivät heidän välistään, kunnes Luna käveli Dracon luo tien toiselle puolelle ja painautui viittaliikkeen lasi-ikkunaa vasten.

”Hei Draco”, Luna tervehti. Tämän kasvoilla oli tervettä väriä ja poskilla jälkiä kesäpäivien auringon paisteesta.

Sanat tuntuivat juuttuvan Dracon kurkkuun, mutta viimein hän sai päästettyä varovaisten tervehdyksen. Hänestä tuntui yhä siltä, ettei hän uskaltanut kohdata Lunan katsetta. Tämän pitäisi vihata häntä, mutta sen sijaan tämä seisoi hänen edessään kuin vanha ystävä vaihtamassa kuulumisia.

”Siitä on aikaa.” Sodasta oli kolmetoista kuukautta. Kolmetoista kuukautta, jonka aikana Draco oli ajatellut Lunaa lähes päivittäin.

”Niin. Minä olen ajatellut sinua”, Luna sanoi hymyillen hieman surullisesti.

”Minäkin – Minäkin olen ajatellut sinua paljon”, Draco myönsi ja nielaisi – käänsi katseensa taas kenkiin, ”vaikken saisi. Tiedän, etten saisi. Sinun pitäisi vihata minua.”

Yllättäen Draco tunsi kosketuksen kädessään ja heidän kätensä hohkasivat taas keltaisina. Myös Lunan kasvoista paistoi auringonvaloa tämän hymyillessä nyt avoimemmin.

”Viha on elämää tuhoava tunne, Draco. Kaiken jälkeen on turha alkaa tuhota omaa elämäämme ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa. Etkö sanoisikin niin?”

Ei, ei Draco olisi ikinä keksinyt sanoa mitään sellaista, mutta kuullessaan toivoa hehkuvat sanat Lunan huulilta, Dracosta tuntui, että ehkä hän halusi kuulla samanlaisia sanoja omilta huuliltaan. Hän halusi uskoa, toivoa, olla onnellinen. Draco puristi Lunan keltaisena hehkuvaa kättä ja hymyili aidosti, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Hän tunsi kivien painon hellittäneen.

[Crys]

Spurttiraapalesana: Kääntyä
Sanoja: 150

”Tule nyt!” Luna huusi juostessaan ja kääntyili aina välillä katsomaan Dracoa niin, että hellemekon helmat heiluivat puolelta toiselle ja löivät tyttöä pohkeisiin.

Draco nauroi ja juoksi tytön kiinni läpi heinänkorsien ja peltokukkien, jotka kutittelivat nilkkoja ja käsivarsia. Niityillä juokseminen oli jotain, mistä Draco ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi saavansa iloa, mutta Luna oli opettanut hänelle paljon elämästä ja sen yksinkertaisista iloista. Luna oli opettanut, että kiviä ei tarvinnut kantaa. Ne sai laskea maahan ja kierittää pois.

Draco tarttui tyttöä vyötäisistä ja pyöräytti tätä ilmassa. Luna hymyili hänelle hymyä, joka jätti heidän yllään loistavan auringon toiselle sijalle ja Draco tunsi tytön etusormien hehkuvan niiden koskettaessa hänen kaulaansa.

”No? Mitä ajattelet?” Luna kysyi Dracon päästettyä hänet jälleen maahan. Lunan poskilla oli kaunista lämpimän kesäpäivän punaa.

”Tarvitseeko sinun kysyä?” Draco kuiskasi vasten Lunan lämmintä poskea. ”Sinähän aina näet minun tunteisiini.”

”Niinpä taidan nähdä”, Luna sanoi heleällä äänellään ja veti hänet mukaansa elämänmittaiseen tanssiin.

[Thelina]

Olipa kiehtova paritus ja tämä toimikin todella hyvin yhdistettynä sielunkumppanuuteen ja siihen, että asia oli tullut ilmi juuri Lunan vankeusaikana. Dracon ajatusten kuvaaminen painavina kivinä on hyvin samaistuttavaa, samoin helpotus jota hän tuntee, kun Lunan avulla paino lopulta poistuu. Oli muuten aivan ihanasti sanottu, että Luna opetti Dracolle, ettei kiviä ei tarvinnut kantaa. Ne sai laskea maahan ja kierittää pois.

