Nimi: Helmitaivas
Kirjoittaja: Rosena
Ikäraja: K-11
Paritus: Milje/Helmi
Tyylilajit: romance, fluff, draama
Haasteet: Femme10 3.0
Vastuunvapaus: Hahmot ja tarina on minun, mutta mitään paikkoja tai yhdistyksiä en omista, vaan ne oikeasti ovat täällä Joensuussa jee.
Yhteenveto: ”Mie rakastan sinnuu, enemmän kuin mitään tai ketään muuta, uskothan sie Helmi minnuu? Mie oon valmis kaikkeen, jotta meidän juttu ei jää tähän. Tää on liian kaunista tuhlattavaksi.”
A/N: Helmitaivas oli niin sanottu "kakkosnanoni", jonka kirjoitin kun marraskuuta jäi yli varsinaisen nanoni jälkeen. Tästä tuli aikalailla erilainen, kuin oli aluksi tarkoitus, mitä en kuitenkaan näe huonona juttuna. Koska ajattelin 6 000 sanan paketin olevan turhan pitkä kerralla luettavaksi, jaoin tarinan kahteen osaan, joista ensimmäinen heti tässä.
Toivottavasti ketään ei myöskään haittaa nuo pienet muotoilut, ne vain näyttivät wordissä niin nätiltä, että en voinut jättää niitä vain sinne. 
Helmitaivas OSA 1
Mistä kaikki alkoi?Se on hyvä kysymys, minä itsekään en tiedä siihen vastausta. Luulen, että siihen vaikutti löytämäni helmirasia, se kaunis hopeavalkoinen ja pieni. Muistan kuin eilisen sen, kuinka avasin rasian ja näin sisällön ensikertaa. Sormus oli niin kaunis, se oli kapea ja siinä oli pikkuruinen, yksinkertainen helmi. Laitoin sen heti sormeeni – mutta se oli liian pieni. Se jäi kiinni niveleen, enkä saanut sitä irti vaikka kuinka yritin ja nyin. Äiti tuli paikalle, suuttui ensin kun olin lainannut hänen korujaan, mutta auttoi saamaan sormuksen silti irti. Se sattui. Vaikka hän kuinka käytti saippuaa ja lämmintä vettä.
Sen illan jälkeen aloin vihata helmiä, ja oikeastaan kaikkea, mikä muistutti niitä. Kun sain rippilahjaksi helmikaulakorun, revin sen kappaleiksi ja kuuntelin, kuinka helmet pyörivät ja kimpoilivat lattialla. Niiden tuskainen ääni oli musiikkia korvilleni, vaikka mummoni pahastuikin tempauksestani. Koulussa tein helmityöt väkisin, ja viskelin puisia ja lasisia helmiä lattialle aina, kun opettaja ei huomannut. Rippijuhlieni jälkeen kukaan ei edes sanonut minulle sanaa ”helmi”. He tiesivät, etten pitänyt siitä, vaikka eivät ymmärtäneetkään miksi.
Sitten, noin kaksi vuotta sitten, kauniina kesäkuunpäivänä, tapasin
Hänet. Ja yhtäkkiä helmet, joita olin niin inhonnut ja vihannut, olivat kaunein asia päällä maan.
Milje- se on nimeni. En tiedä mikä äitiäni vaivasi, kun antoi sen minulle. En ole koskaan tavannut ketään muuta samannimistä, ja olen aina saanut kuulla nimestäni pilkkaa. Äiti ja ystäväni sanovat, että he ovat vain kateellisia. Mistä he sen tietävät? Vaikka he olisivatkin, sattuu se kiusaaminen silti. Sitten toinen tärkeä asia; olen tyttö, vaikka nimeni antaakin väärän kuvan siitä. Se on hieman kuin Mikon ja Villen risteytys. Etenkin vanhemmat ihmiset kysyvät aina, että eikös se ole pojan nimi, ja minä vastaan että ei, se voi olla tytöllä ja varmasti myös pojalla. Niin tyhmä nimi se on.
