Title: Tuulihattuja
Author: cyberpioneer
Beta: Beelsebutt
Pairing: Harry/Ron
Rating: k-11
Genre: slash, angst
Warnings: paljon angstia & mainintaa seksistä, alkoholin käyttöä ja muutama kirosana
Summary: Kaikista eniten hän olisi halunnut viettää sen vuoden kamalimman päivän Ronin seurassa.
Disclaimer: Vaikka toki haluaisikin, en omista Harry Potteria, sen hahmoja tai sen maailmaa, enkä saa tällaisten rustailemisesta rahaa.
A/N: Tuolla iltalukiossa, jossa käyn, on eräs opettaja, jossa on jotain kummaa. Sen tunneilla saa aina outoja inspiraatioita. Tälläkin kertaa voin kertoa, että muutama viikko taaksepäin vielä vannoin, etten kirjoita ikinä Rarryä, enkä ymmärrä sitä ja blaablaablaa, mutta never say never, niinhän sitä sanotaan. Havaittavissa huolestuttavaa takinkääntämistä, kun yhtäkkiä ruotsin monisteen taakse alkaa ilmestyä jotain, mitä sinne ei ikinä pitänyt tulla. Angstia ystävänpäivän kunniaksi meille, jotka tajutaan sinä päivänä, että ollaan ihan helvetin yksin. No ei vaiteskaan, ei se varmaan niin huono päivä ole?
Haasteet: Slash10 2.0, ystävänpäivä-haaste IV
Harry ei ollut koskaan arvostanut ystävänpäivää ennen Tylypahkaa. Ei hänellä ollut ollut yhtään ystävää ennen kuin hän oli tutustunut Roniin ja Hermioneen, joten hän ei ollut koskaan nähnyt mitään syytä juhlistaa ystävänpäivää. Ei siitä päivästä ollut koskaan tullut Tylypahkassakaan hänen suurta suosikkiaan. Se tarkoitti lähinnä kasaa typeriä, sydämenmuotoisia suklaarasioita, joita tytöt työnsivät hänelle toiveenaan saada mainetta ja mammonaa – siis silloin kun koko koulu ei vältellyt häntä aivan käsittämättömän typeristä syistä. Se kaikki vaikutti todella teennäiseltä. Ystävänpäivä oli vain yksi päivä, jolloin kaikki olivat yhtäkkiä häneen hyvin rakastuneita, vaikka sitä ennen kukaan ei olisi edes vaivautunut vilkaisemaan häneen päinkään.
Sodan jälkeen ystävänpäivän arvostus oli laskenut entisestään Harryn silmissä. Ihailijapostia satoi sinä päivänä jokaisesta raosta, jonka pöllöt vain onnistuivat löytämään hänen asunnostaan. Jokainen vannoi rakkautta, vaikkei kukaan kirjeiden lähettäjistä oikeasti tuntenut häntä. Olisiko hän oikeasti ollut kenestäkään kiinnostava, jos muut olisivat tienneet, että oikeasti hän vain makasi lattialla juomassa tuliviskiä kaiket päivät, kun missään ei tuntunut olevan liikaa mieltä? Eivät varmastikaan. Ginnykin oli onneksi vihdoin ja viimein lopettanut ahdistelun, kun Harry oli saanut taottua nuorelle naiselle päähän, ettei häntä oikeasti kiinnostunut. Hän ei jaksanut olla kenellekään mikään saippuaprinssi tai suuri sankari.
Harry ei ollut vieläkään tottunut siihen, että ihmiset tulivat taputtelemaan selkään, kättelemään, kehumaan häntä maasta taivaisiin. Yhtäkkiä melkein kaikki tuntuivat välittävän hänestä, olevan vähintäänkin hänen parhaita ystäviä, vaikka ennen suurin osa ei ollut edes pitänyt hänestä. Hän oli ollut se, joka oli tuonut Voldemortin takaisin esille. Kriisin koittaessa kaikki halusivat syyllisen, eikä ministeriö ollut epäröinyt tehdä hänestä ja Dumbledoresta sellaisia. Sodan jälkeen kaikki olivat vain kääntäneet takkinsa. Ja ystävänpäivänä se oli vielä normaaliakin selvempää, kuinka epärehellisiä ja aina voittajan puolella kaikki muut olivat.
