Kirjoittaja Aihe: Once He Was a Prince (H/Kros, L/J, K-11) / VALMIS; 22. lukua 31.12.2011  (Luettu 24220 kertaa)

The Mind

  • ***
  • Viestejä: 174
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 21.6.
« Vastaus #60 : 04.07.2010 09:11:01 »
Kalkaros/Hermione <3
Tässä on alkanut tosiaan tapahtua! Jatkoa pian!

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 21.6.
« Vastaus #61 : 02.08.2010 12:10:33 »
A/N: vähän taas suunniteltua kauemmin kesti jatkon laitto.
Kiitos kommenteista Bloody Princess, Kukkamaaria ja The Mind!

20. luku
Regulus Mustan kohtalo


Harry heräsi aamulla kaikkea muuta kuin hyvin nukkuneena. Vilkaistuaan rannekelloaan hän tajusi nukkuneensa vain neljä tuntia koko yönä. Hän puki kaavun pikaisesti ylleen ja herätti Ronin.
   ”Meidän täytyy lähteä etsimään Regulusta”, Harry hoputti ja kääntyi katsomaan Hermionen tyhjää ja petaamatonta sänkyä. Harry halusi päästä Tylyahoon mahdollisimman pian.

    Harry oli ärtynyt, koska oli suostunut Hermionen ideaan nukkua yön yli. He olivat menettäneet kallisarvoista aikaa.

Pian Hermione pelmahti huoneeseen.
   ”He ovat poissa! James ja Kalkaros ovat lähteneet”, Hermione puhui seinälle, selin Harryyn ja Roniin päin, koska Ron oli vielä puolipukeissa. Hermionen hiukset olivat takkuiset ja harjaamatta.
”Vain Lupin on linnassa, mutta hän nukkuu.”

    Ron heilautti kaavun päälleen.
”James ja Kalkaros käyvät koulua!” Ron huomautti ja mutisi:
”Minä alan jo ikävöidä poikien makuusalia. Toisaalta ei sekään estänyt Hermionea ryntäämästä sinne joka toinen päivä…”
   Hermione katsoi Harrya ja oli jostain syystä varuillaan.
”Kuule Harry, minä olen miettinyt… jos me emme löydä Regulusta tänään, annetaan asian olla. Lähdetään kotiin.”
    Hetken epäröityään Harry suostui. Hänkin alkoi olla jo kyllästynyt salailuun ja läheltä piti –tilanteisiin. Tulevaisuudessa kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa kuin hänen isänsä nuoruudessa. Kuitenkin Harry toivoi, että tämä aikamatka ei jäisi täysin turhaksi hirnyrkkien kannalta.

Harry, Ron ja Hermione kävelivät Tylyahoon näkymättömyysviitan turvin. Heidän jalkansa näkyivät, mutta kukaan harvoista vastaantulijoista ei huomannut niitä paksussa hangessa.

   ”Nyt maistuisi kermakalja”, Ron mutisi, kun he ohittivat Kahden luudanvarren. ”Oikeasti, tuskin Siriuksen kuolonsyöjäveli kävelee meitä vastaan täällä ja suostuu keskustelemaan isäntänsä – ”

    Hermione vaiensi Ronin astumalla kivuliaasti tämän varpaille. Ron parahti hiljaa, mutta lakkasi puhumasta. Hermione osoitti nuhjuista, mustaan kaapuun pukeutunutta poikaa, joka laahusti heitä vastaan.

    ”Sirius”, Harry kuiskasi ja he pysähtyivät niille sijoilleen. Synkkäilmeinen Sirius tosiaan käveli hitaasti lähemmäs heitä ja pian Harry erotti hänen kasvojensa järkyttyneen ilmeen. Kun hän oli enää kymmenen metrin päässä, Harry näki että hänen kaulassaan roikkui raskastekoinen ja pronssinen medaljonki. Sirius raahautui heidän ohitseen ja näytti hyvin kalpealta.

Harry veti muut hänen peräänsä.
Hänen nuori kummisetänsä käveli Sianpäähän. Siellä Sirius istui syrjäiseen pöytään ja alkoi jutella kiivaasti itsensä näköisen luihuspojan kanssa.
   "Harry, se on Regulus!" Hermione huomautti turhaan.
He hiipivät lähemmäs veljeksiä, jotka riitelivät selvästi jostakin. Pojilla oli samanmuotoiset, isot silmät, mutta pelkästään ulkonäkö ei tällä kertaa kielinyt heidän olevan veljeksiä. Vaikka Reguluksen kaulaan oli kiedottu tiukasti hopea-vihreä-kaulahuivi, hänen matala äänensä oli huolen värittämä.

   "– sinun käy huonosti, jos et usko minua!" Regulus painotti veljelleen kädet nyrkissä. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä, ei ollenkaan sellaista kuin viimeksi. Harrylle tuli hätkähdyttävästi mieleen Draco Malfoy, joka oli pakotettu auttamaan Voldemortia. Regulus vaikutti nyt vanhemmalta kuin isoveljensä.
 
   "Regulus, onko tämä taas joku äidin naurettava yritys palauttaa minut ruotuun? Koska hän ei onnistu!" Sirius vannoi ja kohensi omaa punakultaista kaulahuiviaan.

Regulus pudisti päätään. Hänen mustat hiuksensa olivat ylipitkät ja sotkuiset, kun vain muutama kuukausi sitten hän oli näyttänyt täydellisen huolitellulta. Harry ajatteli yhden ohikiitävän hetken omia kurittomia hiuksiaan hieman katkerana, koska hän ei silti koskaan saavuttaisi tuollaista tyylikkään huoletonta ilmettä kuin Regulus tai Sirius.

   "Anna medaljonki minulle, Sirius", Regulus pyysi hiljaa, "sinä et tiedä, mikä se on. Lupaan, että käytän sitä hyvään. Veli, luota minuun, tämän kerran."
   Sirius mulkoili pikkuveljeään. Harry tunsi Hermionen nyyhkäisevän hiljaa vieressään.
"Kyllä minä tiedän, mitä tämä medaljonki tekee", Sirius sanoi itsepäisesti, "se tekee minut ärtyneeksi, sitä se tekee!"
   Hän sujautti tumman korun pois kaulastaan.
"Pidä se! Minä en kaipaa muistoja Kalmanhanaukiosta! Minä en palaa sinne enää koskaan!"
   Sirius sinkautti medaljongin Regulukselle ja nousi äkäisesti seisomaan. Tuoli narskui lattiaa vasten.
"Kiitos, veli", Regulus sanoi särkyneellä äänellä, "kiitos, että pidit sen turvassa. Mutta... älä..."
   Sirius lampsi jo ulos räntään.
"Hyvästi!" Regulus huusi veljensä perään ja huokaisi. "Älä unohda minua."

Harry vilkaisi ympärilleen tyhjässä pubissa ja viskasi näkymättömyysviitan itsensä ja muiden yltä. Hermione vinkaisi.
   ”Miksi medaljonki oli Siriuksella?" Harry tivasi.
Regulus hätkähti rajusti, nojasi hämmästyneenä taakse ja tuijotti Harrya siniharmailla silmillä – Siriuksen silmillä – ja aukoi suutaan. Oli outoa, ettei hän vetänyt taikasauvaansa esiin.

  ”Minä tiedän, missä sinä olet ollut”, Harry sanoi ja istui kummisedältään vapautuneelle paikalle.  Hän halusi tietää, oliko Siriuksen veli jo käynyt luolassa.
Regulus kohotti päätään ja katsoi Harrya edelleen kalpeana, mutta uteliaana.
   ”Mitä Voldemort pani sinut tekemään?” Harry kysyi suoraan ja veti taikasauvansa esiin. Regulus tuijotti sauvaa tyhjin silmin, vailla vähäisintäkään merkkiä pelosta tai aikeista puolustautua.
   ”Hän petti minut”, Regulus murahti hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti. Hänen rystysensä kiristyivät.
”Miten?” Harry kysyi nopeasti. Uteliaisuus voitti aina tarkoituksen.

