Title: Katseeni vankila
Author: Violet Baudelaire
Fandom: La Esperanca (manga)
Rating: K-11
Pairing: Robert/Georges
Genre: Draama lähinnä.
Summary: Miten Robert näkee Georgesin ja mitä toinen hänelle merkitsee?
A/N: osallistuu
Vähän tuntemattomampia fandomeja-haasteeseen.
Aloitin kirjoittamaan tätä joskus heti ensimmäisen pokkarin ilmestyttyä, eikä tämä siis spoilaa muita kuin juurikin sitä. Lukemisen iloa ja kommentit tekisivät minut erittäin iloiseksi^^
Katseeni vankilaGeorges oli niitä ihmisiä, jotka varoivat jopa hengittämästä liian äänekkäästi, jotteivät vain häiritsisi muita. Robert oli tehnyt hypoteesin pelkän nopean ensitapaamisen perusteella, ja oli melkein ironista, miten oikeassa hän oli ollut.
Georges oli hyvätapainen, aina kohtelias ja huomaavainen, kaikkien kaveri.
Robertin kädet puristuivat refleksinomaisesti nyrkkiin, avautuivat, puristuivat taas. Hän saattoi tuntea adrenaliinin heräilevän suonissaan.
Georges oli viaton, naiivi,
puhdas. Liian puhdas. Jos toinen poika olisi ollut kohteliaan käytöksensä kanssa tapettiin sulautuva seinäruusu, Robertille ei luultavasti olisi tuottanut mitään vaikeuksia jättää Georgesia rauhaan. Ikävä kyllä Georges ei ollut seinäruusu.
Georgesilla oli liehuva kullanvaalea tukka, hän oli lyhyt ja kauniskasvoinen, ja kuitenkin pojan silmät olivat tyypillisestä hulivili-ulkonäöstä huolimatta surulliset ja täynnä salaisuuksia. Georgesilla oli mielipiteitä, näkemyksiä, ja tämä tuntui kantavan samaa taakkaa kuin Robert, joskin aivan erilaisella otteella.
Robert oli vannonut särkevänsä toisen täydellisen naamion, mielessään hän halusi kutsua sitä vapauttamiseksi. Vielä hän saisi Georgesin elämään oman itsensä vuoksi, niin kuin tämä itse oikeasti halusi.
Alussa se oli ollut Robertille pelkkä peli, ajanvietettä uudessa, tylsässä ympäristössä, mutta hiljalleen ajatus oli syövyttänyt tiensä yhä syvemmälle hänen mielensä synkkiin pyörteisiin. Pikkuisesta pelistä oli pelottavan lyhyt matka pakkomielteeksi.
***
Georges soitti pianoa.
Robert istui puussa kuuntelemassa, eikä ollut aivan varma pitikö soitosta, vai olivatko täydellisen hillityt sävelet yksinkertaisesti ärsyttäviä. Ainakin Georges soitti tänään yksin.
Joskus Frederic, nuori, pilalle lellitty prinssinnulikka – Robert tuhahti – soitti Georgesin pianon rinnalla selloa. Ja vaikka musiikissa silloin olikin enemmän sisältöä, säröä, jotain vähemmän puhtoista, Robert ei pitänyt siitä.
Prinssi oli vain yksi loistava esimerkki niistä ihmisistä, jotka saivat Georgesin käyttäytymään kuin yksi saatanan pyhimys.
Robert oli yrittänyt vain antaa olla. Antaa Georgesin olla sellainen täydellinen ihmisraunio kuin tämä ilmeisesti halusi olla, mutta jotenkin heidän tiensä vain aina ristesivät uudelleen niin pian, että Robert ei voinut muuta kuin pyörtää päätöksensä – jälleen kerran.
Pari viikkoa oli pisin aika, jonka hän oli kyennyt olemaan pelaamatta pikku peliään, mutta sitten oli tullut helvetin prinssi ja katedraalin draama. Sillä ei ollut mitään tekemistä Robertin kanssa, ja silti hän ei ollut voinut vain antaa olla. Säälittävää.
Eikä hän todellakaan ollut sekaantunut asiaan yksinkertaisesti sankarin rooli mielessään. Robert pudisteli päätään ja palasi nykyhetkeen vain huomatakseen, että piano oli vaiennut.
Puusta oli heikko näkymä musiikkihuoneeseen, mutta hiukan kurkottamalla hän saattoi nähdä Georgesin, joka poistui huoneesta sulkien oven perässään pehmeästi. Robert muljautti silmiään. Toinen varmaan kuolisi siihen, jos yhden kerran antaisi oven läimähtää perässään kiinni.
