III. luku
Yritän saada pääni tajuamaan, että tumman miehen sanomat asiat ovat totta, kuin myös se poika joka seisoo etupihallani. Siihen menee aikaa. Seison vain mykkänä tuijottaen vuoroin tummaa miestä, vuoroin Austinia.
”Neiti…?”
Säpsähdän ja mieleni takertuu sellaiseen asiaan kuin että minua ei ole koskaan sanottu neidiksi. Tässä, elämäni tilaisuus loistaa ja puhua kuin ihan tavallinen! Tee jotain! Puhu! Avaa suusi! minä käsken epätoivoisen raivon vallassa itseäni. Tuntuu kuin leukani olisivat liimattu yhteen. Tumma mies liikahtelee sen näköisenä kuin alkaisi tehdä lähtöä. Huomaan, ettei hän ole edes esitellyt itseään.
”Odottakaas!” minä huudahdan yhtäkkiä saatuani suuni auki. ”Te siis pyydätte, että minä majoitan Austin Howlandin kotiini?” minun ääneni menee niin hiljaiseksi, ettei sitä loppua kohden kuule enää.
”Ymmärsitte aivan oikein. Toki jos vastustatte sitä, niin emme tietenkään tunkeudu luvatta kotiinne.”
Minä haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.
”Aivan, aivan! Ei, ei tietenkään. Öhm… Tulkaa sisään. Tarjoan todella mielelläni apua.” Väistyn heidän tieltään ja painaudun seinää vasten. Austin tulee sisään, mutta tumma mies jää ulkopuolelle ja selittää, että jää tarkkailemaan, ettei pihalle tunkeudu ketään.
Suljen Austinin takana oven. Äkkiä kaikki sanat ovat kadonneet taas tuttuun tapaansa mielestäni, enkä osaa muuta kuin seisoa ovea vasten ja katsoa Austinia takaapäin, kun hän riisuu kenkiään ja takkiaan.
Austin Howland ja minä olemme samassa eteisessä! Poika kääntyy järkyttävän hyvännäköisenä minuun päin ja näyttää siltä kuin ei oikein tietäisi miten päin olla. Hän näyttää hyvin paljon siltä kuvalta, mikä oli koulun ilmoitustaululla, ajattelen. Miten on mahdollista, että minulle, Candy Hayesille, tapahtuu jotain tällaista? Enkö minä muutama päivä sitten ajatellut juuri jotain tämän suuntaista?
”Sinähän jo luultavasti tunnet minut”, Austin sanoo ja naurahtaa. ”Mutta mikä sinun nimesi on?” Hämärässä eteisessä en näe hänen kasvoistaan juuri mitään, joten viiton häntä siirtymään peremmälle taloon.
”Olen Candy”, sanon hiljaa. Menen hänen ohitseen olohuoneeseen, ja hän seuraa minua. ”Candy Hayes.” Olen äkisti tietoinen päälläni olevista vaatteista ja hiuksieni sekaisuudesta, ja minua hävettää.
”Candy!” Austin nauraa. ”Mehän olemme vähän niin kuin kaimoja.” Minä hymyilen hänelle varovasti. Nyt lampun valossa näen hänet kunnolla. Hän on, mikäli mahdollista, vieläkin paremman näköinen kuin koulun ilmoitustaulun kuvassa. Tummat hiukset ovat kiharaiset ja sekaisin, ja se näyttää hänellä hyvältä, toisin kuin minulla. Silmät ovat niin syvän ruskeat, että näyttää kuin niistä saattaisi minä hetkenä tahansa norua suklaata poskille. Hänellä on hymykuoppa vasemmassa poskessa.
Tajuan tuijottaneeni ja käännän katseeni yhä vilttiä puristaviin käsiini. Yskäisen hiljaa käsivarteeni. Me olemme molemmat hiljaa ja minusta tuntuu hiukan vaivautuneelta. Pään tykytys alkaa palata takaisin.
”Ömh… Haluaisitko syödä jotain?” kysyn ja kohotan katseeni Austiniin. Poika tuijottaa tiiviisti takaisin, niin että hämmennyn. Kätkeäkseni sen nousen seisomaan valmiina menemään keittiöön.
