Nimi: Tunnit
Genre: Deathfic, oneshot
Ikäraja: K-11
A/N: Yöllä rustattu tarina, joka vilisee kliseitä. En erityisemmin pidä, mutta en myöskään inhoa tätä. Tämä vain on tällainen, ei hyvä, mutta ei ihan pohjamutien kauttakaan kiertänyt. Eniten varmaan ärsyttää se, että tässä ei ole mitään persoonallista tai omaa.
Painoin huuleni omillesi ja halasin sinua. En tahtonut päästää irti, mutta irrottauduit otteestani hellästi. Lupasit, että palaisit jälleen seuraavana päivänä, tekisimme jotakin hupaisaa yhdessä. Pyyhkäisit sormillasi silmilleni karanneen hiuksen pois tieltä. Istuit moposi kyytiin ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, käännyit jo risteyksestä ja jäin jälleen kerran tuijottamaan perääsi.
Palasin sisälle, kun sinua ei enää näkynyt. Kevätilta oli melko viileä, vaikka aurinko paistoikin. Katselin kuvaasi yöpöydälläni. Rakastin sinua kuten toista ihmistä rakastetaan, enkä halunnut päästää siitä tunteesta irti. Joka ilta anelin sinua jäämään luokseni, mutta halusit palata perheesi luokse. Ymmärsin sen, mutta silti oli aina yhtä vaikea jättää hyvästit ja nukkua yö yksin.
Olin levoton koko illan ja kun puhelin soi puoli kolme aamuyöllä, vastasin siihen aivan virkeänä. Numero oli täysin tuntematon. Kun kuuntelin puhelimen toisesta päästä ääntä, jonka oli ilmeisesti tarkoitus olla osaaottava, kauhu valtasi sydämeni ja koko kehoni. Lähdin vaatteissa, jotka päälläni olivat, enkä välittänyt kengistäkään. Puhelimen otin mukaani varmuuden vuoksi.
En odottanut bussia tai ruvennut soittelemaan takseja, vaan juoksin. Juoksin unelmani ja elämäni takia. Sairaalan vastaanottotiskillä nuori naishoitaja ohjasi minut kriittisessä tilassa olevien potilaiden osastolle. Minut vietiin huoneeseen kolmetoista. Makasit siinä valkoisten ja puhtaiden lakanoiden päällä. Olit kiinni useissa letkuissa, hengitystäsi avustettiin koneilla. Lääkärin mukaan olit saanut pahoja ruhjeita. Iäkkäämpi mieslääkäri luetteli kaikki vammasi yksitoikkoisella äänellä.
Katseeni osui lattialla olevaan mustaan mopokypärään. Se oli saanut selvästi hyvin voimakkaan iskun. En voinut estää kyyneleitä nousemasta silmiini. Näytit niin hauraalta ja pieneltä kaikkien niiden koneiden keskellä. Lääkärit seurasivat jatkuvasti vointiasi monitoreista. Humalassa ollut kuski oli ajanut kolmion takaa suoraan päällesi.
Polvistuin sängyn viereen ja sipaisin kasvojasi. Et reagoinut mitenkään, enkä yrittänytkään estää kyyneleitä raidoittamasta poskiani ja valumasta viereesi lakanoille katkeriksi täpliksi. Havahduin, kun epäsäännöllisesti piipittävät koneet alkoivat vinkua tasaisesti ja piirtää monitorille vaakasuoraa punaista viivaa.
Minut vedettiin pois sängyn luota, vaikka olisin halunnut olla lähelläsi. Paikalle oli tullut muitakin lääkäreitä. Katselin täysin shokissa, kuinka he yrittivät saada kehoasi reagoimaan elvytysyrityksiin. ”Kuolinaika 2:58”, ilmoitti vanhimman näköinen lääkäri ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä. Irrottauduin väkivalloin minua pidelleen hoitajan otteesta ja säntäsin luoksesi. Et voinut jättää minua nyt, kun tarvitsin sinua kaikkein eniten. Katselin suolaisten kyyneleideni valumista vartalollesi.
Jos olisit lähtenyt vain tuntia myöhemmin, olisit nyt turvallisesti kotona. En ollut onnistunut pidättelemään sinua, oli minun syytäni, että makasit nyt edessäni pienenä, vailla pienintäkään elonmerkkiä. Painoin huuleni omillesi vielä viimeiseen hyvästijättöön. Olin vannonut kuolevani puolestasi. Viimeiksi tänään olin sanonut, etten halunnut elää ilman sinua.
Poistuin sairaalasta sanomatta sanaakaan kenellekään. Tiesin tarkalleen mitä tein. Saapuessani kotitalosi eteen aloin kiivetä katolle johtavia tikkaita. Kylmyydestä huolimatta kiipesin viimeisetkin puolat ylös asti. Siinä vaiheessa, kun joku lainkuulias naapuri huomasi aikeeni, oli jo liian myöhäistä. Nimesi oli viimeinen sana jonka huusin tuuleen, huuleni huulillasi viimeinen hyvä tekoni, kotitalosi piha viimeinen jonka näin ennen kuin viiltävä kipu iski. Pian sitäkään ei ollut. Saisimme olla taas yhdessä.
Palautetta saa, ja pitääkin antaa.