Regulus tuijotti häntä lasittuneena, räpyttämättä silmiään, joissa oli tummat varjot. Harryn mieleen pälkähti, että Regulus saattoi olla komennuskirouksen alaisena. Oli miten oli, Mustan nuorempi veli kuolisi Voldemortin toimesta. Heillä ei ollut aikaa hukattavaksi.

   ”Hän olisi tehnyt minusta vartijan”, Regulus sanoi lopulta apaattisesti, ”aarteensa ikuisen vartijan, joka ei tarvitse lepoa tai ravintoa. Yhden seitsemästä hirnyrkin vartijasta. Hän suuttui, koska annoin hirnyrkin Tylypahkaan, hänen ulottumattomiinsa.”
    Harryn katse osui pronssiseen medaljonkiin, joka roikkui nyt Regulus Mustan kaulassa. Harry olisi voinut vaikka vannoa, että oli nähnyt medaljongin jossain aikaisemminkin.

    ”Onko tuo… onko tuo aito hirnyrkki?” Harry kysyi katse riipuksessa.
Regulus rypisti otsaansa.
    ”Hänen sielunsa osa… Minä olisin voinut vartioida hänen sieluaan ikuisesti”, hän mutisi ja katsoi hieman Harrysta vasemmalle. ”Mutta en halua kuolla. En sillä tavalla.”
    Harry ravisteli Regulusta hartioista, sillä hän halusi herättää tämän aavemaailmastaan ja saada vastauksia kysymyksiinsä.
”Miten sinä pakenit luolasta?”
Regulus räpytti silmiään ja vastasi kysymykseen kysymyksellä:
”Miten sinä tiedät luolasta?”
    ”Sillä ei ole väliä”, Harry kiiruhti sanomaan. ”Miten sinä pakenit Voldemortilta?”
Regulus värähti kuulleessaan nimen.
    ”Ei sillä tosiaan ole väliä”, hän mutisi. ”Minä kuolen kuitenkin, mutta ainakin tiedän hänen salaisuutensa… Juuri minä löysin hänen salaisuutensa. Minä varastin oikean hirnyrkin ja kohtaan kuoleman siinä toivossa, että kun hän kohtaa vertaisensa, hän on taas kuolevainen!”

Yhtäkkiä Regulus valpastui ja katsoi Harrya suoraan silmiin.
”Minä pääsin pois luolasta medaljongin avulla”, Regulus jatkoi ja hänen äänestään alkoi kuultaa innostusta. ”Se toi minut Lontooseen, erään orpokodin portille."

Hermione henkäisi terävästi.
”Miksi se auttoi sinua?” Harry tivasi.

Regulus otti hirnyrkin pois kaulastaan ja roikotti sitä ilmassa. Harry tunnisti Luihuisen käärme-vaakunan.
   ”Minä halusin pelastaa vain itseni sillä hetkellä, ajattelin omaa parastani – Salazar Luihuinen arvosti sellaista”, Regulus sanoi ja kääntyi katsomaan Harrya.
    ”Olen lukenut näistä paljon. Ne voivat myös hakeutua paikkaan, jossa samaa sielua oleva osa lepää. Ne vetävät toisiaan puoleensa, vaikka ne olisi irrotettu toisistaan. Ne ovat toisilleen kuin sisaria.”
Regulus hymyili hänelle oudosti. Harrysta alkoi tuntua, että hän oli vihdoin saanut ratkaisevan vihjeen.
  ”Hirnyrkit vetävät toisiaan puoleensa?” Harry toisti.
Regulus nyökkäsi. Hän kosketteli riipustaan, katse yhä Harryssa.
  ”Kuule, minä tuhosin viime yönä yhden Voldemortin hirnyrkeistä. Se oli Tylypahkan hautausmaalla, se oli ihmisen luuranko!”

Regulus kohotti kulmiaan. Yhtäkkiä hän nousi seisomaan ja marssi ulos. Harry riensi hänen kintereilleen.
  ”Odota! Minä voin tuhota hänen hirnyrkkejään”, Harry selitti kiireesti, tarkoittaen myös pronssista medaljonkia. Hänen sanojensa seurauksena Regulus pudotti medaljongin lumiseen maahan. Se ei uponnut pehmeään hankeen, vaan jäi lumen pinnalle kuin se olisi kellunut vedessä. Regulus pysähtyi.
   ”Minä voin tuhota sen, koska minä voin tuhota itse Voldemortin”, Harry sanoi. ”Vain minä pystyn siihen, koska minussa on hänen vertaan.”
Regulus katsoi häntä hymyillen. Lopulta hän näytti rauhoittuvan: hänen poskilleen palasi punoitusta ja hän astui muutaman askeleen kauemmas medaljongista.
    ”Sinä olet hänen vertaisensa”, Regulus kuiskasi.
Harry kohautti olkiaan.
    ”Se ei ole mikään kunnia, tiedätkös.”
Sitten Harry poimi medaljongin maasta. Se oli lämmin. Harry pyysi sitä aukenemaan kärmeskielellä, ja hän katsoi tyhjää sisältöä. Samalla hän ymmärsi jotain.
    "Minä en voi vielä tuhota tätä", hän selitti Siriuksen veljelle, joka katsoi häntä arvioiden.
”Tämä kuuluu Kalmanhanaukiolle”, Harry sanoi päättäväisesti. "Toistaiseksi."

Varovaisesti Regulus otti medaljongin itselleen ja katsoi sitä hymyillen. Sitten hän nyppäisi päästään yhden omista hiuksistaan ja asetti sen medaljongin sisälle.
   ”Minä en tiedä, kuka sinä olet”, Regulus sanoi ja sulki medaljongin napsahtaen. ”Mutta jos joskus haluat nähdä Pimeyden Lordin kasvoilla hämmennystä, etsi tämä käsiisi ja laita hius monijuomaliemeen. Pyydä samalla veljeltäni anteeksi, minuna."

    Regulus tunki hirnyrkin kaapunsa taskuun.
"Dumbledore on aina sanonut, että suurin voima on ymmärrys rajaton. Tiedättekö, sehän tarkoittaa, ettei mitään oikeastaan voi ymmärtää täysin."

Regulus hymyili leveästi. Hän ei näyttänyt ollenkaan pelkäävän sitä, että Voldemort oli hänen kannoillaan ja halusi murhata hänet.

   "Medaljongin pitää pysyä salassa ainakin kaksikymmentä vuotta", Hermione huomautti arasti.
   "Minä vien hirnyrkin piiloon kotitontulleni. Kukaan ei osaa etsiä sitä siltä. Voldemortille kotitonttu ei ole edes olento. Sitten minä tapatan itseni –", Hermione parahti, "– jotta salaisuus säilyy turvassa. Hyvästi!"

He katsoivat kunnioittavasti, kun Regulus kaikkoontui.

"Hän – hän oli todella meidän puolella", Hermione sai sanottua.
   Ron nyökkäsi.
"Eikä Sirius koskaan saa tietää, millainen hänen veljensä oikeasti on", Harry sanoi.
   Ron kohautti olkiaan vähän kuin sanoakseen, että elämä ei aina antanut kaikille kaikkea.
"Meidän pitäisi lähteä kotiin", Harry sanoi vakaasti.

* * *

Hermione halusi löytää Severus Kalkaroksen. Hän ei voisi enää puhua tämän kanssa, mutta ainahan hän voisi katsella tätä näkymättömyysviitan alta.