Mutta vaikka minut voi sekoittaa poikaan nimestä, ei sitä todellakaan voi tehdä ulkonäöstä päätellen. Jos joku sanoisi minun näyttävän pojalta, olisi hän sokea. Ihan oikeasti. Vaikka en pukeudu mitenkään poikkeavasti, näytän silti aivan normaalilta tytöltä. Värit ja vaatteet eivät ole minun juttuni pukeutumisessa, tai hiuksissa ja meikissä – en uskalla käyttää niitä. On paljon helpompaa ja vaivattomampaa hypätä farkkuihin ja vetää rento bändipaita tai toppi päälle. Kerrospukeutuminen on myös kivaa. Kiitos typerän nimeni ja rennon pukeutumiseni, saan kuulla paljon lesbo-kommentteja. En kuitenkaan suutu niistä, vaan päinvastoin – se imartelee minua.
Tykkään toisista tytöistä, eikä se ole mikään salaisuus. Myös vanhempani tietävät asiasta, ja ovat nykyään asian kanssa ihan sujut. Etenkin nyt, kun pikkusiskoni on raskaana seitsemännellä kuulla ja he saisivat pian ensimmäisen odotetun lapsenlapsensa.
Tai oikeastaan voisi sanoa, että tykkään tytöstä. Tapasin hänet kaksi vuotta sitten linja-autopysäkillä, hän oli juuri muuttanut kaupunkiin, ja hänen hauska ulkonäkönsä kiinnitti huomioni heti. Tytöllä oli silloin päällään laivastonsininen mekko ja hänen punaiset hiuksensa kaartuivat loivina kiharoina rinnuksille. Juttelimme joka aamu pysäkillä, noin kahdeksan minuutin linja-automatkalla ja työpaikalla, tutustuimme toisiimme nopeasti ja tulimme hyvin juttuun. Huomenna juhlittaisiin meidän häitämme. Oikeasti se oli vain parisuhteen rekisteröiminen, mutta kutsuissa luki häät. Se kuulosti paljon hienommalta ja virallisemmalta. Ja olihan se melkein sama asia kuin avioliitto.
Ironista tosin on se, että morsiameni nimi sattuu olemaan
Helmi.
*
Hypätään kaksi vuotta ajassa taaksepäin, niin voin kertoa kaiken alusta asti. On vuosi 2009 ja kesäkuun 23. päivä tiistai, kello noin 12:27 – 12:32. Linja-auton pitäisi tulla kohta, ajattelen ja työnnän kädet syvemmälle farkkujen taskuun. Olen töissä Tapiossa, Joensuun ainoassa elokuvateatterissa. Sinne töihin pääsemiseen ei tarvinnut mitään muuta kuin tylsän ylioppilaskoulutuksen. Työajat ovat kaikista parhaat, saan nukkua pitkään ja työ on muutenkin rentoa. Viihdyn Tapiossa todella hyvin, muu henkilökunta on mukavaa, saan työnpuolesta nähdä paljon elokuvia, ja työntekijätarjoukset ovat hyviä.
Kesätuuli lämmittää kasvojani ja näen kauempana pysäkille kiirehtivän sinipunavalkoisen tytön. Mekon helmat heiluvat tuulen voimasta, sinisten korkojen ääni kantautuu korviini jo monen metrin päästä. Nainen näyttää eksyneeltä, hän ei selvästikään kuulu Rantakylään. Tai ainakaan niin kaunis ilmestys ei saisi kuulua. Tyttö seisahtaa vierelleni epäröiden, katsoo minua taivaansinisillä silmillään ja avaa sitten ruusunpunaisen suunsa.
”Anteeksi, meneekö tältä pysäkiltä bussia keskustaan? Mä muutin tänne vasta viikonloppuna, ja oon vielä ihan hukassa”, hän kysyy ja laittaa kätensä puuskaan rinnalleen. Huomaan, että hänen kyntensäkin on lakattu yhä punaiseksi kuin täyteläiset huulet.
”Joo, menee tästä, itse asiassa sen pitäisi tulla ihan kohta”, sanon nyökäten ja vedän kädet pois taskuista, parannan vielä hieman ryhtiäni. Tytön kasvoille nousee hymy ja hän nyökkää.
