Nimi: Meri kuiskaa simpukkalauluja
Kirjoittaja: Arte
Beta: Stargazer
Fandom: Narnia
Paritus: Peter/Kaspian
Ikäraja: S
Tyyli: hieman romanttista kerrontaa, tavallista draamaa
Yhteenveto: Peter oli useammin kuin kerran nähnyt Kaspianin yksinäiset oleskelut rannalla kellonajasta piittaamatta, muttei ollut vielä koskaan luottanut itseensä tarpeeksi lähestyäkseen miestä tämän rauhan hetkenä.
Osallistuu: Multifandom-haasteeseen
A/N Tämän ficin omistan Piccalle: Olet ihana ihminen, joka jaksaa kuunnella, auttaa, neuvoa ja rohkaista sekä toimia lohduttavana olkapäänä. Tiedät kaiken muun lisättävän itsekin. (:
Ensimmäinen Narnia-ficci, johon Picca antoi myös idean, kun pyysin apua johonkin kirjoitustehtävään:
”Kirjoita jotain, missä on aamu, meri ja simpukoita hiekkarannalla.”
Olen tähän todella tyytyväinen, pitkän blockin jälkeen oli ihana kirjoittaa vapautuneesti. Toivottavasti tykkäät, Picca <3 Suuri kiitos myös Starille, joka suoritti todella hyvän pikabetauksen!
Meri kuiskaa simpukkalauluja
Istuessani valtavan veden rannalla, varpaat syvällä sannassa ja hiekanjyvästen hieroessa käsiäni, tuntui aina kuin meri olisi puhunut minulle. Se jutteli mukavia, pärisi ja pölpötti, kuohui ja vaahtosi. Heitti hassuja lausahduksia, näppäriä sanaleikkejä ja kuiskasi salaisuutensa vain minun korvaani. Lausui helliä lauseita ja lohduttavia sananparsia omalla salakielellään, aaltojen erilaisilla loiskeilla ja vuoroveden vaihteluilla.
Tunsin sen huudon aina jo kauempaa, meri kutsui minua luokseen ja tahtoi rakastella minua uusilla kertomuksillaan aavojen vesien sankareista, urheista löytömatkaajista, hurjista hirmumyrskyistä ja laivan kokoisista hyökyaalloista. En tiedä oliko mahdollista, että se nautti istumisestani rannalla yhtä paljon kuin minä. Mieltymykseni niihin hetkiin oli niin suuri, että oli varmasti mahdotonta kenellekään pitää niitä enemmän suosiossaan kuin minä, mutta kyllä se ainakin yritti. Ja pääsikin kai lähelle. Sain aina ihoni kananlihalle kuullessani karkeat huokaukset ja terävät aallonlyönnit vasten kalliokiviä, kun seisoin Cair Paravelin avoimen ikkunan ääressä ja työnsin pääni ulos valtavan pudotuksen yläpuolelle.
Meri oli minulle samaan aikaan sekä turvapaikka, koti, rauhallisuus että seikkailujen tarjoaja. Elämä Narniassa, minulle juuri äskettäin kruunatussa valtakunnassani, oli tuonut elämääni surua, tuskaa, vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, ja vaikka taistelut oli nyt käyty ja maa vähitellen asettunut rauhallisempaan rytmiin, toi painava kruunu taas oman taakkansa harteilleni. Oli niin paljon asioita, joista minun piti huolehtia, vuosikausia vallinnut tyrannius oli hajottanut maan palasiin, kylvänyt epäluuloa, katkeruutta ja kaunaa, eikä sellaisista asioista pääsisi kovin helposti eroon.
Siispä vastasin usein meren kutsuun ja tulin kuuntelemaan sen rauhoittavaa ääntä, joka lupasi minulle parempia aikoja, rauhallisia päiviä, jännittäviä, mielenkiintoisia seikkailuja ja sanan välittämisestä. Turvallisuudesta.
Istuin sinäkin varhaisena aamuna rannalla, kun meri kuiskasi minulle seurasta ja kantoi hiekan mukana pehmenneet askeleet.
*
Peter pysähtyi metsän laitaan ja jäi tarkkailemaan vesirajassa kyhjöttävää, köyryselkäistä hahmoa. Kaspianin olkapäille ulottuvat hiukset heiluivat merituulessa ja tämän jalat oli haudattu hiekkaan. Katse oli suunnattu aavalle ulapalle, missä aurinko juuri kohosi horisonttiin ja sai koko taivaanrannan värjättyä kauniin punaoranssiksi. Kirkkaalta sinikatolta olivat juuri häipymässä viimeisetkin tähdentuikkeet.
Hiekka oli yllättävän hiljainen Peterin astellessa hitaasti esiin puiden varjoista ja lähestyessä ystäväänsä, mutta siitä huolimatta hän ei jostain syystä yllättynyt Kaspianin tervehdyssanoista.
”Huomenta, Peter.”
”Huomenta, Kaspian. Oletko istunut täällä kauankin?”
Vastaukseksi hän sai kevyen olankohtauksen, kuinka tyypillistä. Peter epäröi hetken, häilyi varovaisesti Kaspianin selän takana ennen kuin rohkaistui ja asettui itsekin istumaan vuoroveden jäljiltä kosteaan santaan. Hän katsahti nopeasti Kaspiania ja huomasi tämän märät housut – mies oli kuin olikin istunut rannalla jo useita tunteja.
Kaspian oli hiljaa ja jatkoi tuijottamistaan merelle. Peter ei kuitenkaan tuntenut oloaan epätoivotuksi, joten hiljaisuus pysyi ystävällisenä.
”Mitä teet täällä?” hän kysyi lopulta. Hän oli useammin kuin kerran nähnyt Kaspianin yksinäiset oleskelut rannalla kellonajasta piittaamatta, muttei ollut vielä koskaan luottanut itseensä tarpeeksi lähestyäkseen miestä tämän rauhan hetkenä.
Tuore kuningas vaikeni vielä hetkeksi ennen kuin lopulta käänsi päätään ja iskosti katseensa Peterin silmiin.
”Juttelen meren kanssa.”
Oliko silmissä haastetta vai olivatko ne todellakin aina olleet noin varoittavan tummat?
He tuijottivat toisiaan pitkän aikaa kunnes Peter yskähti hivenen ja kohdisti katseensa muualle. Koetti saada kehoaan rauhoittumaan yllättävästä adrenaliinipurkauksesta.
”Mitä te juttelette?” hän kysyi lopulta.
Kaspiankin kääntyi takaisin merta kohden ja poimi vierestään reikäisen kotilosimpukan. Mies pyöritteli sitä hetken kädessään ennen kuin ojensi sen sanaakaan sanomatta Peterille.
”Kuuntele.”
Peter kurtisti hieman kulmiaan ja kohotti simpukan hitaasti korvalleen. Painoi sen kalloaan vasten. Hän ei ollut ollenkaan varma, mitä hänen oli tarkoitus kuunnella, ja miltä sen pitäisi kuulostaa, mutta hän erotti mielessään aaltojen loiskeen ja kohinan sekä yksinäisen lokkikoiraan terävän rääkäyksen sen liitäessä heidän ylitseen. Hän pysyi kauan hiljaa, vesi vetäytyi kauemmas ja aamuaurinko pisti siristämään silmiä.
Kaspian naurahti yllättäen hiljaa ja laski merivedestä märän ja suolaisen kätensä Peterin käden päälle. Tämän sydän jätti useamman lyönnin väliin ja hän katsoi Kaspiania silmät kysyvinä, simpukka korvalle unohtuneena.
”Kiitos yrittämisestä, arvostan sitä todella”, Kaspian sanoi hiljaa, hymyili ystävällisesti ja kurottautui sitten poimimaan Peterin puristaman simpukan itselleen. Hän koukisti polvensa ja asetti hylätyn merieläimenkuoren sen päälle, kallisti päätään ja katseli sitä. Peterin oli pakko hymyillä hänen tarkkaillessaan Kaspianin rauhallista, onnellista olemusta.
”Ole hyvä vain”, hän sanoi aivan yhtä hiljaa ja liikutti kättään sen verran, että Kaspianin sormet pääsivät hänen sormiensa väliin ja ote tuntui paljon varmemmalta, turvallisemmalta, vakuuttavammalta ja intiimimmältä.
Ranta tuoksui suolalta ja aaltojen kuohuna nostatti niskakarvat pystyyn. Se yksinäinen lokki oli laskeutunut kauemmas rannalle ja näytti nokkivan tyhjiä simpukankuoria. Peter seurasi sitä sivusilmällä laskiessaan sydämenlyöntejään. Kaspianin käsi alkoi vähitellen lämmetä.
”Minä rakastan merta”, Kaspian aloitti hiljaa. ”Se antaa minulle rauhaa ja turvaa, lämpöä ja todellisuuden tuntua. Voin istua täällä tuntikausia tuijottamassa aaltojen liikettä ja kuuntelemassa lempeitä kuohuja tai vaahtoavia myrskypäitä tuntien karkean hiekan käsissäni ja työntäessäni jalkani märkään santaan. Meri puhuu minulle, kertoo tarinoita maailman tuolta puolen ja kuiskaa salaisuutensa.”
Peter kuunteli. Kaspian puhui. Puhui kauan ja hartaasti, selitti ja tarkensi ja päästi itsestään ulos osia, joista oli jo kauan halunnut puhua, mutta kukaan ei ollut ennen ollut siinä kuuntelemassa. Peterin kasvot olivat seesteisen kiinnostuneet, ja hän hymyili katseen osuessa aina välillä heidän yhdistettyihin käsiinsä.
”...katoamiseen ja sen tavoittelemiseen, kun...”
Kaspian vaikeni ja asetti taas ne tummat silmänsä Peteriin. Oli hiljaa, liikkumatta, ja Peter tuskin uskalsi antaa rintakehänsä liikkua. Sitten Kaspian kohotti hitaasti toisen kätensä polvensa päältä ja kosketti sillä Peterin poskea. Silitti. Kumartui hitaasti lähemmäs, Peterin posket tuntuivat kuumilta tämän tuntiessa miehen kevyen hengityksen kasvoillaan.
Huulten kosketus oli nopea, pehmeä ja vahva.
Vetäytyminen takaisin, meren lumo täytti taas mielen.
Taas se hiljaisuus. Peter huokaisi. Mietti hetken, avatako suunsa vai ei, päätti sitten kuitenkin toteuttaa sen.
”Sinähän tiedät, etten enää voi palata takaisin, kun nyt lähden?”
Kaspian katsahti häneen nopeasti ja alkoi sitten pyörittää simpukkaa hitaasti kädessään.
”Tiedän.”
Peter nyökkäsi. Hän tuijotti nousevaa aurinkoa, joka oli jo reilusti horisontin yläpuolella ja jonka kirkkaat säteet alkoivat käydä jo kotoisiksi. Meri ääntelehti yksinäisenä ja piti heidän hiljaisuudelleen seuraa.
Siitä huolimatta kädet tuntuivat kovin lämpimiltä toisiaan vasten.