Harry oli lähtenyt etsimään vanhempiaan, tai ainakin nuorta isäänsä. Oli hyvästien aika. Kylmä viima tuntui jääneen pysyvästi Hermionen sisuksiin, kun hän käveli eteenpäin Tylypahkan käytävillä. Ron käveli Hermionen vierellä, tietämättä mitään tämän suunnitelmista.
    ”Mennään kirjastoon”, Hermione mutisi. Hän olisi halunnut karistaa Ronin kannoiltaan, mutta ei keksinyt sopivaa tekosyytä. Niinpä hän meni kirjastoon ja Ron tuli hänen mukaansa. Juuri siellä, Tylypahkan kirjastossa, Hermione oli tavannut nuoren Severuksen ensimmäisen kerran.

    ”Hermione”, Ron sanoi matalalla äänellä, kun he soluttautuivat monien kirjahyllyjen sekaan, ”Minulla on asiaa, pysähdy!”
    Mutta Hermione ei pysähtynyt. Hän oli löytänyt etsimänsä: suunnilleen 17-vuotias, huonossa ryhdissä seisova ja koukkunenäinen poika tähyili ruskeilla silmillään edessään kohoavaa hyllykköä. Ensin hän näytti Hermionen silmissä omituisen vieraalta, aivan kuin jokin olisi muuttunut. Sitten Hermione tajusi, että Severus oli sitonut mustat ja ylipitkät hiuksensa poninhännälle. Tyyli sopi hänelle yllättävän hyvin, koska siten saattoi erottaa pojan korkeat poskipäät. Hän näytti helpommin lähestyttävältä kuin yleensä.

Severus poimi kirjahyllystä vanhan kirjan, jonka kannessa luki: Muistot, mieli ja magia.

Hermione tunsi Ronin tarttuvan hänen käteensä ja vetävän hänet kauemmas Severuksesta. Tyhjässä hyllykäytävässä Ron kysyi kuiskaten:
    ”Hermione, oletko sinä rakastunut Severus Kalkarokseen?”

Hermionelta meni hetki tajuta, mitä Ron oli juuri kysynyt häneltä. Sitten hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan Ronin sinisiä, kylmiä silmiä.
« Viimeksi muokattu: 05.08.2013 21:51:52 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Kukkamaaria

  • ***
  • Viestejä: 346
  • Keisarinna
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8.
« Vastaus #62 : 02.08.2010 12:41:42 »
Oi joi! :) mukavaa saada tähän taas jatkoa :) Mielenkiintoinen luku jälleen, täytyy sanoa! :D

  ”Hermione, oletko sinä rakastunut Severus Kalkarokseen?”
Hermionelta meni hetki tajuta, mitä Ron oli juuri kysynyt häneltä. Sitten hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan Ronin sinisiä, kylmiä silmiä.

Loppu oli kyllä suloinen, vaikka Ron ei varmaankaan pidä Hermionen vastauksesta. Tai mistä sitä ikinä tietää :) Ja ihanaa, että Hermione etsi Severuksen :)

Jatkoa! :)
But hey, isn´t it fun at the end of the day,
When everyone looks like me?
-Sonata Arctica -Cloud Factory

Tales By Kukkamaaria

Ava by Dolls

Asuka.

  • Harmiton tomppeli.
  • ***
  • Viestejä: 15
  • Wtf?
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8.
« Vastaus #63 : 02.08.2010 15:01:21 »
Aww, kerta kaikkiaan ihana tuo loppu :D
Mitään kunnon kommenttia en edelleenkään osaa antaa. On kyllä aina päivän paras hetki, kun huomaa että tähän on tullut jatkoa ;D
"Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, sä käännät selkäsi maailmalle!"  -Timon-

Bloody Princess

  • Vieras
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8.
« Vastaus #64 : 02.08.2010 20:34:22 »
Ihanaa, jatkoa.   :)

Pidin tästäkin luvusta hyvin paljon, etenkin tuosta kerta kaikkiaan suloisesta kohdasta jonka Kukkamaaria ja Asuka. jo mainitsivatkin.  :D

Juoni muuttuu koko ajan vain jännittävämmäksi.  :) Tuo "hirnyrkin tarina" oli mielenkiintoinen, pystyn hyvin kuvittelemaan, että tuollainen  asia olisi todella tapahtunut, kiitos uskottavan kirjoitustyylisi.  :) Itse asiassa eräänä päivänä tässä lähiaikoina minulle kävi niin, että ajattelin huomaamattani erästä ficcisi lyhyttä kohtausta, en enää muista mitä, ja aloin miettimään, missä kirjassa se kohta olikaan, kunnes tajusin että sehän oli tästä ficistä.  ;D

Jatkoa toivoisin taas mahdollisimman pian.  ;)
« Viimeksi muokattu: 17.11.2011 20:25:42 kirjoittanut Bloody Princess »

amorgirl

  • Vieras
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8.
« Vastaus #65 : 03.08.2010 22:02:21 »
oih, tosi hieno.


Tykkään tosi paljon. Oot osannu kirjottaa kelmeistä ja lilystä luontevat. Siis ne on sellaset kivat.
Ääh huonoo sönkkäystä mut tekosyyni on migreeni...

Paremman komman lupaan tehä sit ku päättyyy..


♥:llä am

Anaid

  • ***
  • Viestejä: 281
  • Jamie <3
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8.
« Vastaus #66 : 04.08.2010 11:33:08 »
Oi, huomasin just, kuinka monta lukuu oon missannu! :o
Tää on tosi hyvä! :)
Toi luuranko-hirnyrkki oli tosi hyvä, samoin kuin Lilyn ja Jamesin suhteen kehittyminen...
Tosin James oli vähä ärsyttävä ku se kerto McGarmiwalle ja uhkaili Harrya (omaa POIKAANSA!) ja näitä siitä, mitä tapahtuis, jos ne kertois Remuksesta (tosin, James suojeli ystäviään, ja ei tiennyt, et Harry oli sen poika. Jos en olis itekkää tiennyt kyseistä asiaa, ei se mua olis ärsyttäny... ::))

 Yks juttu vaa häiritsi, aina kun kirjoitit Lilyn sukunimen (Evans) esim. elatiivissa kirjoitit sen mun mielest vähä "suomalaisittain"  sillee Evanssista vaikka mun mielestä se olis paremmin kirjoitettu, josse olis Evansista.

toivottavasti jatkoa tulee pian...
Anaid
Draco/Harry<br />Harry/Ginny<br />Lily/James

sananna

  • ***
  • Viestejä: 79
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8.
« Vastaus #67 : 04.08.2010 19:08:17 »
tässä olis uusi lukia! mahtavasti kirjoitettu kun tää on menneisyydestä:) nauraa on saanut.. olen lukenu näitä pari päivää kun on ollut koulu asioita niin ei ole kerinyt lukea... jatka samaan malliin

Peikonsukka

  • ***
  • Viestejä: 101
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8. K-11, Sv/Hrm, J/L
« Vastaus #68 : 22.06.2011 18:03:22 »
Mä luin tätä samaista ficciä sillon kun sen nimi oli vielä Kun Puoliverinen Prinssi Rakastui. Se oli mun ensimmäinen pitkä ficci mitä olin koskaan lukenu ja rakastin ritä ihan hirveesti. Halusin lukee sen vähän aikaa sitten uudestaan mut sitä ei löytynytkään enää sil samal nimel nii aloin ettiin sitä sanoil, jotka muistin lukeneeni. Lopulta tärppäs kun laitoin hakusanaksi "ehtiväinen".
Musta tää paranneltu versio on ihan mahtava, ja vaikka en paljoo siitä alkuperäsestä muistakkaan, nii luulen et oot nyt painttanu myös enemmä n lilyn ja jamesin suhteeeseen. Tää loppu ainakin on ollu tosiaanki erilainen kun siinä alkuperäsessä ja vaikka nyt pahalta näyttääkin nii mä toivon et joskus saisin viel lukee tän parannellun version loppuun asti.