”No onhan siitä viimeisestä ruuasta mennyt vähän aikaa”, Austin sanoo ja nousee hänkin. Vien hänet keittiöön ja neuvon, mistä hän saa voileiväntekotarpeet. Otan itse lasin vettä, ja nielaisen toisen kipulääketabletin.
”Oletko sairas?” kuulen Austinin kysyvän selkäni takana. Laitan lasin astianpesukoneeseen.
”Vähän kuumetta tänään”, vastaan. ”Ei mitään sen vakavampaa.” Minua ärsyttää se, ettei meillä ole mitään puheenaihetta. Olen kahden kesken Austin Howlandin kanssa kotonani, enkä puhu mitään.
”Ahaa. Olisitko sinä muuten tullut meidän keikalle?” Käännyn ympäri kohtaamaan Austinin katseen ja huomaan hänen hymyilevän.
”En oikeastaan.” Totuuden sanottuani toivon, että olisin vastannut toisin. ”Minulla ei ollut lippua.” Inhoan lyhytsanaisuuttani. Miksen voi keksiä mitään puheenaihetta?
Istumme keittiön pöydän ääreen. Austin syö tekemäänsä voileipää ja minä kaadan hänelle vettä lasiin. Katson käsiäni, jotka lepäävät toimettomina pöydällä, ja tunnen noiden ruskeiden silmien katseen.
”Tämä tosiaan tuli hieman äkisti…”, totean ja olen hyvilläni, kun näen Austinin melkein nauravan.
”Kieltämättä tämä on hiukan epätavallinen ja uusi tilanne minullekin”, hän sanoo. ”Toivonpahan vain, ettei toimittajat hyökkää kimppuun heti kun lähden täältä.” Sitten Austin hymyilee kuin vitsille ja jatkaa puoliksi piloillaan ja puoliksi tosissaan: ”Joten joudut kestämään minua täällä. Olen pahoillani tästä tilanteesta.”
”Ei, ei mitään!” kiirehdin vastustelemaan hänen pahoitteluaan. ”Ei minua yhtään haittaa se; kun sinähän olet…” lopetan lauseen tarkoituksellisesti heilauttaen kättäni hänen suuntaansa, kuin todistaakseni hänen koko komeuttaan. Ja päälle päätteeksi punastun tietenkin ja hän nauraa.
Hetken istumme hiljaisuuden vallitessa, kunnes hän jatkaa. ”Huomaan, että olet täällä yksin. Enkä usko että asut kuitenkaan vielä tämän kokoisessa talossa ilman muita ihmisiä.”
”Asun äitini kanssa”, vastaan lyhyesti haluamatta käsitellä sitä aluetta kovin laajasti. ”Hän on nyt… työmatkalla.”
”Ai jaa.” Austin katselee ympärilleen keittiössä. ”Minkälaista musiikkia sinä kuuntelet?”
Huokaan mielessäni helpotuksesta kun hän sentään keksii jotain puhuttavaa. ”Vähän milloin mitäkin”, vastaan epämääräisesti heilauttaen samalla kättäni ilmassa. ”Se riippuu ihan täysin mielestä. Kun on surullinen tai yksinäinen olo, kaipaan jotain rauhallista musiikkia, mitä tahansa. Sitten taas päinvastaisessa olotilassa tarvitsen jotain kepeää, iloista säveltä. Mutta niissä kaikissa pitää olla sitä jotain. En osaa selittää”, viuhdon toistamiseen käsiäni ilmassa. ”Musiikin kuuntelusta pitää jäädä joku vahva tunne. Minun on aina pakko saavuttaa se tunne, ja siihen tarvitaan juuri oikeanlaista musiikkia. Silloin tuntuu kuin… kuin, miten sen sanoisi? Kuin palapelin pala loksahtaisi paikoilleen. Tai ei pahvipala loksahda.” Nauran tuntiessani äkillistä ilontunnetta. ”Sen palapelin pitää olla metallia. Tajuatko?”
Austin seuraa selitystäni hampaat välkkyen ja näen hänen ilmeestään, että hän tajuaa.