Lunasta kumpuava ilo ja lämpö sekä sodan kauheudet toimivat hyvin vastakohtana. Ei ihme, että Dracoa ahdisti salaisuuden pitäminen, sillä tämä toisen raapaleen lopussa oleva kohta on niin totta: Draco toivoi sydämestään, ettei hänelle tulisi syytä koskea tyttöä pimeyden lordin nähden. Juuri sellaisesta kiduttamisesta tämä piti, mahdottomien valintojen tarjoamisesta. Tapa hänet tai kuole itse. Luna on ihanan mutkaton huomatessaan sielunkumppanuuden ja ehkä hohde siksi oli keltaista, että Luna niin helposti levittää lämpöä ympärilleen ja saa Draconkin näkemään hyvyyden itsessään. Pidin siitä, miten Draco ajatteli, ettei koskaan sanoisi pahaa sanaa Harrylle Lunan pelastamisesta ja miten Draco pelasti tuon tuntemattoman Puuskupuhin keskellä Tylypahkan taistelua.

Loppupuoli oli ihanan valoisa ja Lunan viisaat sanat sopivat hänen suuhunsa hyvin: Viha on elämää tuhoava tunne, Draco. Kaiken jälkeen on turha alkaa tuhota omaa elämäämme ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa. Samoin niityllä juokseminen on hyvin Lunamaista ja on ihana ajatus, että hän on saanut houkuteltua Dracon mukaansa! Lopun Sinähän aina näet minun tunteisiini oli aivan ihana myös!

Kiitos tästä, aika haastavat tuon spurttikierroksen inspissanat, mutta tykkäsin todella paljon tästä lopputuloksesta

[Crys]

Thelina: Kiva että pidit parituksesta, ihastuin siihen itsekin yllättäen Nostit esiin kivoja kohtia tekstistä, on aina hauska tietää mitkä kohdat on jääneet lukija mieleen. Kiitos kommentistasi

[Vendela]

Tämä on ollut pitkään lukulistallani mielenkiintoisen parituksen vuoksi ja tänään päätin viimein tarttua tähän

Oi mikä ihana idea, että sielunkumppanuus näkyy värinä! Itse en ole tähän ajatukseen aikaisemmin törmännyt, joten todella hieno Sielunkumppani-trope on kyllä ehdottomasti yksi suosikeistani ja sen eri ilmenemismuodoista on tosi mielenkiintoista lukea. Keltainen on muuten hieno väri ja sopii näille molemmille, vaikka Dracolle se on ehkä kielttämättä vähän vieraampi. Mutta Lunan väri se on aivan ehdottomasti.

Hienoa, että Dracolle oli kuitenkin helpotus kun Luna pääsi pakoon. Ja tuo sota ja Dracon valinnat siellä oli kyllä kirjoitettu hienosti. Pelkäsin tässä koko ajan, että Luna kuolee koska tämä on täällä Pimeyden voimissa, mutta onneksi tässä olikin hyvä ja onnellinen loppu Kiitos siitä!

Thelina oli tuossa omassa kommentissaan nostellut esiin samoja lauseita joista itsekin pidin kovasti, niin en lähde niitä tässä toistamaan. Mutta tuo tarinan otsikko toistui useasti eri muodoissa tuolla tekstissä ja siitä pidin tosi paljon

Kiitos tästä, kaunis teksti!

Vendela

[Crys]

Vendela, sielunkumppanit-trope oli mulle yllättävän hankala Trope-haasteen trope, mutta väri-idea herätteli viimein inspistä. Heh, mulla on ikuinen ongelma päättää tuleeko fluffyangst-teksti mille osastolle, mutta pitääpähän se lukijan varpaillaan XD Kiitos kommentistasi