Sen takia Harry oli lähtenyt. Ei kylläkään keskelle erämaata, kuten karkulaisilla tuntui olevan tyypillistä, sillä kumma kyllä Lontoossakaan noidat tai velhot eivät näyttäneet näkevän Viistokujaa kauemmas. Vain Hermione, Ron ja muutama muu tiesivät Harryn asuvan siinä rähjäisessä ullakkohuoneistossa Lontoon reunamilla. Hermione ei vain ehtinyt käymään – työnarkomania oli vienyt nuoren naisen mukanaan – eikä Ronkaan tullut tervehtimään enää niin usein kuin ennen. Siitä Harry oli oikeasti pahoillaan. Kaikista eniten hän olisi halunnut viettää sen vuoden kamalimman päivän Ronin seurassa.
Se oli jälleen yksi syy, miksi Harry ei pitänyt ystävänpäivästä. Tai oikeastaan hän ei pitänyt enää koko velhomaailmasta. Kaikki tiesivät hänet, kaikki kyttäsivät nurkan takana, mitä hän tekisi minäkin päivänä, etenkin ystävänpäivänä ja jouluna ja muina tekoromanttisina perhejuhlina. Harry oli tahtonut pakoon maailmaa, jossa hän ei enää tiennyt, mitä tehdä. Kuolleet hiipivät edelleen hänen uniinsa leikkimään, nauroivat siellä, kun kuuluisa Harry Potter ei koskaan saanut sitä, mitä halusi – edes siitä huolimatta että noitia olisi riittänyt joka sormelle, jos hän olisi jonkun heistä vain huolinut. Sankarina kohtelun sijaan hän olisi mieluummin halunnut Ronin ja naida tätä, kunnes päässä ei olisi enää yhtään järkevää ajatusta jäljellä. Ei sekään kovin sankarilliselta kuulostanut.
Vaan eipä Harry sitä saanut. Ei edes ystävänpäivän kunniaksi, sillä Ron ei enää tullut käymään. Vielä viime ystävänpäivänä Ron oli tullut hänen luokseen. Ronilla ja Hermionella oli mennyt poikki joskus vuodenvaiheessa, kun Hermione ei kuulemma ollut enää kestänyt sitä, kuinka Ron ei nähnyt tarpeeksi vaivaa minkään eteen. Harry oli ollut salaa mielissään, mutta ei sellaista kannattanut tietenkään sanoa ääneen . Tuliviskipulloon sai hyvin peitettyä virnistyksen, kun he olivat sinä ystävänpäivänä maanneet siinä samalla paikalla, lattialla ja syöneet tuulihattuja. Ron oli tuonut niitä tuliaisina Mollylta, joka oli ollut vakuuttunut siitä, ettei Harry syönyt tarpeeksi ja tarvitsi ehdottomasti jotain hyvää. He juoneet ehdottomasti liikaa, ja Ron oli melkein järkyttynyt tajuttuaan, millainen määrä pulloja oli ehtinyt kerääntyä Harryn asuntoon. Tuliviski oli melkein ainoa asia velhomaailmassa, josta Harry ei ollut halunnut luopua, siihen oli niin helppo upottaa kaikki ajatukset ja unohtaa olemassa olonsa kokonaan. Kattokin näytti paremmalta kännissä katsottuna.
Sen ystävänpäivän jälkeen Ron ei ollutkaan käynyt kuin pari kertaa. Harry tiesi siihen syyn. Sinä helvetin iltana he olivat niin tapelleet, naineet, juoneet liikaa, tapelleet lisää ja Ron oli lopulta karannut paikalta. Harry oli saanut jäädä yksin makaamaan olohuoneen lattialle pelkissä boksereissa, kädessään uusi, vastakorkattu tuliviskipullo – mieli yhtä aikaa hakattuna maanrakoon ja lentämässä seitsemännessä taivaassa. Hän oli tainnut olla liian kännissä ymmärtääkseen virheensä, vaikka seuraavana aamuna hänen kehonsa olikin ilmoittanut siitä selvästi. Lattialla vietetyn yön jälkeen alkavan flunssan kourissa, nenä kuivuneessa veressä ja takapuoli hellänä oli ollut kaikkea muuta kuin mukavaa yrittää pyydellä Ronilta anteeksi. Joko pyyntö ei ollut saapunut koskaan perille tai Ron ei ollut välittänyt siitä, sillä muutamaa päivää myöhemmin Hermione oli kertonut Ronin löytäneen uuden naisen elämäänsä. Hermione ei ollut ollut ainoa, jonka oli tehnyt mieli itkeä sinä iltana.