Antelope

  • Vieras
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8. K-11, Sv/Hrm, J/L
« Vastaus #69 : 28.07.2011 17:33:33 »
Yääh, aloin melkein itkemään, kun tajusin, että tämä loppui. Vielä tälläiseen kohtaan! Ei varmaankaan ikinä saada tietää, mitä lopulta Mionen ja Seven välillä tapahtuu. Tällä hetkellä näyttää tosi pahalta, kun jatkoa on tullut vuosi sitten... Kamalaa.

Mutta tosiaan, rakastin, rakastin tätä! :-* Oli vähän harmi, että Jamesin ja Lilyn suhde ei ehtinyt kehittyä tuon enempää, ei edes ensisuudelmaa ehtinyt tulla... Vaikka toisaalta, Herm ja Sev oli se pääasia! :D

Toivoisin nyt kuitenkin, että saisin joskus lukea nämä pari viimeistä lukua tästä ihanasta ficistä. :)


Antelope :-*

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 2.8. K-11, Sv/Hrm, J/L
« Vastaus #70 : 29.12.2011 21:04:45 »
A/N: Hei, pitkästä aikaa. Juuri ja juuri kehtasin tänne ilmaantua. Koin olevani teille lukijoille velkaa nämä viimeisetkin luvut! Luin näin joululomalla, jolloin vihdoin sain aikaa ja inspiraatiota, tämän ficin kokonaan (huh, mikä urakka, miten te muut olette jaksaneet? ;)). Kaivoin esiin vanhat luonnokset ja lopulta viimeistelin tämän. Eli kaksi lukua tulossa, tässä niistä toisiksi viimeinen. Kiitos kommenteista ja kärsivällisyydestä!
Kukkamaaria: toivottavasti olet vielä linjoilla, tässä nähdään se vastaus.
Asuka: imartelevaa. Harmi, että tämän kertainen jatko tulee n. puolitoista vuotta myöhemmin. Toivottavasti olet kokenut päivän parhaita hetkiä muidenkin asioiden parissa ;D
Bloody Princess: ha, imartelevaa. Minulle kävi tässä pitkän tauon aikana niin, etten muistanut, miksi olin kirjoittanut erään kohdan. No, onneksi oli muistiinpanot tallessa!
amorgirl: usko tai älä, minä sain tätä ficiä lukiessa migreenin! Piti keritä kokoon niin monia juonellisia lankoja, että huh! Tässä lopussa sidon niitä mahdollisimman sujuvasti yhteen.
Anaid: tuosta Evanssista on joku muukin minulle huomauttanut jossain toisessa ficissä. Taidan olla pesunkestävä suomalainen kirjoittaja :D
sananna: onneksi olet nauranut, etten ihan vakavaa menneisyyssotkua vain ole sepitellyt... itse hajoilin tässä lähinnä Severuksen angstille.
_jj_: ihanaa, että olen antanut sinulle myönteisen kuvan pitkistä ficeistä :) Outo hakusana, tuo ehtiväinen! Haha, hyvin olet muistanut yksityiskohtia.
Antelope: Saattepas tietää! xD Tadaa. Joo, minulle voisi antaa vuoden Katalin ja laiskin ficcari -palkinnon.
No niin, tässä se kataluus nyt on! Toisiksi viimeinen luku!


21. luku
Hirnyrkin vartija

Hermionen suuta kuivasi. Hän käänsi katseensa Ronista.
  ”Se olisi typerää”, hän vastasi Ronin kysymykseen ja kääntyi katsomaan muualle. Oliko hän huomaamattaan rakastunut Puoliveriseen Prinssiin? Se olisi totta vie typerää, koska Kalkaros eli toisessa ajassa kuin hän. Ei silti mahdotonta tietenkään, koska mahdotonta rakkautta ei ollut. Yksipuolista rakkautta ja piilotettua rakkautta oli siinä missä tavallista, rakastavaisten välistä rakkautta.

Hetken he olivat vaiti, Hermione kuuli Ronin hengityksen lähellään. Monesti he olivat riidelleet ja sopineet, ja ilman muuta Hermione tunsi Ronia kohtaan paljon. Voi, kunpa tunteet voisi sulloa jonkinlaiseen astiaan, kuten muistot ajatuseulaan, hän ajatteli hetken. 

Lopulta Hermione halusi järkeillä.
  ”Regulus sanoi, että hirnyrkeillä on seitsemän vartijaa”, hän kertasi, ”lisäksi ne esineet vetävät toisiaan puoleensa.”
Ron tuhahti, luultavasti siksi, että Hermione oli vaihtanut puheenaihetta niin rivakasti.
   ”Me emme voi tehdä tässä ajassa enää mitään niiden suhteen”, Ron huomautti. ”Korpinkynnen hirnyrkki on tuhottu. Meidän ei kannata uhmata aikaa täällä.”

Hermione huokaisi. Hänen päätään oli alkanut viime päivinä särkeä, mikä saattoi johtua aikamatkailun sivuvaikutuksista. Ihmisen aivot eivät kestäneet rasitusta loputtomiin. 

  ”Harry sanoi, että Luolassa ei näkynyt muita vartijoita kuin manaliukset”, Ron pohti. ”Millaisiakohan ne seitsemän vartijaa mahtavat olla?”
Ron tuijotti Hermionea yhä kylmästi, mikä sai hänet tuntemaan itsensä valehtelijaksi ja petturiksi, vaikka todellisuudessa hän ei ollut luvannut kellekään yhtään mitään. Tunne oli sama kuin silloin, kun Hermione oli käynyt kylässä Viktorin luona ja miettinyt, mitä Ron mahtoi siitä ajatella.

  ”Aarteiden ikuisia vartijoita, jotka eivät tarvitse lepoa tai ravintoa”, Ron toisti heidän äsken kuulemansa sanat. ”Kuulostavat aika paljon manaliuksilta.”
Hermione karkotti hetkeksi ajatuksensa Ronista ja Severuksesta, ja käveli mietteliäästi kirjastoon.
  ”Manaliukset ovat turhan… aivottomia sellaiseen työhön.”
Ron venytteli ja näytti hermostuneelta.
  ”Korpinkynnen haudalla ei näkynyt yhtäkään vartijaa.”
Hermione pudisti päätään. Sitten hän pysähtyi. Kyllä, haudalla oli näkynyt vartija… 
  ”Parasta, että palaamme takaisin Kotikoloon vielä tänään”, hän sanoi hetken kuluttua, ”mutta sitä ennen minun pitää mennä muuntelemaan Kalkaroksen muistia. Hän tietää liikaa.”
Ron katsoi häntä hetken epäluuloisena.
  ”Minä lupaan”, Hermione kuiskasi. Ron huokaisi ja lähti näkymättömyysviitan turvin tarvehuoneeseen, jossa he olivat sopineet näkevänsä Harryn – kunhan tämä oli hyvästellyt isänsä.

***

Lily istui melkein autiossa oleskeluhuoneessa, kun Harry saapui sinne. Dumbledore ei ilmeisesti ollut vielä muunnellut hänen muistiaan, koska Lily kyseli Hannahista.
  ”Me olemme lähdössä”, Harry sanoi karheasti. ”Oletko nähnyt Jamesia?”
Lilyn pisamaiset kasvot muuttuivat selvästi apeiksi, mutta luultavasti se johtui siitä, että hän oli ehtinyt ystävystyä Hermionen kanssa. Harry valmistautui muuntelemaan nuoren äitinsä muistia – hän oli harjoitellut loitsua ahkerasti.
  ”Näin Jamesin viimeksi päivällisellä”, Lily kertoi. Hän laski kätensä punaisen nojatuolin selkänojalle. Huoneessa ei ollut muita, koska oli vielä iltapäivä ja ihmiset olivat tunneilla.
  ”Larry, voisitko kertoa ystävällesi, että minun tulee häntä ikävä? Jos emme enää näe, sano Hannahile, että kirjoittaa minulle.”

