Nimi: Kuin linnut taivaalla
Kirjoittaja: Annoy
Genre: angst
Ikäraja: K-11 (?)
Vastuuvapaus: Ihan omasta päästäni minä tämän vetäsin.
A/N: Ensimmäinen originaalificcini, minkä tänne postaan. Tämä oli alunperin äidinkielen kirjoitelma, jonka tein tässä toukokuun aikana. Tässä ei sinänsä ole mitään pointtia, kirjoitin vaan mitä mieleen tuli, ja lopputuloksesta tuli sitten hiukan erilainen mikä oli tarkoitus. Opettajasta tämä ei olla täyttä roskaa, joten toivotaan että joku pitää.
Kuin linnut taivaalla
Ensisilmäyksellä kaikki näytti hyvinkin seesteiseltä. Rauhallinen, tyyni meri, jota ympäröi puolikuun muotoinen kaistale hiekkarantaa. Pienet allot hyökyivät hiljaa rantaan, jättäen vaahtovanan jälkeensä. Tummaa yötaivasta valaisi täysikuu ja lukuisat tähdet, jotka tuikkivat miljoonien kilometrien päässä, vilkuttaen terveisiään maailmalle. Kalpea valo peitti meren, saaden vedenpinnan välkehtimään. Se hohti hopeisena, kauniina ja salaperäisenä. Vedenpinta peilasi taivasta, heijastaen sen takaisin, jotta tähdet ja kuu saivat katsoa itseään. Pinnan alla tumma vesi peitti meren tuntemattomat syvyydet, sulkien salaisuutensa sisään. Oli aivan hiljaista lukuunottamatta aaltojen lempeää kohinaa ja satunnaisten lokkien kirkaisuja, kun ne sukelsivat kohti merta kuin syöksypommittajat ja oikaisivat sitten siipensä viime hetkellä ja kohosivat uudelleen kohti taivasta.
Ranta oli kaunis, mutta se ei sellainen, jossa lapset leikkivät vedessä ja auringonpalvojat makoilivat hiekalla. Siinä oli jotain villiä ja koskematonta, ihminen ei ollut siihen vielä käsillänsä kajonnut. Sankka metsä ympyröi sitä, piilottaen sen uteliaiden katseilta. Lähimmät asutusalueet olivat monen kilometrin päässä, joten sinne oli vaikea noin vain eksyä. Ranta oli pieni, ja sitä ei huomannut, ellei tiennyt mitä etsiä. Monet eivät siitä tienneet, ja nekin harvat pitivät sen omana tietonaan. Se oli täydellinen pakopaikka, kun maailman seinät tuntuivat kaatuvan päälle.
Muutaman metrin päässä vedestä poika istui hiekalla. Hän oli riisunut kulahtaneet lenkkarinsa pois jaloistaan, ja ne lojuivat hylättynä hänen vierellään. Jalassaan hänellä oli farkut, jotka olivat täynnä reikiä ja niiden sininen väri oli haalistunut, merkkinä siitä, että ne olivat usein käytetyt. Lahkeet oli kääritty polviin asti, sillä aina välillä aallot hyökyivät pojan varpaille ja kastelivat ne. Hänellä oli päällään ainostaan musta t-paita, joka oli hänelle liian iso ja se roikkui hänen päällään, saaden hänet näyttämään entistä pienemmältä. Hän oli nuori, noin neljätoistavuotiaan näköinen, mutta ilme hänen kasvoillaan sai hänet näyttämään lapselta. Hän näytti särkyneeltä, aivan kuin joku oli olisi murskannut hänet palasiksi, särkenyt kuin lasin, kunnes jäljellä oli vain sirpaleita, joita ei enää saatu kokonaiseksi.
Kylmä tuulenpuuska puhalsi mereltä, kuiskien salaisuuksia hänen korviinsa, mutta hän ei näyttänyt välittävän siitä, vaikka hänen kalpeat ja laihat käsivartensa olivat kananlihalla. Pitkät mustat hiukset roikkuivat ylikasvaneina, peittäen pojan silmät näkyvistä, mikä oli tarkoituskin, sillä toinen silmä helotti silmiinpistävän tummanviolettina ja se oli turvonnut melkein umpeen. Näkevällä silmällään poika tuijotti merelle, kuitenkaan näkemättä mitään. Hän ei nähnyt vedenpinnan hohdetta tai taivaalla olevaa täysikuuta, sillä minne tahansa katsoikin, hän ei pystynyt näkemään ajatuksiaan kauemmaksi. Hän ei voinut sulkea silmiänsä niiltä muistoilta, joista hän halusi niin kovasti eroon, mutta siltikin ne piinasivat häntä lakkaamatta. Hän hautasi päänsä polviinsa ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille, käpetyen kasaan kuin pieni lapsi, palautuen muistoihinsa.