”Hyvä. Mulla on työhaastattelu, enkä haluaisi myöhästyä siitä.”
”Kai sie sitten osaat sinne työpaikalle?” kysyn huvittuneesti ja saan sillä tytön naurahtamaan iloisesti.
”Joo, mun onnekseni osaan.”
”Mistä sie muuten tänne muutit?”
”Helsingistä, mä tarvitsin pienen maisemanvaihdoksen.”
Tyttö kuulostaa välttelevältä, joten en kysy miksi. Pienen maisemanvaihdoksen tosiaan, sama kun ei suorilta muuttanut Rovaniemelle asti. Ei täällä Joensuussa ole oikeastaan mitään – etenkään Rantakylässä. Kaupunginosa koostuu lähinnä köyhistä opiskelijoista, skinheadeista ja juopoista; Rantakylä ei todellakaan ole turvallinen paikka asua, enkä minäkään uskalla liikkua ulkona öisin.
”Näköjään”, sanon kohteliaasti hymyillen ja käännän katseeni vasemmalle. Linja-auton nokka kaartuu juuri risteyksestä tännepäin, pistää vilkun päälle ja pysähtyy pysäkille. Sen ovet aukeavat sihahtaen ja annan väriläiskätytön mennä ensin sisälle. Huomaan hänen vasemmassa lapaluussaan tatuoinnin, kolmisanainen lause outoa kieltä, luultavimmin latinaa.
Dum spiro, spero, mitä ikinä se tarkoittikaan. Sitten onkin jo minun vuoroni höylätä kortti lukulaitteessa, ja menen istumaan ikkunapaikalle.
Päätepysäkillä hyppään ulos bussista, myös väriläiskätyttö jää kyydistä vasta tällä pysäkillä. Vaihdamme pienen hymyn, sellaisen, mitä toisille tuntemattomat ihmiset vaihtavat, kun ovat saaneet apua. Aurinko lämmittää mukavasti, kun kävelen Tapiolle. Tänään tulee olemaan kiireinen ilta, sillä on suositun elokuvasarjan viimeisen osan ensi-ilta. Se on kuitenkin vain hyvä asia, ei tule tylsä päivä. Joskus tulee nimittäin niitä sellaisiakin; ei ole paljoa asiakkaita, ja aikaa jää yllin kyllin vaikka kuinka siivoaisi.
”Huomenta”, huikkaan tiskin takana häärivälle Maritalle ja jatkan matkaani henkilökunnantiloihin. Marita Saukkonen on meidän esimiehemme, mukava hieman pyylevä nainen, joka on onneksemme todella rento. Meidän lisäksemme täällä on töissä Joona Honkala, mustahiuksinen homo, joka vaikuttaa myös Kokoomuksen piireissä, ja sitten on vielä kuolemaakin vakava Iina Hyvärinen. Iina jää tosin tällä viikolla äitiyslomalle, ja tänään taitaa olla hänen tuuraajiensa haastattelut. Lipuntarkastamisesta ja laitteiden käytöstä taas vastaavat Antti Soikkeli ja Pekka Mastomäki, me muut hoidamme kassapuolen.
Vaihdan mustan työpaidan päälleni ja aulasta kuuluu naisenääni, joka ei kuulu Maritalle eikä Iinalle. Sen on kuuluttava jollekulle haastateltavalle, päättelen, sillä avaamme ovet yleisölle vasta kahdelta. Kummaa kyllä, ääni kuulostaa tutulta, ihan kuin olisin kuullut sen aiemmin. Jään kuuntelemaan oven taakse heidän keskusteluaan.
”Niin mikä siun nimi olikaan?” Marita kysyy.
”Helmi Sinisalo”, kuuluu vastaus.
Hyi mikä nimi, ajattelen nenääni nyrpistäen. Toivottavasti likasta ei tule Iinan tuuraajaa, Helmi-nimisen kanssa työskenteleminen olisi varmasti pahin painajaiseni. Tiedän että se on vain nimi, mutta kun se ei ole mikä tahansa nimi vaan nimenomaan
Helmi. Niissä on jotakin pahaa, ihan varmasti on. Se koko sana on kirottu, enkä näe mitään syytä miksi nimikin ei olisi.