Harry lupasi välittää viestin, vaikka se olisi turhaa. Lily ei muistaisi odottavansa kirjettä, varsinkaan tulevaisuudesta.
  ”On ollut ilo seurata teidän… elämäänne täällä”, Harry sanoi täydestä sydämestään.
Hänen äitinsä hymyili hänelle. Yhtäkkiä Harrya alkoi itkettää, ja hän joutui pinnistelemään estääkseen kyyneleet.
  ”On ollut melkoinen vuosi”, Lily myönsi. ”En ole koskaan aikaisemmin – ”

Mutta Harry ei koskaan saanut tietää, mitä Lily ei ollut koskaan aikaisemmin, koska silloin muotokuva-aukko heilahti auki ja iloiset riemunkarjahdukset täyttivät huoneen.

James syöksyi oleskeluhuoneeseen ja hyppeli paikoillaan, pergamentti kädessään. Toisessa kädessä kimalteli jokin pieni esine.
  ”Dumbledore teki minusta johtajapojan kevätlukukaudelle!” hän kiljui.
Harry ja Lily katsoivat häntä hämmästyneinä.
  ”Mutta entäs Kalkaros?” Harryn suusta pääsi.
James asteli heidän luokseen esittelemään uutta merkkiä.
  ”Kalkaros kuulemma luopui asemastaan”, James sanoi hymyillen.
Hagrid oli siis puhunut aikoinaan totta, Harry tuumi. Hänen molemmat vanhempansa olivat olleet johtajaoppilaita. Oli outoa, että Kalkaros oli luopunut kunniasta. Kenties hän oli jo suuntautumassa muihin juttuihin, kuten pimeisiin voimiin...

  ”Onneksi olkoon”, Lily toivotti hymyillen suopeasti. ”Johtajapoika. Vielä muutama kuukausi sitten olisin varmaan mennyt sanomaan rehtorille pari valittua sanaa, mutta nyt olen varma, että sinä olet juuri oikea henkilö pitämään järjestystä yllä.”
James hymyili hämmentyneesti.
  ”Miten niin?”
Lily astui lähemmäs häntä.
  ”Kaikesta näkee, että sinä rakastat tätä linnaa. Lisäksi sinä teet kaikkesi ystäviesi puolesta.”
Lily tarttui Jamesin käteen ja suuteli tätä suoraan suulle. Kun he irtautuivat toisistaan, James näytti siltä, kuin olisi voinut loitsia kolmea suojeliusta yhtä aikaa. Harryn mieleen tulvahti muisto siitä, kuinka hän oli syleillyt Ginnyä kauan sitten ensimmäisen kerran.

  ”Hyvästi, isä ja äiti”, Harry sanoi hiljaa. Edes kerran elämässään hän halusi kutsua heitä vanhemmikseen niin, että he elivät ja kuulivat hänet. James ja Lily katsoivat häntä ihmeissään.

Harry puristi taikasauvaansa valmiina iskemään.
”Olen poikanne, Harry”, Harry sanoi ja tunsi kyynelten polttelevan silmäkulmissaan, ”teidän yhteinen lapsenne, jonka vuoksi te… ”

Hän ei voinut sanoa enempää. Hän kohotti taikasauvansa ja pyyhki kuvansa Lilyn ja Jamesin mielistä. Hän tainnutti heidät ja ryntäsi ulos oleskeluhuoneesta, pyyhkien kyyneleet kasvoiltaan ja valmistautuen kohtaamaan Tom Lomen Valedron tulevaisuudessa. Hän vannoi kostavansa vanhempiensa puolesta.

***

Severus,

minä olen pahoillani kaikista valheista. Minun oikea nimeni on Hermione Granger. Olen varmasti yksi taitavimmista noidista, joita tulet koskaan opettamaan. Se johtuu siitä, että opetit minua jo oikeastaan ennen kuin ryhdyit opettajaksi.
Sinä olet yksi seitsemästä Pimeyden Lordin hirnyrkkien, sielun osien, vartijoista. Et tiedä sitä vielä itse, mutta hän hallitsee sinua jo. Älä päästä häntä mieleesi. Sinusta tulee loistava okklumeuksessa.
Tulet silti tekemään hirvittäviä tekoja. Jos todella haluat auttaa minua, tee Peter Piskuilanista vartija. Luovuta paikkasi hänelle. Niin voit osittain kostaa kelmeille ilman, että sinusta tulee hänen uskollinen palvelijansa.
Polta tämä kirje, kun olet lukenut sen. Dumbledore aikoo tyhjentää muistisi. Sinun pitää unohtaa minut. Minä en kuulu sinun aikaasi.

Tyttö tulevaisuudesta.


Hermione tiesi, että hänen kirjeellään ei välttämättä olisi vaikutusta tapahtumien kulkuun. Hän halusi silti ilmaista tunteensa Severukselle.

Hän käveli kohti tyrmiä, missä oletti luihuisten oleskeluhuoneen sijaitsevan.
Peter Piskuilan olisi huomattavasti vaarattomampi vartija kuin Kalkaros. Toki Piskuilan tulisi kavaltamaan Potterien olinpaikan Voldemortille, mutta muuten hän ei ollut kummoinen velho. Piskuilan olisi pelkuri, joka ei pystynyt murhaamaan ystäviään itse.
Kalkaroksessa sen sijaan oli aitoa hyvyyttä. Hermione tiesi sen. Kalkaros tulisi jäämään velkaa Harryn isälle, kun tämä oli pelastanut Severuksen tällipajusta täysikuuna.
Dumbledoren tappaminen sen sijaan… Se oli täysi mysteeri.
Tyrmien luona ei ollut ketään. Hermione istui ja luki kirjettään uudelleen ja uudelleen.

Puolen tunnin kuluttua hän kuuli lähestyviä askeleita. Tulija oli Bellatrix Lestrange, nuorena ja kauniina. Bellatrix loi Hermioneen halveksuvan katseen ja jatkoi matkaansa hänen ohitseen. Hermione seurasi naista vaivihkaa. Lopulta he saapuivat paljaan kiviseinän eteen.
  ”Uusi koitto”, Bellatrix lausui tunnussanan.
Seinään kätketty kivinen ovi avautui. Hermione pujahti Bellatrixin perässä matalaan kellarimaiseen oleskeluhuoneeseen, joka oli sisustettu pääasiassa vihreän sävyin.
  ”Hannah!” se oli Kalkaros. Hän riensi pienen ikkunan luota Hermionen luokse. ”Sinä – sinä et ole vielä lähtenyt.”
Hermione katsoi häntä surullisesti.
  ”Minä luulin niin, koska sinä tainnutit minut”, Kalkaros syytti. ”Tietysti sinä palasit muuntelemaan minun muistiani, eikö niin?”
Hermione ojensi kirjeen hänelle.
  ”Minun ei onneksi tarvitse tehdä sitä”, hän huokaisi.
Severus katsoi häntä epäluuloisesti ja avasi kirjeen.