Käsi heilahti laajassa kaaressa, ja lopulta se osui kovaäänisesti rusahtaen suoraan pojan nenään, ennen kuin hän ehti edes yrittää väistää sitä. Iskun voimasta hän horjahti taaksepäin, nähden tähtiä, ja hän kaatui kovaan maahan. Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä, mutta hän pakotti ne pois ennen kuin ne valuisivat hänen poskilleen. Hän ei murtuisi, hän ei antaisi heille sitä tyydytystä, että he näkisivät hänen itkevän kuin pieni lapsi. Hitaasti hän yritti nousta pystyyn, mutta jostain tuleva potku pakotti hänen takaisin maahan. Hän haukkoi henkeään, kun potku osui suoraan hänen munuaisiinsa. Hän taipui kaksinkerroin, ja hänen yläpuoleltaan kuului halveksivaa naurua. Hänen teki mieli nousta ylös ja antaa takaisin samalla mitalla, näyttää miltä se tuntui, mutta hän tiesi, että hän ei pystyisi siihen kuitenkaan. Niinpä hän vain makasi maassa hiljaa, antaen heidän kiduttaa häntä vielä lisää. Hän yritti keskittyä mihin tahansa muuhun, kuin kipuun, joka valtasi hänen koko ruumiinsa. Hetken aikaa he potkivat häntä, mutta sitten he kyllästyivät ja viimeisen hyvin tähdätyn potkun myötä he lähtivät pois, päättäen että he olivat piesseet häntä tarpeeksi tälle päivälle.
Poika kuulosteli hetken, mutta heidän ääniään ei enää kulunut. Hän huokaisi ja kohotti kätensä nenälleen, johon isku oli osunut, koskettaen sitä mahdollisimman varovaisesti. Hän tukahdutti inahduksen, kun kipu leimahti uudelleen, peittäen kaiken alleen. Hän katsoi kättään, joka oli nyt kirkkaanpunaisen veren peitossa. Hetken aikaa hän vain katsoi sitä lumoutuneena. Se oli niin kauniin väristä, täyteläisen punaista aivan kuten ruusut, joita kasvoi hänen kotipihallaan. Sitten hän muisti, että se oli lähtöisin hänestä itsestään. Hän tunsi sen maun suussaan, kun sitä tipahteli hänen vääntyneestä nenästään. Se maistui raudalta, ja hän sylki maahan, yskien loputkin veren pois suustaan. Hän halusi siitä eroon, hän ei halunnut nähdä sitä.
Jonkin aikaa hän istui maassa, yrittäen kartoittaa vammojensa laatua. Nenä oli luultavasti murtunut tai ainakin pahasti ruhjotunut, ja hänen keskivartalonsa olisi luultavasti pian täynnä mustelmia, mutta kaikenkaikkiaan hän oli päässyt melko vähällä tällä kerralla. He olivat tehneet hänelle pahempaakin. Tälle hän voisi keksiä jonkun tekosyyn, niin kuin hän oli tehnyt monta kertaa aikasemminkin. Valehtelu oli hänelle nykyään niin arkipäivää, että se tuli jo luonnostaan. Se oli helpompaa kuin hän oli luullut, vain muutama hyvin valikoitu sana ja kukaan ei arvaisi, mikä totuus oli. Hän ei nauttinut siitä, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Kertominen ei käynyt päässä, sitä hän ei tekisi.
Vaivalloisesti hän nousi ylös, katsoen ympärilleen. Tällä kertaa he olivat saartaneet hänet metsään, joka oli hänen kotimatkansa varrella. He olivat seuranneet häntä koulusta, mikä oli ollut uutta, vaanien häntä aivan kuten pedot vaanivat saalistaan. Yleensä he eivät jahdanneet häntä vaan odottivat, kunnes hän joutuisi heidän ansaansa. Hän oli yrittänyt juosta pakoon, mutta siitä ei ollut ollut mitään hyötyä. He olivat vain nauttineet tästä kissa ja hiiri -leikistä, sillä sen suurempi tyydytys oli ollut, kun he olivat saaneet hänet kiinni. Heidän kätensä olivat tarttuneet häneen, estäneet häntä pakenemasta. Hän oli nähnyt heidän virneensä, kun he olivat saartaneet hänet. Hän ei ollut huutanut, sillä se olisi vain pahentanut tilannetta.
Hitaasti hän lähti hoipertelemaan poispäin. Se oli vaikeaa, sillä hänen jalkansa tärisivät pahasti, ja hän näki kaiken kahtena. Hän nojasi hetken aikaa puuhun, yrittäen selvittää ajatuksiaan ja miettiä, mitä tehdä seuraavaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa. Hän ei tiennyt minne oli menossa, kunhan vain mahdollisimman kauas. Kotiin hän ei voinut mennä, ei vielä. Siihen hän ei ollut vielä valmis. Hän vilkaisi taivaalle, katsoen punaista auringonlaskua ja naurahti ilottomasti tilanteen ironialle.