Olisin halunnut jäädä pukuhuoneen puolelle odottaman, että Helmi olisi lähtenyt, mutta minun täytyi mennä töihin. Vaikka Marita onkin rento, hän ei siedä myöhästelyä; kun työt alkavat tasan yhdeltä, ne on myös aloitettava tasan yhdeltä. Haluan pitää työpaikkani, joten menen kiltisti aulaan. Marita juttelee yhä Helmin kanssa, jonka ääni ei järkytyksekseni ole ainut tuttu asia. Vaan myös ulkonäkö. Kuka muukaan siinä seisoo, kuin linja-autopysäkiltä tuttu väriläiskätyttö.
*
Maanantaina 14. joulukuuta 2009, kello 10:42, jossakin päin Isoa Myytä”Milje, tulepa katsomaan”, Helmi huikkaa jostakin korkeiden hyllyjen toiselta puolelta. ”Mä taisin löytää jotakin, mistä sun vanhemmat tykkäisivät. Uskoisin ainakin…”
Olemme joululahjaostoksilla, hieman myöhäisillä sellaisilla, ja koko Suomalainen Kirjakauppa on tukossa. Tuntuu että kaikilla on kamala kiire, ihmiset tönivät ja jonottavat kassoille kymmeniä minuutteja. Luulimme vetäneemme pidemmän korren tulemalla ostoksille aiemmin, mutta näköjään emme olleet ainoat. Luovin tieni Helmin luokse, joka erottuu ympärillään olevista ihmisistä selkeästi. Hän pukeutuu vieläkin samalla, hassulla tavalla kuin sinä päivän kun tapasimme. Hänen huopatakkinsa on väriltään vihreä ja sen alta pilkottaa harmaan mekon helma. Punaisten kutrien päällä on musta myssy koristamassa päätä, joka nousee ja katseemme kohtaavat. En voi olla hymyilemättä, etenkään kun hän näyttää, mitä hänellä on kädessään.
Se on Kamasutra ”rakkauden ja rakastelun onnesta ja ilosta”. Helmillä on omalaatuinen huumorintaju, ainakin jos minulta kysytään. Minulla kestää yleensä aina hetki ymmärtää hänen vitsinsä, mutta sitten nauran senkin ajan edestä.
”Ei ehkä”, sanon virnistäen. ”Noita ei taija löytyy naispareille, sääli. Miun mielestä olis ollu kiva edes kokeilla.”
Helmi laittaa kirjan takaisin hyllyyn ja hymyilee samalla kujeilevasti. Hän on taas keksinyt jotakin. ”Tai sitten me voidaan itse kehitellä sellainen. Suunnitella, testailla, piirtää…”
Helmi on meistä rohkeampi sängyssä, hänellä on enemmän kokemusta ja hänen luonteensakin on enemmän… no, sellainen. Minä en olisi koskaan kehdannut sanoa tuollaista täpötäydessä kirjakaupassa joulun alla, mutta Helmi on helmi. Naurahdan hänen sanoilleen ja pudistelen päätäni, pieni puna kohoaa poskilleni. Toinen oli taas vetänyt pidemmän korren.
”Entä jos ostetaan heille vain jokin kokkikirja; sähän sanoit joskus kesällä, että äitis tykkää leipoa”, Helmi sanoo hymyillen lempeästi, vieden puheen pois julkisilla paikoilla kiusallisilta osa-alueilta. ”Mä näin tuolla toisella puolella mukavannäkösiä kirjoja, mennään katsomaan vaikka niitä.”
”Joo, isälle taas voi ostaa jotain ihan yksinkertaista, se ei paljoa nirsoile”, vastaan hymyillen. Helmi ottaa minua kädestä, ja luovii tiemme toiselle puolelle kirjakauppaa. Kaikki ajattelevat varmasti, että olemme hyviä ystävättäriä, jotka ovat yhdessä jouluostoksilla ja yrittävät olla eksymättä toisistaan. Tuskin kovin monella käy mielessä, että me olemme oikeasti pariskunta – samalla tavalla kuin monet naiset ja miehet. Kirjahyllyn suojassa Helmi suutelee minua pikaisesti huulille, se on märkä ja hätäinen suudelma, mutta saa silti jännityksestä heränneet perhoset lepattelemaan alavatsassa.
