Nimi: Piste
Kirjoittaja: Popka
Oikolukija: Magicka
Tyylisuunnat: angst, songfick
Paritus: Epäsuora H/D
Ikäraja: k-11
A/N: Ensimmäinen ficci, jonka aikoinani kirjoitin. Kappaleena toimii legendaarinen Stellan Piste. Kirjoittaessa tätä kappaletta tuli kyllä kuunneltua luvattoman paljon. Angstia on siis luvassa - ja aika paljonkin. Alussa Harryn PoV, lopussa Dracon. Dracon PoV on vähän epädracomainen, pahoittelut siitä.
Harryn PoV
Kun puhalletaan tulta tähän sammuvaan hiileen
Se savullansa meitä tukehduttaa
Olemme riidelleet jo kauan. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ole valmis antamaan periksi. Tiedämme molemmat, että yrityksemme on turhaa. Mitä enemmän yritämme, sitä enemmän toisillemme suutumme. Haluamme uskoa, että meillä on vielä mahdollisuus. Emme halua tunnustaa epäonnistumistamme.
Emme ole koskaan osanneet antaa periksi. Kun Rohkelikko ja Luihuinen kohtaavat tietäähän sen, että molempien on saatava haluamansa. Vaikka kumpikaan ei enää rakasta, emme ole valmiita olemaan heikkoja, luovuttajia, emme halua tunnustaa muiden olleen oikeassa.
Ja jos vain muistellaan jäädän kiinni ikuisuuteen
Vetoamme aina entiseen, kun eroaminen tulee puheeksi. Muistelemme, kuinka kaikki oli silloin ihanaa, upeaa ja ainutkertaista.
Eikä eletä ollenkaan
Kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan
Olemme muistojemme vankeja. Elämme edelleen siinä maailmassa, joka joskus oli meidän, ja vain meidän. Muistoillamme tuhoamme nekin päivät, jotka voisimme elää erossa.
Rohkeempaa on luovuttaa
Olemme molemmat rohkeita, se on todistettu useasti. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ole valmis luovuttamaan, kumpikaan meistä ei halua olla heikko.
Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee
Muistatko edelleen ne päivät, kuukaudet ja vuodet, jolloin vihasimme toisiamme? Silloin tuntui kirjaimellisesti siltä, että katse voisi tappaa. Pidin sitä kohteliaana, ja sinä myös – muistatko kun kerroit siitä? – että vaihdoimme mahdollisimman ilkeitä katseita. Hermione kuitenkin huomasi, paljon ennen minua, paljon ennen meitä, että katseemme muuttuivat. Viiltelyä niissä oli edelleen, mutta se viiltely oli jotakin aivan muuta.
Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee
Muistatko ensimmäiset treffimme? Kävelimme järven rannalla ja syksy oli juuri saapunut. Lehdet putoilivat maahan pienen tuulenpuuskan saattelemina. Ihailit lehtien harmoniaa. Huomautit, kuinka olimme kuin lehdet – niin erilaisia, mutta silti toisiamme täydentäviä.
Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen
Sinulla ei ole enää mitään tarjottavaa minulle. Minä olen antanut sinulle kaikkeni, mutta nyt takkini on tyhjä. Se uutuudenkiihko ja todistelu ovat mennyttä. Luihuisen kierous ja Rohkelikon tyhmänrohkeus ei tarjoa enää haasteita. Pitäisikö minun vielä viimeisen kerran todistaa, miksi minut aikoinaan lajiteltiin Rohkelikkoon?
Anna jo olla
Anna mun olla ja unohtaa
En tiedä, oletko oikeasti tyhmä vai näytteletkö vain? Etkö tosiaankaan ymmärrä, miksi en ole halunnut olla lähelläsi viime aikoina? Olisiko minun pitänyt sanoa suoraan, että haluan omaa tilaa? Että haluan ajatella meitä, että haluan unohtaa meidät? Haluan vain, että et roiku perässäni koko ajan.
Kun nyt jutellaan voidaan
hyvin katsoa silmiin
On nähty nämä seinät ennenkin
Kutsun sinut järven rannalle. Tulet paikalle loistavin silmin, oletat minun viimeinkin tajunneen sinun olevan kohtaloni. Meillä on ollut ennenkin riitoja ja minä olen aina ollut se sopiva osapuoli. Sinä olet ollut aina valmis antamaan anteeksi, unohtamaan menneet. Katsot minua siniharmailla silmilläsi. Ne silmät ovat täynnä tunnetta, täynnä sellaista, jota jaat harvalle ihmiselle.
Hengitän syvään ja tuijotan sinua edelleen syvälle silmiin. Siitä ei tule helppoa, sen tiedän. Sinä kuitenkin luet silmistäni kaiken, en edes ehdi avaamaan suutani. Lasket kätesi kädelleni ja nyökkäät. Silmäsi ovat täynnä surua ja jotain muuta…katkeruuttako?