Nyt Harry vihasi ystävänpäivää enemmän kuin koskaan. TV – tuo jästien elämän melkein suuri ilo – oli vain näyttänyt rakkaushömpötystä toisensa perään. Kaikki se vain muistutti häntä siitä, kuinka helvetin yksin hän olikaan sinä päivänä vuodesta, jolloin olisi pitänyt olla rakastunut ja onnellinen. Aivan kuin koko päivä olisi vain halunnut karjua hänen korviinsa sitä, kuinka tänä vuonna hän ei edes tuliviskin voimalla voisi saada rakkautta. Hän oli yksin lattiansa ja pullokokoelmansa kanssa.
Mitään ruualta etäisestikään näyttävää Harry ei ollut saanut koko päivän aikana alas kurkustaan, joten ei taatusti menisi kauan, että viski kilahtaisi täysin hattuun ja toisi mukanaan rennon, leijuvan tunteen, johon hän nykyään hukuttautui aivan liian usein, kuin olisi maksalle tai aivoille hyväksi, mutta ei hän jaksanut välittää enää asiasta. Hei, hänhän oli jo pelastanut kerran maailman! Eikö se muka riittänyt? Eläkööt maailma parhaansa mukaan siihen seuraavaan maailmanvalloittajaan ja uuteen sankariin, joka saisi sitten vuorostaan romahtaa, kun maailma olisi pelastettu. Sitten hän ei olisi enää ainoa, joka ei tietäisi elämälleen suuntaa.
Muutama kirosana karkasi Harryn huulilta, kun ovelta kuului koputus. Hän ei olisi jaksanut nousta. Tuliviski sai jalat tuntumaan jo aivan liian huterilta, kuin niitä ei tarkemmin ajatellen olisi edes ollutkaan. Maailma pyöri kevyesti, ja nopea vilkaisu pulloon kertoi, että juomaa oli mennyt aivan liikaa kellonaikaan nähden. Kuuluisasta Harry Potterista oli selvästi kovaa vauhtia tulossa paha, paha alkoholisti. Siinäpä vasta ylpeyden aihetta hänen vanhemmillekin ja kaikille muille, jotka olivat joskus uskoneet, että hänestä voisi tulla jotain suurta.
Vasta lähempänä ovea Harry tajusi, että hän näytti luultavasti kamalammalta kuin koskaan edes Likusteritiellä asuessaan. Hiukset eivät taatusti olleet nähneet saksia puoleen vuosituhanteen ja vaatteet roikkuivat sotkuisin hänen yllään kuin katujuopolla konsanaan. Kunhan oven takan eivät odottaisi Päivän profeetan toimittajat valmiina hyökkäämään kimppuun kysymyksineen. Kunpa yllätysvieras olisi ihan kuka tahansa muu, sillä hänet nähtyään yksikään ei enää tulisi uudelleen.
Ovessa oli Harryn mielestä aivan liian monta jästien turvalukkoa kiinni, eivätkä hänen sormensa halunneet totella yhdenkään kohdalla. Hänellä meni ennätysmäärä minuutteja, ennen kuin hän sai kiskottua narisevan, jäykän oven auki. Siinä vaiheessa maailma olikin jo kovaa vauhtia keikahtamassa viskinhuuruissa päälaelleen. Kuka helvetin idiootti ei aikonut antaa hänen rauhassa laskea tahroja katosta ja kuunnella puolella korvalla tyhjänpäiväistä rakkauslätinää telkkarin syövereistä ystävänpäivän kunniattomuudeksi?
”Hyvää ystävänpäivää. Toin tuulihattuja, äiti lähetti.”
No okei, ehkä ystävänpäivä ei ollut sittenkään niin huono päivä.