*
Tiistaina 23. kesäkuuta 2009, kello 13:43, Tapion kassalla naputtelen tietokoneelle tietoja ja tarkastan tämän illan esitykset. Ensi-iltaan oli varattu ja ostettu jo nyt paljon lippuja, ja asiakkaita kävisi paljon vielä päivällä varaamassa niitä. Sen kaiken lomassa minun pitäisi vielä opettaa uutta työntekijäämme. Nainen oli peitonnut muut haastateltavat täysin, olemalla kuulemma aito, pirteä ja mukava persoona. Hän oli saanut aloittaa heti, ja hänen tutoroimisensa talontavoille oli iskeytynyt minun harteilleni – kenenpä muunkaan. Muuten en olisi kiukutellut yhtään, mutta tämä oli erikoistapaus, sillä uusimman työntekijämme nimi on Helmi.
”Kukapa olisi arvannut, että mä tulisin työhaastatteluun juuri sun työpaikalle!” nainen naurahtaa pirteästi ja laittelee karkkipusseja hyllyyn. Hän näyttää typerältä, työpaita on hänelle hieman liian iso ja se rypistää mekon helman rumasti kasaan. Se ei silti lannista hymyä hänen nauravilta kasvoiltaan. Onko edes lainmukaista olla noin pirteä?
”Niinpä, kukapa olisi arvannut”, toistan Helmin sanat hieman väkisin. Minua harmittaa, sillä tyttö vaikutti pysäkillä todella mukavalta. Juuri sellaiselta, johon voisin kuvitella ihastuvani. ”On tää maailma pieni paikka.”
”Niin." Helmi hymyilee ja kääntyy katsomaan minua. Miksi, voi miksi hänen nimensä täytyy olla se kirottu Helmi? ”Mukavaa on myös se, että saa kulkea työkaverin kanssa samalla bussilla. Mä kysyisin muuten, millä kadulla sä asut, mutta kun en tiedä niitä katuja, se olisi aika turhaa.”
”Miepä tiedän. Millä kadulla sie asut?”
”Pursitiellä, aika lähellä sitä linja-autopysäkkiä.”
”Pursitien ja Puronsuunkadun risteyksessä siis”, sanon ja nyökkään. ”Mie asun siinä pysäkkiä vastakkaisessa kerrostalossa, onko siinä nyt kuusi kerrosta.”
En ole aivan varman, toivonko Helmin asuvan samassa talossa, vai en. Toisaalta se voisi olla jo liian suuri yhteensattuma, puhumattakaan jos asuisimme samassa rapussa. Tai kerroksessa, viereisestä huoneistosta oli vasta kaksi kuukautta sitten kuollut mummo, ja se oli ollut siitä lähtien vuokrattavissa. Epäilykseni osoittautuvat vääriksi, kun Helmi kertoo asuvansa siitä vielä hieman kauempana.
”Miksi sie muutit Joensuuhun? Olisi niitä elokuvateattereita löytynyt muualtakin päin Suomea, kun kerta sitä maisemanvaihdosta kaipasit”, kysyn aiemmin minua vaivanneen kysymyksen. Ei se enää ollut niin paha, nyt olemme työkavereita emmekä täysin tuntemattomia toisillemme. Väriläiskä pysyy hetken hiljaa, laittaa vain hiljaa tavaroita hyllyille – tällä kertaa suklaapatukoita omiin laatikkoihinsa. Lopulta hän kääntyy minuun päin ja hymyilee huolettomasti. Se on todella taidokas tekohymy, mutta hänen silmistään näen jonkinlaista salailua.
”Mun pitää hoitaa täällä yksi juttu”, hän sanoo kepeästi. Tekee mieli sanoa, että hän on huono valehtelija, mutta pidän kieleni kurissa. Nyökkää vain pienesti ja haron vaaleita hiuksiani mietteliäänä.
*
Keskiviikkona 3. helmikuuta 2010, kello 22:01, minun kotonani”Tajuatko sie yhtään, mitä sie oot mennyt tekemään?”