Mutta ei saa koskettaa,
ne aamut meidät imee vain kuiviin
Toivon, että päästäisit jo irti. Kosketuksesi polttelee ihollani. Pelkään, sillä tiedän mihin tilanne saattaa johtaa. En enää halua päätyä kanssasi samaan sänkyyn, sillä seuraavan aamun morkkis on sata kertaa pahempaa kuin krapula-aamut.
Ei tästä tule näin valmiimpaa
Ehkä on jo aika irrottaa
Olemme jälleen juuttuneet hetkeen. Vedän käteni pois. Emme saa juuttua tähän, on molempien aika jatkaa eteenpäin.
Kai saa nyt luovuttaa...?
Kyselenkö minä oikeasti lupaa? Ilmeisesti, sillä silmäsi lukevat taas minua. Miksi kyselen sinulta tällaista? Onko tämä enää edes luovuttamista? Jos juttu ei toimi, se ei toimi. Olemme luovuttaneet jo kauan sitten, minä vain olen valmis päästämään irti.
Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee
On taas viiltävien katseiden vuoro. Ilmeesi on syyttävä. Etkö muka oikeasti ollut tähän valmistunut? Pitihän sinun se arvata, meillä on ollut vaikeaa jo niin kauan. Katseesi porautuu syvälle. Syyttävä katse, joka satuttaa omaatuntoani. Muistan jälleen ne viiltelevät katseet. Tältäkö ne tuntuivat? Nyökkäät ja hetken näytät siltä samalta nilkiltä, joka olit vielä muutama vuosi sitten.
Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee
Ne lehdet putosivat maahan, päällekkäin. Kaksi lehteä, punainen ja vihreä, sulassa harmoniassa. Ne makasivat paikallaan kuin rakastavaiset. Nauroit, sinusta ne muistuttivat meitä. Olihan se minustakin silloin hauskaa.
Tuuli tulee järven yli ja tarttuu maassa makaaviin lehtiin. Punaiset ja vihreät lehdet kisailevat keskenään. Käännät pääsi lehtiä kohti. Aivan kuin tajuaisit, että nekin haluavat jo toisistaan eroon.
Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen
Vilkaisen lehtiä ja käännän sitten kasvoni sinuun. Vielä viimeinen annos noita jumalaisia ja aristokraattisia piirteitä. Irrotan käteni ja käännyn. Sinä jäät katselemaan lehtien leikkiä.
Anna jo olla
Anna mun olla ja unohtaa
Ole kiltti ja jää sinne. Älä seuraa minua vaan anna minun olla. En kestä tätä hetkeä, mutta toisen meistä oli pakko tehdä se. Tunnen katseesi selässäni, mutta en käänny. Kyyneleet valuvat poskilleni juuri kun pääsen takaisin linnaan.
*
Dracon PoV
Kyllä minä tiedän kuinka kehomme kietoutuu
Muistan ensitreffimme tällä samaisella paikalla. Silloinkin oli syksy ja lehdet putoilivat. Vihreät ja punaiset lehdet sekoittuivat, ne olivat kuin harmoniassa. Kosketin huuliasi varovasti. Sinä hetkenä kun vastasit suudelmaani, tunsin maailmani räjähtävän. Muistan, kuinka meistä kahdesta tuli sillä hetkellä yhtä. Muistan, kuinka kätemme kietoutuivat toistemme ympärille. Me suutelimme kauan lehtisateessa.
Kyllä minä muistan mille ihosi tuoksuu
Jostakin leijailee mintun tuoksu. Sinä tuoksuit aina mintulle. Silloinkin, kun olit rehkinyt huispaustreeneissä monta tuntia. Aluksi kiusoittelin sinua siitä, mutta opin nopeasti rakastamaan sitä tuoksua. Pystynköhän syömään enää koskaan minttukaramelleja?
Jos tulevatkin vuodet käsiimme vain rikkoutuu
Tiesin tämän päivän koittavan. Tyhmähän minä olisin, jos toisin väittäisin. Olimme kuin yö ja päivä, Rohkelikko ja Luihuinen, aurinko ja kuu. Pansy varoitti minua, Blaise varoitti minua, jopa se kuraverinen epäili tätä. Me emme vain halunneet luovuttaa, olimme – ja olemme- niin pahuksen ylpeitä. Kerrankin sinä olit meistä se järkevämpi. Sinulla oli uskallusta myöntää asia, minkä me molemmat jo tiesimme.
En jaksaisi olla
Kiitos, että päästit minut tästä epätietoisuudesta. En olisikaan jaksanut sitä enää kauan. Oikkusi olivat minulle aivan liikaa, en aina tiennyt mitä seuraavaksi aioit. Minulla ei ollut rohkeutta purkaa tätä suhdetta, samoin kuin minulla ei ollut rohkeutta sanoa asioita suoraan. Viimeaikaiset tapahtumat olivat minulle liikaa, en enää jaksanut olla.
Anna mun olla ja unohtaa...
Joskus minä vielä unohdan. Sitä ennen haluan kuitenkin viettää iltani täällä järven rannalla katsellen vihreiden ja punaisten lehtien leikkiä.
