Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus (tuhannet kiitokset hyvästä työstä)
Ikäraja: k-11
Genre: Angst
Paritus: James/Sirius, James/Lily
Disclaimer: En edelleenkään omista Harry Potteria, se kuuluu uskomattomalle J.K.Rowlingille.
Summary: Kaikesta huolimatta hän maistaa yhä huulillaan pehmeyttä, jota Siriuksen huulilta ei löydy.
Ei voittajia
Oleskeluhuoneessa juhlitaan. Korpinkynnet kokivat niukan tappion (joka tullaan myöhemmin unohtamaan ja muistamaan murskavoittona) ja rohkelikot ovat taas askeleen lähempänä tupamestaruutta.
Takkatulen ääreltä kuuluu kikatusta ja riemunkiljahduksia (Fabian Prewett ilmoittaa salakuljettaneensa tuliviskiä Tylyahosta; miten, sitä ei kukaan tiedä, mutta huhuja liikkuu Rosmertan hurmaamisesta) ja kaiken kaikkiaan tunnelma on katossa. Nurkassa istuu kaksi kuudesluokkalaista. James on kietonut punaiset kutrit sormiensa ympärille ja punapää on lähestulkoon kudottu kiinni hänen huispauskaapuunsa.
Äkkiä lattialle särkyy lasi, pari irtoaa toisistaan ja huone hiljenee. Sitten äänet palaavat, se on vain Sirius. Hassua, ei hän yleensä ole niin kömpelö. Kaikki on taas normaalia, lukuun ottamatta Jamesia, joka vielä äsken suuteli punapäätä. Hän tyrkkää tämän pois sylistään ja nousee salamannopeasti, mutta Sirius on jo matkalla portaisiin.
”Sirius!” James huutaa, lasit vinossa ja hiukset sekaisin. Normaalisti Sirius kääntyisi takaisin ja hakisi molemmille pienet onnittelumaljat. Normaalisti.
James kohtaa Remuksen kohotetut kulmakarvat huoneen toiselta puolelta ja säntää kohti portaikkoa, Lily nojatuoliin unohdettuna.
James saavuttaa makuusalin hengästyneenä, sydän korvissa takoen. Hän avaa oven, joka on juuri paiskattu kiinni.
”Sirius!”
Ovelta katsoen toisen pylvässängyn verhot on vedetty kiinni. Niiden takaa kuuluu katkonaista hengitystä ja James kiroaa mielessään. Hän astuu lähemmäksi, vaan ennen kuin ehtii koskea, verhot aukeavat ja paljastavat katseen, joka pursuaa katkeruutta.
”Minä vihaan valehtelijoita.” Siriuksen sanat tuntuvat kaikuvan äkkiä liian pienessä huoneessa. Ne koskevat jokaista nurkkaa, ravistavat pylvässänkyjen verhoja ja takovat Jamesin tärykalvoja.
”Sinä —” Sirius sylkäisee sanan, mutta hetken harmaat silmät näyttävät empiviltä, aivan kuin ne kyseenalaistaisivat sen, mitä tuleman pitää. ”Sinä valehtelit minulle.”
Katseet kohtaavat toisensa säikähtäneinä. Raja, jota ei ole koskaan ylitetty, on murtunut vain muutamassa sekunnissa. Jamesin kasvot ovat tuhkanvalkoiset, Siriuksen kylmät sormet ovat kiertyneet sauvan ympärille. Hiljaisuus repii heidän kielensä palasiksi, pieneksi silpuksi tahrattua pergamenttia, liian vaurioitunutta käytettäväksi. Sinä valehtelit minulle. Minä vihaan sinua.
”Sirius.” James yrittää, yrittää niin kovasti puhua vaikka onkin riekaleina. Harmaat silmät eivät anna anteeksi, ne hehkuvat jäätä ja rikkirevittyjä lupauksia.
”Sirius, minä en tark—” Ikkunaruutu räsähtää rikki Jamesin selän takana, sirpaleita lentää lattialle.
”Sen ei pitänyt olla mitään, sinä lupasit minulle, ettei hän... Sinä valehtelit!” Huuto kuuluu varmasti alas oleskeluhuoneeseen, mutta Sirius ei välitä. Antaa koko maailman kuulla, kuinka hänen omansa romahtaa.