”Ai nytkö tää on mun vika? Sä se suutelit toista muijaa!”
”Niin siekin.”
”Koska sä suutelit ensin, mulla oli oikeus kostaa.”
”Ai? Sie olisit voinut olla vastuullisempi ja käyttäytyy sen mukasesti, olethan sie minuu vanhempikin.”
”Vaan seitsemän kuukautta, ei se oo vittu paljon.”
”Älä yritä puolustella yhtään! Siun ei silti olis ollu pakko kostaa!”
”Mä halusin, että sä tiedät miltä se tuntuu. Ei kivalta, vai mitä?”
Helmi on oikeassa. Se ei tunnu kivalta. Humala humisee päässäni, näen tyttöystäväni kahtena ja näkökenttä sumenee entistä enemmän. Sen tekevät kyyneleet, vaikka kuinka yritän taistella niitä vastaan. Vihaan itseäni, sillä tiedän Helmin olevan oikeassa. Tämä riita, meidän ensimmäinen koko suhteemme aikana, on kokonaan minun vikani. Minä tein väärin, ja voisin antaa kaikkeni jotta saisin tehdyn tekemättömäksi. Mutta nyt se on jo myöhäistä. Helmi näyttää murtuneelta, näen hänen kasvoiltaan menetetyn luottamuksen.
Enkä osaa edes pyytää anteeksi.
”Tässäkö tämä nyt oli? Mä luulin että meillä meni hyvin, ennen tätä”, Helmi sanoo hiljaa ja kuulostaa murtuneelta. Lasken katseeni alas, enkä tiedä mitä sanoa. On yllättävän vaikeaa pukea sanoiksi ajatuksiaan. Muodostaa niistä järkeviä lauseita ja kertoa tunteista naiselle, jota rakastaa.
”Niin meillä menikin”, mutisen hiljaa. Kunpa vain menisi vieläkin.
”Haluatko sä, että tää on tässä?”
”En.” Nostan katseeni Helmiin ja tunnen kyyneleet tippuvan poskelleni. ”En todellakaan, sitä mie viimeseks haluan. Eikö me voitais puhua huomenna kunnolla, kun molemmat ollaan selvin päin?”
Nainen on pitkään hiljaa, ennen kuin nyökkää. Hänen kasvoillaan käy jopa pieni hymy, vaikka se onkin täynnä surua ja pettymystä. ”Se käy. Mä menen nyt kotiin, soitellaan.”
Ja sitten hän on poissa, tuosta noin vain, minun rakas Helmini on poissa. Valahdan istumaan lattialle, sisuskaluni ovat tulessa ja tunnen sydämeni repeävän. En vihaa enää helmiä, rakastan niitä entistä enemmän. Ymmärrän vasta nyt, miten tärkeä Helmi on minulle, enkä halua elää ilman häntä.
”Mie rakastan sinnuu”, kuiskaan tyhjälle eteiselle, enkä saa vastausta.
*
Perjantaina 4. syyskuuta 2009, kello 23:19, minun kotonani”Mun pitää kertoa sulla yksi asia.”
Helmi kuulostaa vakavalta, ja käännän katseeni häneen huolestuneena. Pelkään, että kuulen jotakin ikävää. Että hän ei voi jatkaa tapailemistani, mielikuvitukseni on liian nopea ja vikkelä kehittämään kaikenlaisia salaliittoteorioita ynnä muita siitä kuinka -
”Muistatko sä vielä sen päivän, kun me ekan kerran tavattiin?”
”Miten voisin unohtaa? Se on yksi miun elämän parhaista, näin jälkikäteen tarkasteltuna.”
Helmi nyökkää pienesti ja sormeilee hiuksiani hetken hiljaisuuden laskeutuessa ympärillemme. ”Sanoin, että mun täytyy hoitaa täällä Joensuussa yks juttu.”
”Ja nytkö se on hoidettu?” kysyn, ja kuulostan surulliselta, vaikka yritän piilottaa sen. Helmi lähtisi pois ja minä jäisin taas yksin.
