Otsikko: Mustelmat mielessäsi
Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angstintapainen romance
Vastuuvapaus: Rowling omistaa, minä leikin
Tiivistelmä: ”Sen hymyn kääntöpuolella hän ei tiennyt, janosiko vielä enemmän vai tahtoiko vain lopettaa yöretket ja repeytyä irti salailusta ja Dracosta. Luihuisesta.”
A/N: Tylypahkakliseily on päässyt valloilleen, iik. Osallistuu One True Something 20 -haasteeseen, ja betauksesta kiitos kuuluu ihanaiselle Draco Potterille♥
--
Jonain hetkinä kello löi kahtatoista. Keskiyö kesti tasan niin kauan, että Harry laski varpaansa sängyltä lattialle, asteli portaikkoon pidättäen hengitystään joka askelmalla ja hymähti vasta päästyään käytävään. Vähitellen paljaat nilkat tottuivat kylmänpukeiseen ilmaan, ja hän muisti kuinka kuukausia sitten ne samat hetket saivat myös ajatukset sulamaan kärsimättömyyden kahleista. Se tuttu jännittyneisyys oli läsnä edelleen; odotus ja kihelmöinti jotka vierittivät hymyn huulille, säikähdys kun nurkan takaa pilkistivät askeleet ja vaaleahiuksinen kuiskasi Harryn korvaan pöö, tai vain seisoi varjoissa kuin kalpea jumalpatsas.
Nykyään aina kuullessaan kellon lyöntien sekoittuvan sydämentykytykseen Harry tunsi hymyilevänsä vain ulkoapäin. Sen hymyn kääntöpuolella hän ei tiennyt, janosiko vielä enemmän vai tahtoiko vain lopettaa yöretket ja repeytyä irti salailusta ja Dracosta. Luihuisesta. Heidän kohtaamisensa olivat päiväunta parempia vain jos ei halunnut ajatella ylimääräistä; keksiä keinoja herätä maailmaan käsi kädessä. Ei, he olivat jäätä toisilleen, eivät koskaan tarkoitettuja sulamaan toistensa edessä – ja niinhän oli juuri käynyt – kumpikaan ei myöntäisi ikinä.
Dracon lempeä, hampaat paljastava hymy sai hänet jännittymään sormenpäitään myöten, ja tämän kämmenten painuminen selkärangalle, hengityksen osuminen kaulakuoppaan, tai mikä tahansa muu oli lähtölaskennan huippu. Viimeistään silloin Harry säntäsi pakoon ajatuksissaan vaanivia mörköjä, jotka ajoivat häntä kohti totuuden julkistamista. Tapa ne, hän aneli. Sen kuullessaan Draco piikitti katseellaan myrkkyä samalla kun piirsi huulillaan suojakilpeä sotkutukkaisen rintaan, sinetöi suun ilmankin taikoja ja uhkasi purra kaulan sinipunertavaksi ja rikki jos Harry uskaltaisi pyytää häneltä enemmän.
Aamuisin hänellä ei ollut jäljellä muuta kuin mustelmia mielessä. Harry olisi voinut huutaa, repiä kaiken kappaleiksi, tehdä mitä vaan jotta toinen olisi naulinnut hänet katseellaan ovenpieleen, puhutellut sillä tavalla joka sattui eniten ja sitten käskenyt hänen mennä pois. Ja hän lähtisikin karkuun kertaalleen – jos tietäisi joskus pääsevänsä paikkaan, jossa kellot eivät lyö ikinä kahtatoista.