Luettuaan sen hän laittoi pergamentin taskuunsa.
  ”Hermione Granger… Minun pitää siis unohtaa se ainoa tyttö, joka koskaan on vastannut tunteisiini.”
Sitten Kalkaros tuli lähemmäs kuin koskaan aikaisemmin, tarttui Hermionen kasvoihin hellästi ja suuteli häntä suulle. Hermionen mieli tyhjeni, ja hän vastasi yllättävään suudelmaan…

Määrittelemättömän ajan jälkeen he erkanivat. Ajalla ei muutenkaan tuntunut olevan väliä sillä hetkellä. Viktorin suudelmat eivät koskaan olleet tuntuneet tältä.
  ”Lupaa, että poltat kirjeen”, Hermione vaati, ”minä en voinut sanoa kaikkea sitä ääneen.”
Severus nyökkäsi. Hänen hiuksensa eivät olleet rasvaiset, kuten yleensä: ne olivat taipuisat ja pehmeät. Hermione katsoi, miten lempeät Severuksen kasvot olivatkaan ilman iän tuomia synkkiä merkkejä…
  ”Mutta sinun muistosi voi jättää minuun jälkiä”, Severus varoitti, ”minä tunnen voimakkaasti sinua kohtaan…”
Hermione huokaisi.

  ”Älä pelkää”, Severus lohdutti ja hipaisi Hermionen kasvoja, ”minä unohdan sinut. Vain muistin muuntajan tappaminen voisi palauttaa muistini, enkä minä aio koskaan tappaa Albus Dumbledorea.”

« Viimeksi muokattu: 05.08.2013 22:05:40 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

The Mind

  • ***
  • Viestejä: 174
Oho, olin jo unohtanut tämän!
Luinpas sitten koko ficin uudestaan ja eihän siihen mennyt kuin muutama tunti, ehkä neljä :D Tämä oli fantastinen, kuin puuttuva rengas. Fandomisi on niin hemmetin uskottava :D
Tässä tapahtui niin paljon, että välillä meinasin tosin pudota kelkasta.

Hallitset näinkin ison ja mutkikkaan juonipläjäyksen hyvin. Teksti pitää otteessaan, eikä ole mitään kliseistä kelmimössöä. Minä jopa aloin toivoa Siriuksen ja OC:n välille sutinaa ^^ Se Rosalien Puuskupuhin kuppi näky -kohtaus oli hieno! Ihan kuin kaanonista.

Tämä viimeisin luku oli vähän turhan lyhyt, ottaen huomioon, että kohta koko fici loppuu =(

Ai niin ja ra-kas-tan Regulustasi!! <3 Hän on sopiva sekoitus aitoa englantilaista herrasmiestä ja Dracoa :P

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
A/N: Viimeistä viedään, mutta ei hätää, tälle on tulossa jatko-osa, Puoliverisen Prinssin Valtakunta :)
The Mind: *punastus* kiitos kommentista!

22. luku
Puoliverisen Prinssin torni


Hermione värisi, kun hän painautui Severuksen lämmintä kehoa vasten. He syleilivät.
Kalkaros ei aikonut koskaan tappaa Dumbledorea, mutta niin tulisi silti käymään. Miksi?
  ”Minulla on sinulle akromantellan myrkkyä”, Severus sanoi hiljaa. Hän otti taskustaan pienen vihreän pullon. ”Juokaa sitä ja käyttäkää menopaluuloitsua. Juoma varmistaa, että te ette halkeennu.”
Hermione katsoi myrkkyä epäluuloisesti.
  ”Minä olen laimentanut sitä unikkouutteella”, Severus huomautti. Hermione katsoi häntä hymyillen. Kalkaros oli todella taikajuomamestari.
  ”Tasatunnein?” Hermione varmisti ja laittoi myrkkypullon taskuunsa. Severus nyökkäsi.
He pitelivät kiinni toisistaan, viimeistä kertaa.
  ”Minun tulee ikävä sinua”, Hermione sanoi.
Severus valutti kättään hänen selkäänsä pitkin.
  ”Me tapaamme vielä”, hän yritti lohduttaa.
Hermione pudisti päätään.
  ”Emme… näin.”
He suutelivat taas. Muutama oleskeluhuoneessa istuva luihuinen vislasi. Hermione irrottautui Severuksesta ja huomasi Bellatrixin ällistyneen ilmeen.
  ”Toivottavasti kelmit jättävät sinut rauhaan”, Hermione sanoi.
Severus hymyili, mikä oli harvinaista.
  ”Minä olen Puoliverinen Prinssi. Kyllä minä selviän”, Severus vakuutti.
Hermione pyyhki kyyneleet silmistään. Kyllä, Severuksesta tulisi opettaja ja Feeniksin Killan jäsen. Hän vakuuttaisi sekä Albus Dumbledoren että Lordi Voldemortin, velhomaailman tunnetuimmat miehet, taidoillaan. Severus Kalkaroksesta tulisi maailman mahtavin velho, jota kukaan ei oppisi oikeasti tuntemaan – paitsi Hermione.
  ”Hyvästi, Severus.”
Sitten hän ryntäsi ulos oleskeluhuoneesta, ennen kuin katui tekoaan. Hän toivoi, että Dumbledore pyyhkisi Severuksen muistin mahdollisimman pian. Oikeastaan Hermione toivoi, että hänenkin muistiaan muunneltaisiin. Miten hän voisi koskaan unohtaa tuon kaltoin kohdellun pojan, josta kasvaisi hänen vihaamansa mies? Hermione yritti vakuuttaa itselleen, että rakkauden vastakohta ei ollut viha vaan välinpitättömyys. Eikä hän todellakaan tuntenut välinpitämättömyyttä Severusta kohtaan.

Hermione meni tarvehuoneeseen, missä Harry ja Ron odottivat häntä. Hermione ei voinut katsoa heitä silmiin. Hän ei voinut kertoa Harrylle, että Hermionen takia Peter Piskuilan suostuisi pettämään Harryn vanhemmat – tai ainakin osittain syy oli Hermionen.
  Ron selasi Taikajuomien valmistus edistyneille –kirjaa, jonka hän oli varastanut kirjastosta.  Teos oli syy siihen, miksi koko matka oli alun perin saanut tuulta siipiensä alle.
  ”Minä… minä tein meille unikkouutetta, jonka pitäisi turvata meidän kotiinpaluu”, Hermione sanoi lopulta.
  Pojat tuskin huomasivat häntä. He olivat niin keskittyneet viimeistelemään lähtöä. Heistä ei saisi jäädä pienintäkään merkkiä tähän aikaan.
  ”Toivottavasti me ei olla aiheutettu suurta vahinkoa, kun olemme sorkkineet menneisyyttä”, Harry tuumi.
Ron nosti katseensa kirjasta.
  ”Kuvitelkaa, jos vaikka minä olisin päätynyt yhteen Lilyn kanssa! Minä olisin siis Harryn isä, hehe…”
  Hermione vaihtoi vaatteensa. Hän puki ylleen housut ja paidan, jotka olivat olleet hänellä monta kuukautta sitten, kun he olivat saapuneet vuoteen 1977. 
  ”Hirnyrkit”, Harry sanoi päättäväisesti, ”ne ovat meidän tehtävämme. Ei täällä norkoilu.”
Niin, Hermione vakuutti itselleen. He – hän – ei saisi unohtaa todellisuutta.
   Ron tuli hänen viereensä ja otti häntä kädestä kiinni. Hermione ei vieläkään uskaltanut katsoa häntä kasvoihin.
  ”Me tiedetään nyt, missä oikea medaljonki on”, Harry sanoi. ”Lisäksi pitää etsiä Puuskupuhin kuppi.”
  Hermione tunsi Ronin katseen itsessään. Ron tiesi, mitä Hermione oli jättämässä taakseen.
”Eiköhän lähdetä”, Harry sanoi reippaasti ja tuli heidän luokseen. He kaikki ottivat kulauksen Kalkaroksen antamasta pullosta.
Yhdessä sumuisessa väläyksessä he olivat jälleen Kotikolossa, Ronin huoneessa.