”Ei… oikeasti mitään juttua ei ole edes olemassa. Mä en vain kehdannut sanoa silloin, että kirjoitin paikkakuntien nimiä paperilapuille ja hatusta nousi Joensuu”, Helmi tunnustaa nolona. Katson häntä silmät pyöreinä, näytän varmasti todella tyhmältä ja helpotus valtaa mieleni. Helmi ei lähtisi pois ja hän on kertonut minulle juuri suuren salaisuuden. Se jos mikä kielii luottamuksesta. Hymy leviää kasvoilleni ja kurkotan koskettamaan huulillani nopeasti tytön poskea.
”Olisit sie voinut miulle sanoo, en mie olis nauranut”, sanon lempeästi. ”Miekin kerroin siulle miun helmi-traumoista, se jos mikä on noloa.”
”Mun mielestä se on vain suloista. Sä olet suloinen. Mutta rehellisesti sanottuna mä olen iloinen, että sä et vihaa mua vaikka mun nimi onkin Helmi…”
Hymy nousee huulilleni. ”En mie sinnuu vihaa, päinvastoin. Sitä paitsi mie saan kiittää sinuu sen trauman ylipääsemisestä. Enää mie en osaa edes kuvitella elämää ilman sinnuu...”
On jännää, miten muutama kuukausi voi muuttaa elämää. Olemme seurustelleet Helmin kanssa noin kuukauden virallisesti, mutta tapailemisemme alkoi melkein heti tapaamisemme jälkeen. Emme me sitä suunnitelleet. Se vain tapahtui. Yritin aluksi olla pitämättä Helmistä, lapsellisesti juuri hänen nimensä takiaan mutta se osoittautui mahdottomaksi. Helmi valloitti heti kaikkien sydämet työpaikalla. Antti yritti jopa iskeä häntä, useammankin kerran.
*
Torstaina 16. heinäkuuta 2009, kello 17:01, Tapion kassalla on työvuorossa vain minä ja Helmi. Tänään on rauhallinen päivä, olemme saaneet suurimmaksi osaksi vain rupatella keskenämme kaikenlaisista asioista maan ja taivaan välillä. Ensin keskustelimme vain elokuvista, arvostelimme niitä ja juttelimme lempinäyttelijöistämme, kunnes puhe siirtyi pikkuhiljaa vakavampiin asioihin – ihan huomaamattaan.
”Antti pyysi mua eilen ulos”, Helmi paljastaa ja oikoo reisiään peittävää keltaista hametta, joka on noussut hieman hänen istuttuaan. Nainen on ollut lähes joka päivä yhtä väriläiskä, kuin ensimmäisenäkin päivänä. Kaikki suoraan sanoen järkyttyivät hieman, kun Helmi tuli kerran töihin pukeutuneena kokonaan mustaan. Se oli pelottavaa, muistan ajatelleeni että joku on varmaankin kuollut. Sen sijaan tyttö oli naurahtanut ja kertonut kaivanneensa pientä vaihtelua.
Kohotan kulmiani yllättyneesti. ”Antti? Eikö se ole vähän liian vanha siulle?”
”En mä edes tiedä minkä ikäinen se on." Helmi kohautti harteitaan. ”Mutta se näyttää aika vanhalta. Enkä mä suostunut, vieläkään. Eilinen taisi olla neljäs kerta, kun se kysyi.”
”Neljäs jo? Huh huh, Antti se ei näköjään luovuta.”
”Tuskin se enää kysyy", nainen sanoo hilpeänä, kuin asian muisteleminen huvittaisi häntä. ”Mä kerroin sille, että oon lesbo.”
”Aika hyvä keksintö”, virnistän kevyesti - en jaksa uskoa että Helmi todella olisi samassa joukkueessa kanssani. Se on ollut ainoa syy, jonka voimalla olen pitänyt tunteeni kurissa. ”Uskoiko Antti?”
Helmi kääntyy katsomaan minua hymyn vaihtuessa virnistykseksi.
”Mitä? Miksi sä näytät tolta?”
”En mä sitä keksinyt, Milje. Mä oikeasti olen homo. Lesbo, lepakko, tykkään tytöistä, haluun harrastaa seksiä naisten kanssa, jii än ee. Tajuutko?” Helmi vitsailee, laskee leikkiä asiasta ja puhuu minulle kuin olisin tyhmä.
