Nimi: Leaving the past behind
Kirjoittaja: Hope
Genre: Draama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Vernon Dursely, Petunia ja Dudley
A/N: Päätin kirjoittaa lyhyen tarinan Vernonista tämän näyttelijän, Richard Griffitsin muistolle. Kohottakaamme taikasauvamme tämän miehen muistolle, joka omalta osaltaan toi Harry Potterin ja taikamaailman lähemmäs meitä muita.
Disclaimer: Kaikki, minkä voit yhdistää Harry Potteriin, kuuluu J.K. Rowlingille, minä vain säädän.
Vernon Dursley katseli auton taustapeilistä, kuinka hänen vaimonsa kiiruhti ulos heidän talostaan Likusteritiellä. Takapenkillä istui kaksi ihmistä, noita ja velho, yhdessä hänen Dudleynsa kanssa. Poika näytti pelokkaalta ja syystäkin – hän joutuisi istumaan koko matkan noiden kahden seurassa.
Vernon tuhahti ja rummutti sormellaan rattia. Mikä ihme Petunialla kesti? Pian hoikka nainen ilmestyi pihalle ja harppoi autolle. Hän istahti pelkääjän paikalle ja kiinnitti turvavyönsä mitään sanomatta.
”Noniin, ” Dedalus Diggle sanoi pirteänä, ”lähdetään matkaan.”
Vernon käynnisti autonsa ja peruutti pois nelostalon pihasta. Hän ajoi hiljalleen Likusteritien lävitse katsellen samanlaisia taloja miettien, milloin näkisi ne taas. Hiljainen naapuristo jatkoi rauhallista untaan Dursleyden auton pian kadotesta näkyvistä.
”Jatka suoraan eteenpäin, sanomme kun pitää kääntyä”, Hestia Jones neuvoi. Dedalus Diggle yritti selittää jotakin ilmiintymisestä Dursleylle, mutta vain kaksi heistä kuunteli.
Vernon oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän oli viimeisten viikkojen sisällä ymmärtänyt, kuinka vakava paikka velhomaailma oli. Vaikkei hän edelleenkään välittänyt kuulla tai tietää mitään tästä toisenlaisesta elämästä, hän oli käsittänyt, ettei se ollut vain ruusuilla tanssimista ja taikasauvan heiluttelua.
Hän oli ymmärtänyt, että kummajaisten maailma oli tällä hetkellä vaarassa, ja että ellei hänen vaimonsa siskonpoika tekisi mitään, hänenkin elämänsä menisi sekaisin. Viimeistään Hestian purkaus heidän talossaan oli saanut hänet ymmärtämään tämän.
Ja jos hänen tavallisessa elämässään olisi samanlainen tilanne, eikö hänkin käyttäytyisi aivan samoin kuin nuo kaksi ventovierasta ihmistä hänen autonsa takapenkillä?
”Käänny tästä oikealle”, Hestia sanoi katsellen ikkunasta ulos. Vernon totteli mitään sanomatta. Hän kääntyi vielä muutamasta risteyksestä, ennen kuin hänen käskettiin pysäyttää keskellä metsää.
”Noin! Olkaa hyvät ja nouskaa autosta!” Dedalus hihkaisi ja viittoi muita astumaan ovesta ulos. Hän ja Hestia sähläsivät hetken oven kanssa, ennen kuin liittyivät Dursleyden ja heidän matkatavaroidensa seuraan.
”Lähetän matkatavaranne jo turvapaikkaan”, Hestia sanoi ja otti taikasauvansa esille. Dudley piiloutui äitinsä selän taakse, joka puolestaan siirtyi vaistomaisesti lähemmäs miestään. Hän mutisi loitsun ja tavarat katosivat.
”Ja nyt ilmiinnytään! Kuten jo outossa, rouva ja nuori mies ilmiintyvät Hestian kanssa ja herra minun kanssani. Hestia, menkää te edeltä.”
Noita nyökkäsi ja tarjosi toista kättään Petunialle ja toista Dudleylle. Molemmat tarttuivat epäröiden Hestian käsiin.
”Teillä ei ole mitään pelättävää. Pitäkää vain lujasti käsistäni kiinni, jotta ette katoa matkalla”, hän totesi yrittäen hiukan pelotella kahta jästiä edelleen nyreänä tavasta, jolla he olivat Harryä kohdelleet. Dudley takertui Hestian käteen lujasti, ennen kuin kaikki kolme pyörähtivät ja katosivat lujan poksahduksen saattelemina.
Vernon valmistautui henkisesti kokemaan taikuutta ensimmäisen kerran elämässään kunnolla ja oletti Dedaluksen kehottavan häntäkin tarttumaan käteensä. Mutta silinteripäinen velho katseli taivaalle.
”Se on alkanut”, hän totesi synkkänä. Vernon katseli Dedalusta käsittämättä, mistä toinen puhui.
”Saattue on lähtenyt viemään Potteria turvatalolle. Toivottakaamme heille onnea”, Dedalus kuiskasi ja riisui silinterinsä päästään.
Vernon katsoi velhoa kummissaan. Noinko kovasti he luottivat kelvottomaan poikaan?
Dedalus räpytteli silmiään hetken, ennen kuin kääntyi Vernonin puoleen.
”Lähdemmekö?” hän kysyi hilpeästi tarjoten käsikyykkäänsä jästille. Vernon tarttui epäröiden Dedaluksen käteen ja katosi pimeyteen.
Vernon ei voinut kuvailla ilmiintymistään jälkeenpäin oikein mitenkään. Hänestä tuntui, kuin olisi sulloutunut putken lävitse, kunnes painostava tunne äkkiä hellitti. Hän näki edessään talon, jonka ikkunoista loisti valoa pimeälle pihalle. Hänen vaimonsa seisoi muutaman metrin päästä hänestä katsellen itsekin taloa. Dudley puolestaan kyykisteli pusikossa tyhjentämässä vatsaansa.
”Eteenpäin, olkaa hyvät! Vietämme täällä muutaman päivän, ennen kuin siirrymme seuraavaan turvataloon”, Dedalus viittoi. Hestia seisoskeli jo talon terassilla näyttäen kärsimättömältä.
Dudleyn lopetettua kolme Dursleytä astuivat eteenpäin rinta rinnan. He eivät tienneet, mitä kaikkea he joutuisivat kohtaamaan – epäilemättä paljon taikuutta – mutta sanattomasti he päättivät, että he selviäisivät siitä yhdessä ja jättäisivät edellisen elämän taakseen ja hyväksyisivät taikuuden elämäänsä.
Ja he todella tajusivat, että koko taikamaailma luotti tähän poikaan, Harry Potteriin, jota he olivat yrittäneet vieroittaa tästä maailmasta. Poikaan, johon hekin huomasivat luottavansa.
A/N: Toivottavasti piditte, toivoisin että laitatte palautetta tulemaan!:3