Oksa Robertin jalan alla taipui uhkaavasti, hän oli selkeästi kurkottanut liian pitkälle. Helvetin helvetti, oli päällimmäinen ajatus nuorukaisen mielessä, kun tämä kietoi kätensä mahdollisimman tiukasti rungon ympärille ja alkoi jalkansa lipsahdettua oksalta liukua runkoa pitkin alas.
Puun karkea kaarna raapi kämmenet ja käsivarret naarmuille, ja koulupuvulle kävi vielä paljon huonommin. Robert pudisteli enimmät lehdet ja lian vaatteistaan, ennen kuin suuntasi kello kuuden jumalanpalvelukseen.
Georges olisi siellä.
Yleensä Robert lintsasi kaikesta vähänkään uskonnollisesta (ja hän lintsasi paljon), mutta tänään pakkomielle vei voiton jopa uskonnonhalveksunnasta.
Robert ei kuitenkaan huomioinut muutoksia omassa käytöksessään ja manöövereissään, sillä hänellä oli liian kiire miettiä Georgesin motiiveja ainaiselle enkelikäytökselle. Ja tietenkin sitä, kuinka hän voisi rikkoa tuon puhtoisen kirkkauden.
***
Kirkossa oli harras tunnelma, ja Robertia olisi inhottanut, jos hän olisi kiinnittänyt siihen huomiota. Georges istui pari penkkiriviä hänen edessään ja Robert oli niin keskittynyt kirjoittamaan virsikirjasta revitylle irtosivulle, että muu maailma olisi yhtä hyvin voinut olla hänelle kuollut – paitsi jälleen kerran Georges, joka tuntui muodostavan Robertin elämässä sen poikkeuksen, joka vahvisti kaikki muut säännönmukaisuudet. Nunnat aloittivat messun laululla, mutta Robert ei kuullut sitä.
Hän saa minut niin täyteen tunteita, ristiriitaisia tunteita. Vihaa, inhoa, ja kuitenkin samaan aikaan onnellisuutta ja lämpöä. Olen niin täynnä, että voin pahoin. Ihmiseen ei kuulu mahtua näin paljon tunteita, jotka yksin yksi ainoa ihminen kykenee herättämään. Se on väärin, se on sairasta.Robert nielaisi kurkkuunsa pyrkivän sapen ja puristi paperin ryttyyn työntäen sen sitten taskuunsa. Hän tunsi vihan, hän tunsi syyllisyyden. Jonkinlaisen oudon pehmeydenkin hän tunsi, vaikka yritti sen parhaansa mukaan unohtaa. Kaikki ne yhdellä kertaa vain olivat liikaa, kun yhteen laskettiin vielä se tunne, jota hän ei osannut tai halunnut nimetä.
Se tunne, joka yön pimeinä tunteina toi Georgesin hänen vuoteeseensa ja riisui, repi tämän koulupuvun paljastaakseen enkelimäisen kalpeana loistavan paljaan ihon. Joskus uni-Georgesin lapaluiden paikalla oli pienet valkeat siivet.
Ja kuitenkin Robert halusi tehdä sille Georgesille kaikkea muuta kuin enkelimäisiä asioita.
Hän tärisi halusta tahria kuulaana hohtava kaula syntisillä huulillaan, jättää ärtyneen punaisia jälkiä, jotka riitelisivät puhtaan kalpeuden kanssa kuin pyhässä sodassa taivaan ja helvetin välillä. Hän halusi saada tuon kauniin olennon unohtamaan hurskautensa, huutamaan ja ääntelemään kuin alkukantaisimmat eläimet.
Joskus, silloin, kun Robert halusi olla hyvä, hyveellinen - tai yksinkertaisesti ei halunnut olla paha – hän rutisti silmänsä kiinni ja toivoi, että houkutteleva kuva katoaisi.
Sitä ei tapahtunut kovin usein.
Robert ravisti päätään palaten takaisin nykytilanteeseen ajatustensa syövereistä, yrittäen unohtaa. Hänellä ei ollut oikeutta pilata Georgesin elämää sairailla mielihaluillaan ja oudoilla oikuillaan. Toisen elämä ei kuulunut hänelle millään tavalla. Pojat nousivat laulamaan messun päätteeksi ja Robert päätti jälleen kerran jättää Georgesin rauhaan.
Vaikka häneen itseensä sattuisi katsella toista vain kaukaa, niin olisi parempi. Parempi heille molemmille.
Parempi koko maailmalle.
Robert tiesi, ettei kuitenkaan enää kykenisi olemaan katsomatta, sillä Georgesista oli tullut hänen katseensa kultainen vankila.