”No joo, joo, kyllä mie tiijän mitä se tarkoittaa”, hymähdän. ”Mie en vaan arvannut, että sie olisit. Ei millään pahalla”, jatkan kun huomaan tytön ilmeen vaihtuvan loukkaantuneeksi. ”Mie en vaa ois arvannu heti sinuu homoks.”
”Eipä sitä kaikista heti näe. Mä taas tiesin heti ensihetkestä lähtien, että sä tykkään tytöistä.”
Jään tyrmistyneenä katsomaan hymyilevää naista, joka juuri yllätti minut täysin. Olenko oikeasti niin läpinäkyvä? En salaile seksuaalista suuntautumistani mitenkään, mutta en varmasti myöskään huutele sitä ympäriinsä, tai kirjoita sitä otsaani. Myös Helmin homous oli tullut minulle puun takaa. Hän näyttää niin heterolta kuin olla voi, ja käyttäytyy kuin mallivaimo. Ei sillä, että valittaisin asiasta – nyt minulla voisi olla jopa pieni mahdollisuus Väriläiskän suhteen. Niin kaukaa haettua kuin se onkin.
”Ai”, totean ja tunnen itseni idiootiksi. ”Joo, niin tykkäänkin. Nyt meillä on sitten täällä töissä kolme homoa.”
”Jep, Joona on kyllä mukava poika. Ja hauska.”
”Onhan se”, sanon pienesti hymyillen. ”Oletko sie muuten kuullut Hobilesistä?”
”En, mikä se on?”
”Se on sellainen Joensuun seudun seksuaalivähemmistön yhdistys, ”homot, biseksuaalit ja lesbot – hobiles”. Joona on mukana sen toiminnassa, joku puheenjohtaja tai muu vastaava. Mie en tajuu, miten se jaksaa olla mukana niin monissa projekteissa.”
Helmi nyökkäilee ja nojailee tiskiin. ”Sä et siis ole?”
”En”, sanon päätäni pudistellen. ”En mie oikein jaksa hehkuttaa koko maailmalle sateenkaariunelmistani. Onhan se idea jees ja näin, mutta en mie jaksa ite siitä innostua.”
”No en mäkään sitten viitsi tutustua siihen paremmin, jos sä et ole mukana.”
”Entä Joonan kanssa?”
”Sut mä tunnen paremmin”, Helmi sanoo hymyillen ja hänen sanansa lämmittävät mieltäni. ”Seurusteletko sä?”
Pudistan päätäni. ”En todellakaan. Miun edellinen oikea suhde oli lukiossa, eli siitä on jo aikaa.”
Nooran muisteleminen sattuu hieman, suhteemme oli monimutkainen. Olimme olleet parhaita ystäviä pienestä asti, vanhempana ajauduimme vitsillä pussailemaan bileissä ja siitä se sitten lähti. Seurustelimme yhteensä kaksi vuotta, erosimme välissä pari kertaa ja palasimme taas yhteen. Sitten kävi ilmi, että Noora oli pettänyt minua yhteisen kaverimme kanssa ja tullut hänelle raskaaksi.
Nykyään he ovat naimisissa ja kahden lapsen onnelliset vanhemmat. En ole nähnyt Nooraa kuin vain vilaukselta silloin tällöin.
Helmi huomaa, että en puhu aiheesta mielelläni, ja antaa sen olla. En kanna enää kaunaa Nooralle asiasta, tai kaipaa häntä, mutta tapahtuma oli silti raskas.
”En mäkää ole nyt ollut kenenkään kanssa, ei vaan ole tullut Sitä Oikeaa vastaan." Nainen kohauttaa harteitaan. ”Mä kokeilin joskus viime vuonna treffisivustoa, mut ei sieltä löytynyt mitään vakavaa.”
”Oletko sä siellä vieläkin?” utelen, ja kehittelen mielessäni jo suunnitelmaa. Hieman lapsellista sellaista, mutta jos se onnistuu – olisi se upeaa.
A/N2: Jatkuu pian!