”En minä tarkoittanut!” Jamesin ääni kohoaa ja hän astuu lähemmäs.”Se oli vahinko, minä en —”
”Kerro, James, miten suudellaan vahingossa? Minä en koskaan ole onnistunut siinä.” Siriuksen ääni on kylmä kuin tähdetön yö.
James pudistaa päätään, tahtoo kieltää kaiken, tahtoo ajankääntäjän, jonka avulla vetäisi syliinsä jonkun aivan muun kuin Lilyn, kenet tahansa... vaan hänen tahtoaan ei kuulla.
”Miten sinä pystyit?” Siriuksen raivo on katoavaista, se haihtuu uupumukseksi niin kovin äkkiä. ”Näinkö vähän minä merkitsen häneen verrattuna?”
James ottaisi mieluummin vastaan nyrkiniskut kuin tuon alistuneen katseen, mutta Sirius ei ikinä löisi häntä. Ei, vaikka hän itse hyppisi Siriuksen sydämen päällä.
”Et. Lily ei ole mitään sinuun verrattuna, sinä olet kaikki.” Se on totta, Jamesille Sirius on koirantuoksu, silmienpilke, aamun ensinäky. Mustasukkaisuus, veli ja salaisuus.
”Miksi sitten?” Siriuksen ääni on pettämäisillään, James haluaa kietoa kätensä noiden honteloiden hartioiden ympärille, vaan ei tohdi. Hän kysyy samaa itseltään joka kerta. Aina kun hänen katseensa harhautuu sinne, minne hän ei koskaan kuvitellut sen menevän vapaaehtoisesti. Aina, kun kulissiflirttailusta tulee jotakin liian todellista. Nyt hän tietää vastauksen.
”Lilyn piti olla vain kulissi.”
”Niin piti”, Sirius kuiskaa. James vangitsee utuiset silmät omillaan, vaikka tietää kuinka se sattuu. Hän maistaa yhä huulillaan pehmeyttä, jota Siriuksen huulilta ei löydy.
”Mutta minä olen liian heikko. En pysty vain käyttämään häntä. En enää, Sirius, minä...” James ei tiedä täsmälleen mitä sanoisi. Miten kertoa se hellästi, viiltämättä enempää haavoja?
”Sinä olet ihastunut häneen.” Siriuksen ääni on kammottavalla tavalla ymmärtävä ja James haluaa huutaa.
”Anna anteeksi, Sirius.” Sanat näyttävät olevan viimeinen naula, Sirius nostaa kätensä kasvoilleen. Hän ei ole koskaan halunnut näyttää kyyneleitään. James istuu sängynlaidalle, kietoo viimein kätensä sen oikean ympärille, vaikka kaikki muu onkin väärin. Hänen omiakin silmiään polttelee, kun hän ajattelee, miten satuttaa Siriusta niin, miten hän tulee satuttamaan Lilyä niin. James kuitenkin keskittyy piirtämään ympyröitä Siriuksen selkään, sillä hän ei ansaitse surra, ei kun se kaikki on hänen vikansa. James on heikko ja hän tietää, ettei pysty koskaan valitsemaan kokonaan jompaakumpaa. Kaikki sinetöityi sillä hetkellä kun hänen petolliset huulensa vastasivat suudelmaan keskellä voitonhuumaa, joka on jo kadonnut.
”Anna anteeksi”, hän mumisee Siriuksen hiuksiin yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän hartiat vavahtelevat ja kun aikaa on kulunut ikuisuus, kädet vetävät Jamesin aivan lähelle, tarraavat epätoivoisesti kaapuun kiinni.
”En minä vihaa sinua.” Siriuksen ääni on käheä ja James puristaa lujempaa. ”En minä pysty. En vaikka rakastaisitkin Lilyä.” Nyt kun Siriuksen kädet ovat siirtyneet, James näkee punoittavat silmät, myrskyn joka käy niiden keskellä.”Minä en pysty vihaamaan sinua, joten aion rakastaa niin kauan kuin saan”, Sirius sanoo ja James kallistaa päätään, tietää, että Sirius ei valehtele.
”Aina. Saat rakastaa aina”, hän kuiskaa vasten Siriuksen huulia. Hän pyyhkii muististaan Lilyn huulten pehmeyden Siriuksen suudelmalla. Hän voi kertoa, että heidän tarinastaan ei tule onnellista, mutta nyt on aika unohtaa se hetkeksi, sillä Sirius maistuu menneeltä ilolta ja katkeransuloisilta lupauksilta.