Hermione oli tuskin ehtinyt nousta seisomaan, kun ullakkohuoneen oveen koputettiin ja Ginnyn pää työntyi esiin.
  ”Äiti käski teidän mennä auttamaan isää hääkatoksen purkamisessa”, Ginny sanoi väsyneesti, ”isä ei kuulemma ole tarpeeksi ehtiväinen.”

*

”Kalkaros, meillä on ongelma”, ärisi roteva Amikus, jonka katse ja taikasauva kohdistuivat heidän edessään seisovaan Dumbledoreen, ”poika ei näytä pystyvän –”
Tietenkään hän ei pysty, Severus ajatteli, Dracon ei kuulu tehdä sitä…
Dumbledore katsoi häntä tiukasti. Hän halusi suojella Dracon sielua.
  ”Severus…”
Anelu sai Severuksen värähtämään. Dumbledoren olisi kuulunut olla vahva. Mitä vastenmielisyyttä Severus tunsikaan astuessaan lähemmäs…
 Missä poika on?
Severus tuuppasi Dracon pois tieltään. Malfoyn poika oli tehnyt tehtävänsä, toivottavasti Potterin pentu hoitaisi oman osansa. Muuten… muuten tappaminen olisi turhaa.
  Severus, tapa minut. Minä kuolisin kuitenkin.
Dumbledore pääsi hänen ajatuksiinsa.

Severus tuijotti häntä vihaisesti. Hän oli tehnyt maailman kuvottavimpia tekoja… rakkaudesta.
  ”Severus… minä pyydän…” Dumbledore sanoi ääneen.
Missä poika on?
  Dumbledoren siniharmaat silmät katsoivat häntä anovasti. Turvassa.
Lopulta Severus kohotti sauvansa ja teki lopun mahtavimmasta velhosta, jonka hän oli koskaan oppinut tuntemaan. Hän vihasi itseään. 
Vihreä valosuihku osui Dumbledoren rintaan. Sitten hän katosi näkyvistä.
  Samassa Severuksesta tuntui, kuin hän päänsä ohi olisi pyyhkäissyt sakea sumuvana. Hän ei osannut yhdistää sitä mihinkään muuhuin kuin syyllisyyden tunteeseen.
  ”Pois täältä ja äkkiä”, hän komensi muita. Albus Dumbledore oli poissa. Severus oli tappanut hänet… Vaikka…
  Lilyn vuoksi, Severus ajatteli tarttuessaan Malfoyn poikaa nilkasta ja työntäessään muut ulos tornista. Mutta siinä oli jotain muutakin, Severus ajatteli syöksyessään portaikkoon taikasauva koholla. Hän tunsi jonkinlaista mielihyvää nyt, kun hän oli toteuttanut pitkään hiotun suunnitelman vaikeimman vaiheen.
  ”Vain muistin muuntajan tappaminen voisi palauttaa muistini, enkä minä aio koskaan tappaa Albus Dumbledorea.”
  Kalkaroksen mieleen tulvahti muistikuvia nuoruudesta samalla, kun hän loitsi suojataikoja ympärilleen. Hän ei halunnut vahingoittaa ketään, varsinkaan ketään kiltalaisia…
  ”Se on ohi, lähdetään!” hän huusi kuolonsyöjile. Kunpa ne vätykset eivät satuttaisi lapsia.
Severus juoksi. Hän oli tehnyt sen…

Hän juoksi ulos linnasta, joka oli ollut hänen kotinsa monta vuotta. Tylypahkassa hänen ei ollut tarvinnut kuulla vanhempien hirveitä riitoja. Dumbledore ja Lily Evans olivat auttaneet häntä…
  Severus ei koskaan tulisi kuolemaan sankarina, niin kuin se halvatun James Potter, joka ei ollut tehnyt muuta kuin piileskellyt. Severus kuolisi murhaajana.
He saapuivat Hagridin mökin kohdalle. Yaxley yritti turhaan kirota puolijätin Hagridin, joka oli ilmestynyt kuunvaloon. Älkää tappako Hagridia, Kalkaros huomasi ajattelevansa. Lily piti hänestä.
  Mutta joku muukin oli auttanut Severusta kouluaikoina. Nuori tyttö, joka oli erilainen kuin muut… Hyväksyvämpi kuin edes Lily Evans, joka lähti Potterin matkaan.
  ”Tainnutu!”
Punainen valosuihku lensi hänen ohitseen. Hän komensi Dracoa juoksemaan pakoon ja kääntyi.
 Kidu-” hänet saavuttanut Harry yritti, mutta Severus torjui anteeksi antamattoman kirouksen. Oli pojalla otsaa.
Potter kierähti maahan. Samassa Hagridin mökki syttyi tuleen, kun Yaxley oli kironnut sitä kohti.
 ”Tora on siellä, senkin häijy -!” Hagrid mylvähti. Severus toivoi, ettei koira kuolisi: siinä oli kalmakoiran verta, se osasi ennustaa kuolemaa…
  ”Kidu–” Potter huusi taas, mutta Severus torjui heppoisen taian. Hän hymyili ivallisesti.
  ”Ei heru anteeksiantamattomia kirouksia Potterilta!” hän huusi liekkien kohinan ja muun metelin yli. ”Et uskalla etkä pysty –”
”Vangit-” Potter  karjui, mutta Severus esti taian helposti. Potter ei jälleen kerran pystynyt hillitsemään tunteitaan.
  ”Tappele vastaan!” Potter huusi. ”Tappele vastaan, raukka – ”
Severuksen sisuksissa kuohahti viha, joka tulvi sekä menneisyyden muistoista että nykyhetkestä. Hän ei ollut raukka; hän oli juuri tehnyt elämänsä rohkeimman teon.
  ”Raukaksiko sinä minua sanoit, Potter!” Hän huusi. ”Sinun isäsi ei käynyt koskaan kimppuuni, ellei ollut neljä yhtä vastaan, miksiköhän sinä häntä mahdat sanoa?”
 ”Tainnu-”
 ”Torjunta torjunnan, torjunnan, torjunnan perään, kunnes opit pitämään suusi kiinni ja sulkemaan mielesi!” hän ivasi. ”Tule!” hän huusi Yaxleylle. ”Täytyy lähteä ennen kuin ministeriö saapuu –”
  Hän näki idiootin Amikuksen kiduttavan Potteria.
”Ei!” hän karjahti. ”Oletteko unohtaneet määräykset? Potter kuuluu pimeyden lordille – meidän täytyy antaa hänen olla! Häipykää! Häipykää!”
 Häipykää, jotta teidät voidaan tappaa myöhemmin, Severus ajatteli.
”Sektum-” Potter yritti, mutta Kalkaros torjui jälleen. Miten poika kehtasi? Hän tunsi sanattoman taian yrittävän iskeä, mutta hän heilautti sauvaansa.
 ”Ei, Potter!”
Poika lensi taaksepäin. Kaksintaistelu ei kuulunut suunnitelmaan, mutta Potterin poika oli mennyt liian pitkälle… Severus kumartui katsomaan maassa makaavaa Potteria, joka näytti aivan kurjalta isältään. Aivan kuin sinä iltana, kun Severus oli viimeisen kerran yrittänyt kääntää Lily Evansin pään ja näyttää, millainen kurja vätys James Potter oli.
  ”Kuinka sinä uskallat käyttää minun omia kirouksiani minuun? Minä ne keksin – minä, puoliverinen prinssi! Ja sinäkö käännät omat keksintöni minua vastaan niin kuin saastainen isäsi? Enpä usko… en!”
  Lily oli kääntynyt häntä vastaan… Nuo vihreät silmät…
Harry yritti tavoitella sauvaansa.
  ”Tapa minut sitten”, huohotti Harry, joka tuijotti häntä raivoissaan, Lilyn silmillä. ”Tapa minut niin kuin tapoit hänet, senkin pelkuri –”
”ÄLÄ –” Kalkaros karjui. Typerä poika, hänen suojelemisestaan tässä oli kyse, vielä vähän aikaa ainakin, ”- SANO MINUA PELKURIKSI!”
  Hän piiskasi sauvallaan ilmaa. Hän yritti kirota Potterin, kunnes jokin suuri peitti hänen näkökenttänsä. Hevoskotka oli hyökännyt hänen eteensä.
Se kynsi häntä, ja Severus juoksi pakoon. Hän pääsi porteille ja kaikkoontui. 