”Entä sinä?” kysyn Austinilta. Hän vetäisee sormet hiustensa sekaan ja pois.
”Sinä kuvailit aika lailla samoin mitä ajattelen itsekin, ehkä vähän eri sanoilla. Mutta päällisin puolin sanoisin, että olemme jotakuinkin samaa mieltä.” Me hymyilemme toisillemme ja sisälläni tuntuu äärettömän hyvältä. Paremmalta kuin koskaan ennen.
Austinin syötyä siirrymme takaisin olohuoneeseen. Minä istun käpertyneenä sohvan toiseen nurkkaan ja Austin istuu toisella puolella sohvatyyny vatsansa päällä. Puhumme aluksi musiikista, siirrymme sitten muihin harrastuksiin ja lopulta kerromme toisillemme, millaista molempien normaali elämä on.
Kuuntelen kuvainnollisesti suu auki Austinin juttuja, mitä hänelle on tapahtunut, ja tajuan tosissaan, että tässä on henkilö, jonka luultavasti puoli maailmaa tuntee.
”Lavalla olemiseen tottuu jossain vaiheessa. Aluksi se oli yhtä aikaa kamalaa ja aivan mahtavaa, ja nykyäänkään en ole täysin rento, vaikka helpommalta se kokemuksen jälkeen tuntuu… Ja laulaminen, se on aivan erilaista suuren yleisön edessä. Kaikilla on sama, riehakas fiilis, ja sitä saa vain laulaa täydestä sydämestä.”
Minua miellyttää se, kun huomaan Austinin olevan paljon syvällisempi ihminen, kuin olisin arvannut.
”Meillä on tosi tiivis porukka. Sitä ihan väistämättä tulee läheiseksi kun matkaa puoli maailmaa samojen tyyppien kanssa. Ei heitä aina siedä; vähän niin kuin perhettä. Mutta vihaiseksi ei ainakaan kannata ruveta heille, kun ei heistä pääse eroonkaan.”
Jossain vaiheessa, kun ilta on muuttumassa yöksi, ja olen jo vähän väsynyt, huomaan kertovani sellaisiakin asioita, jotka olen pitänyt sisälläni pitkään.
”Pystytkö kuvittelemaan sen? Sellaisen ainaisen yksinäisyyden tunteen, johon melkein turtuu, mutta ei kuitenkaan.” Ääneni on hyvin hiljainen. ”Jossain mielen perukoilla kaihertaa, kun tietää, että se tunne voisi olla jokin aivan muu… On niin paljon asiaa, niin paljon kerrottavaa, puhuttavaa, jotka pitää saada pois, ulos! Mutta huomaa, ettei siinä ole ketään vieressä. Koko keho on ihan täyteen ahdettu ajatuksia, mutta sinne pitää vain varastoida lisää, kun ei ole mitään keinoa saada niitä ulos.” Räpyttelen varkain tulleet kyyneleet pois ja tuijotan tuikeasti vastapäistä seinää.
Austin on hiljaa, mutta en minä muuta kaipaakaan. Vaistoan hänen kuuntelevan.
Ja voi! Se tunne mikä täyttää mieleni, kun tajuan, että siinä, vieressäni on ihminen joka tällä hetkellä kuuntelee minua.
Lopulta väsymykselle ei voi enää mitään. Katsoessani kelloa, huomaan sen olevan jo yksi yöllä. En viitsi lähteä yläkertaan huoneeseen, vaan levitän sohvan ja lysähdän sen toiselle puolelle Austinin asetuttua taas toiselle.
Juuri ennen kuin nukahdan, mieleeni tulee ajatus, että illan aikana totuin Austinin läsnäoloon, enkä enää ajatellut häntä jonain kuuluisana henkilönä. Mietin missä raja kulkee. Kuin Austin olisi ollut ihan tavallinen poika, ihan tavallinen ystävä.
Sisälläni paisuu aivan uusi tunne, sellainen mitä en ole ennen tuntenut. Se tunne on hyvin lämmin, ja huomaan ajattelevani sitä tunnetta ja Austinia samassa lauseessa.
------------------------------------------
Kommentteja? (:
