Author: Quoter
Pairing: James/Lily
Genre: angst
Raiting: S
Disclaimer: En saa rahaa, Rowling omistaa kaiken minkä bongaatte hänelle kuuluvaksi
Summary: Remus yrittää jatkaa elämäänsä Pottereiden kuoleman jälkeen.Warnings: Ensimmäisiä ficcejä joita tänne julkaisen, älkää tuomitko!
En oo täysin varma onko oikea osio!
Reilua olisi ollut tappaa Remus. Hän oli vaarallinen, mutta ei. Tai jollain täysin kierolla tavalla se kyllä tappoi Remuksen. Monta kertaa peräkkäin. Ensin tuli kirjeet Killan tukikohtaan. Pikimustat pöllöt, pikimustat kirjeet, pikimustat lauseet, sanat ja kirjaimet. Ne saivat jokaisen hereille. Itkemään menetystään. Mutta Remus ei itkenyt. Remus nauroi. Kuka tahansa olisi itkenyt sitä menetystä, mutta ei hän. Hän pelkäsi, että jos hän aloittaisi itkemään hän ei pystyisi koskaan lopettamaan. Nauru oli ainut turvallinen tie päästä pois siitä tilanteesta. Hän lukittautui huoneeseensa ja nauroi, nauroi päiviä. Nauru oli se asia joka oli yhdistänyt heidät kelmeiksi. Hauskan pito oli tärkein sääntö poikaporukassa. Neljän pojan porukassa. Sen kaiken jälkeen, kaiken mitä he kokivat yhdessä heistä oli jäljellä enää vain yksi. Yksi vain, mutta ainut joka olisi ansainnut kuolla siitä kirotusta sauvasta.
Ja siinä hän viimein seisoi. Oli kulunut viikkoja, päiviä, kuukausia. Kukaan ei oikein tiennyt, aika oli menettänyt arvonsa tyystin. Sillä aikaa, kun koko maailma juhli, he itkivät ja surivat. Pottereiden sukukartano oli alkanut tuntua tyhjältä. Remus oli käynyt siellä vain lomilla ja silloin talossa oli kaikunut vähintään kahden teini pojan nauru ja pilkanhuudot. Koko paikka oli vain yhdessä yössä menettänyt arvonsa. Seuraavana päivänä heidät haudattaisiin Godricin Notkon hautausmaalle, samaan hautaan kuten he olisivat varmasti halunneet. Kukaan ei ollut koskaan ajatellut koko asiaa. Kumpainenkin oli ollut niin taitava ja voimakas ettei kukaan uskonut, että he voisivat joskus kuollakin. Ja nyt he olivat, kuolleita. Remus ja Jamesin vanhemmat olivat ottaneet vastuun saattaa kumpainenkin heistä hautaan kunnialla. Edellisellä viikolla kaupunkiin oli pystytetty pieni patsas, kunnianosoitus Pottereille.
”Minä mietin aina millaista se olisi. Että oma poika olisi poissa”, Jenin niiskautti. ”Aina, kun luin profeetasta, että kuolonsyöjät olivat tappaneet jonkun nuoren, kokemattoman suljin lehden välittömästi, koska se liian kivuliasta edes ajatella. Silti aina illalla mietin, että miten kuolleiden läheiset jatkoivat elämäänsä? Miten he jaksavat nousta ylös aamuisin, tekemään mitään? Mutta minä teen sen. Joka päivä, nousen ylös ja vain sekunnin ajan unohdan sen. Kunnes se tulee takaisin pahempana kuin koskaan. Totuus iskeytyy päin kasvoja. Se on kamalaa”, hän sanoi kyyneleiden vieriessä korkeiden poskipäiden päältä alas leualle.
Remus mietti, että samalla kun hänellä on rankkaa Pottereiden vanhemmilla on kaksi kertaa pahemmat tuskat. Lilyn vanhemmilla kolminkertaiset, koska he eivät voineet varmastikaan käsittää miten pieni pala puuta voisi tappaa ihmisen? Ja silloin, ensimmäistä kertaa viikkoihin hän mietti miten hän selviäisi siitä yksin, täysikuusta. Koko maailma tuntui olevan matkalla kovaa vauhtia aurinkoon poltettavaksi.
”Maasta sinä olet tullut ja maahan sinä ole palaava”, surullisen näköinen Dumbledore sanoi ja kääntyi poispäin kun arkut laskettiin maahan. Niin kuin lähes tulkoon kaikki muutkin juhlavieraat. He olivat kuolleet eikä mikään ikinä toisi heitä enää takaisin. Hautakiveen kirjoitettu teksti mursi viimeisenkin jäljellä olevan sydämen palasen Remuksen rinnasta, James Charles Potter ja Lily Alice Potter olivat kuolleet.