Severus huohotti raskaasti, kun hän ilmiintyi Malfoyn kartanon porteille. Hän oli onnistunut: hän oli tehnyt kaiken, mitä häneltä odotettiin. Hän oli tehnyt sen, mitä sekä Dumbledore että Voldemort olivat halunneet. 
  Severus kosketti särkevää päätään. Lilyn pojan pitäisi hoitaa oma osuutensa. Tietysti poika raahaisi mukanaan myös hölmöä ystäväänsä, Weasleyn nuorinta poikaa. Kuten Dumbledore oli toivonut, varmasti myös Hermione Granger seuraisi Potteria.
  Severus lyyhistyi maahan. Hermione Granger… Hän muisti!
Kyyneleet valuivat Severuksen kalvakoille poskille. Hän oli tehnyt, niin kuin Granger oli kauan aikaa sitten pyytänyt. Hän oli suostutellut Matohännän pimeyteen, itsensä tilalle Voldemortin vierelle. Lopulta Matohäntä oli pettänyt heidät kaikki.
  Severus muisti kaiken: tanssiaiset, Rääkyvän röttelön, Hermionen suudelman. Se kaikki oli tapahtunut hänen oman loitsunsa avulla. Mutta nyt hän oli jo vanha mies, eikä hänellä ollut kunnollista tulevaisuutta. Hänen elämänsä rakkaus ei ehkä koskaan saisi tietää, miksi hän oli tappanut Albus Dumbledoren. Rehtori oli itse pyytänyt sitä… ja Severus myönsi, että hän oli syvällä sisimmässään tiennyt, että hänen mielessään oli vangittuja tunteita.
  Severus lupasi itselleen siinä portin edessä seisoessaan, että hän suojelisi Lily Evansin, parhaan ystävänsä, poikaa ja Hermione Grangeria, elämänsä rakkautta, viimeiseen asti. Sitä ennen hänen täytyisi kuitenkin ryhtyä Tylypahkan rehtoriksi, Voldemortin oikeaksi kädeksi ja velhomaailman vihatuimmaksi mieheksi.
Puoliverisen Prinssin asema ei ollut helppo. Onneksi hänellä oli oma muistojen valtakuntansa, jonne paeta synkkää todellisuutta.


The End
« Viimeksi muokattu: 31.12.2011 11:04:36 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Lunella

  • ***
  • Viestejä: 703
Luvattoman laiska kommentoija täällä, hei. Luin tämän viikonlopun aikana kokonaan uudestaan, kun olin ihan täysin unohtanut kaiken, vaikka juoni pääpiirteittäin muistuikin mieleen. Rakastan tätä, ja oon ihan superiloinen, kun kerroit, että tästä tulee jatkoa!♥ Mutta joo, itse kommenttiin~

Aloitetaan kommentoiminen vaikka lopusta, josta tykkäsin todella paljon, vaikka musta oli ihan mielettömän outoa kun Severus ajatteli Hermionea ”elämänsä rakkautena”. Se on ehkä vähän liian kliseistä ja siirappista mun makuuni, eikä oikein sovi Severuksen suuhun. Pikkuinen Severus taas oli ihanan hellyyttävä, tuollaiseksi olen aikalailla itsekin mieltänyt hänet. Tykästyin paljon siihen, miten kuvailit Severusta, kun tämä kuuli Hermionen valehdelleen itselleen (Hermionen selittelyt tässä kohtaa olivat myös todella hermionemaisia!). Ja kuitenkin Severus oli jo ehtinyt rakastua Hermioneen ja antoi tälle valehtelun anteeksi. Lopun hyvästit oli oikeasti todella surullista luettavaa, koska Hermione tiesi, että tulevaisuudessa hän vihasi Severusta, johon oli kuitenkin jo rakastunut. ;_;

Ja Ron! Oot saanut Ronista niin IC:n, että joka kerta kun Ron astui kuvioihin, ei voinut kuin ajatella, että se todella on Ron. Kaikki sen kommentit ja muut. Ron taisi myös kasvaa tämän ficin aikana henkisesti, joka on aika suuri saavutus.
Lainaus
  ”Hermione, oletko sinä rakastunut Severus Kalkarokseen?”
Hermionelta meni hetki tajuta, mitä Ron oli juuri kysynyt häneltä. Sitten hän kääntyi hämmästyneenä katsomaan Ronin sinisiä, kylmiä silmiä.
Tämä kohtaus!♥ Jotenkin tuo Ronin kysymys on niin täynnä tunnetta, ja Ron kysyi sen niin sopivassa kohtaa paljastaen epäilyksensä, joka osoittautuu todeksi.

Oot saanut tähän niin paljon kaikkia pieniä yksityiskohtia ja tarinan kannalta merkittäviä asioita kirjoitettua todella hyvin, ihan kuin niin aina olisi ollutkin. Kuten se, että Hermione kehottaa Severusta antamaan paikkansa Matohännälle, niin pieni asia, joka kuitenkin on todella merkittävässä osassa itse tarinan kannalta. Hahmot muutenkin oli sopivan IC, niin, että olit saanut niihin myös jotakin omaa.

Kiitos tästä, jään odottelemaan sitä jatko-osaa. <:


Life is an illusion.



Nedalya

  • Werewolf
  • ***
  • Viestejä: 9
Luin tän kokonaan läpi tossa vähän aikaa sitten ihan putkeen ja mä koukutuin. Tää oli aivan mahtava ja surullinen. Mulla on vaa sellanen fiilis, et kumpa noi ei ois ikinä päässy pois sieltä menneisyydestä. Mut eihän se sovi, mitä muuten kävis tulevaisuudelle.

Kalkaros oli kyl niin sulonen vaikka siitä löyty pimeämmätkin puolet kuten se Jamesin kidutus, oonkohan mä outo ku mä sinänsä tajuun et miks se teki niin ja ymmärrän sen tuskan. En alkanut vihaamaan Kalkarosta sen takii. Loppu oli niin ihana, mut itkettää ku ne ei ikinä saa toisiaan. Kiitos lukuelämyksestä  :)

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Prinssin salainen valtakunta on todella itsenäinen jatko-osa tälle: siinä Trio ei muista tästä aikamatkasta mitään. Jatkan kuitenkin sillä tyylillä, mihin tässä ficissä on totuttu.

Kiitos mahtavista kommenteista! Niitä saa laittaa lisääkin ;)
Lunella: halusin tähän vähän Severus-siirappia, vaikka karsastan imelyyttä ::) Ihanaa, että pidit Ronistani! Olisin halunnut korostaa hänen rooliaan ehkä enemmänkin tässä ficissä, mutta sekavuuksien välttämiseksi parempi näin.
Nedalya: kävi kyllä jossain vaiheessa mielessä, että entä jos kolmikko ei palaisikaan... mutta pitihän heidän päästä tuhoamaan Voldu - no, jatko-osa kertookin sitten ajasta tuon taistelun jälkeen.
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Fixailin muutamaa lukua tässä illanratoksi, ihan muutamia lauseita tai sanoja lisäilin sinne tänne. En oikein itse tiedä, millaisen nimen tälle ficille loppujen lopuksi haluaisin. Tuo englanninkielinen otsikko ei vain jotenkin istu suuhun, mutta olkoon :)
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15