Poika havahtui muistoistaan, ja ensimmäisen kerran hän tajusi palelevansa. Hän kietoi kätensä tiukemmin ympärillensä, ja hetken aikaa hän nieleskeli ja räpytteli silmiään, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Lopulta hän ei enää voinut pitää itseään koossa, ja hän antoi kyynelten tulla. Vuolaasti ne valuivat pitkin hänen poskiaan paksuina kyynelvanoina, kunnes ne tipahtelivat lopulta hänen vaatteilleen. Hän ei voinut estää niitä, ei nyt kun hän oli pidätellyt niitä niin kauan. Hän oli padonnut kaikki tunteensa sisälleen, ja nyt se pato murtui, päästäen kaiken valloilleen.
Jonkin ajan kuluttua - minuutin tai tunnin, sitä hän ei tiennyt - hän nousi hiekalta, laittoi kengät jalkaansa ja kopisteli hiekan vaatteistaan. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja posket olivat edelleen kosteat. Hän pyyhkäisi niitä nopeasti kämmenellään, yrittäen peittää kaikki jäljet siitä, mitä oli tapahtunut. Hän ei kuitenkaan voinut unohtaa, vaikka näkyvät jäljet siitä katosivatkin.
Raskain askelin hän lähti maleksimaan poispäin, mutta metsänreunassa hän kääntyi ja loi viimeisen katseen mereen, tietäen että hän tulisi vielä takaisin. Hän tuli aina, sillä vain tämä ranta pystyi antamaan hänelle pakokeinon. Se ei kuitenkaan kestänyt koskaan kauaa, ja hän odotti kauhulla huomista. Uusi päivä koittaisi, ja hän ei voinut sille mitään, vaikka kuinka halusi. Koulussa hän olisi vielä turvassa, mutta heti sen loputtua he saartaisivat hänet ja pieksisivät hänet uuteen uskoon. Se oli heille leikkiä, josta se saivat sairasta mielihyvää. He nauttivat siitä, kun saivat iskeä häntä uudelleen ja uudelleen, vain sen takia, että hän oli erilainen kuin he. Hän oli friikki, kummajainen, joka ansaitsi sen. Kukaan ei huomannut mitään, eikä kukaan edes välittänyt.
Hiljaisuudessa hän käveli kohti kotiaan metsän poikki, sulautuen varjoihin. Jotakin muuta metsän pimeys olisi pelottanut, mutta hänestä se oli mukavaa. Se antoi hänelle tietynlaisen turvallisuudentunteen, sillä pimeydessä kukaan ei nähnyt häntä, ja jos häntä ei nähty, häntä ei voitu vahingoittaa. Hän toivoi, että voisi vaipua varjoihin kokonaan, kadota näkyvistä. Mitä hän antaisikaan, että voisi olla näkymätön, edes yhden päivän ajan.
Jonkin ajan kuluttua hän saapui kotiovelleen. Heidän talonsa oli masentavan iloisen näköinen, pastellinkeltainen ja sen ikkunalaudat olivat täynnä kukkia, joista jokainen oli täydellisesti hoidettu. Nurmikko oli täysin tasainen, kukkapenkit olivat suorassa rivissä ja pihalla ei ollut ainuttakaan ylimääräistä esinettä. Poika loi syvästi halveksivan katseen taloon ja pihaan. Hän vihasi sen täydellisyyttä, sillä joka päivä se muistutti häntä siitä, että hän ei kuulunut siihen kuvaan.
He asuivat alueella, joka oli täynnä rikkaita snobeja, jotka elivät täydellistä elämäänsä. Hekin kuuluivat siihen kastiin, mutta heidän elämänsä oli kaukana täydellisestä. Ulkopuoliset näkivät sen, mitä olettivat näkevänsä, eivätkä edes vilkaisseet pintaa syvemälle. Hän näkivät menestyvän lääkäri-isän, vastuullisen kotiäidin ja kaksi lasta. Idyllisen perheen, jossa kaikki oli ruusuista ja onnellista. Kenenkään mieleen ei tullut, että kaikki oli vain kulissia, joka pysyi hädin tuskin pystyssä. Talon suojassa, seinien sisäpuolella kaikki oli toisin. Hänen isänsä ei ollut koskaan kotona, hänen äitinsä oli hermoromahduksen partaalla, ja ero oli vain ajan kysymys. Hänen siskonsa oli liian nuori ymmärtämään, mikä oli vialla ja hän itse kietoutui aina vain tiukemmin omiin ongelmiinsa. Kaukana oli se onnellinen perhe, mikä he olivat joskus olleet.
Mahdollisimman hiljaa hän ujutti avaimensa lukkoon ja käänsi. Se avautui hiljaa naksahtaen, ja hän hiipi varovaisesti sisään, toivoen että kaikki nukkuivat. Hän potkaisi kengät jalastaan, jättäen ne levälleen hämärän eteisen lattialle. Hän ei voinut laittaa valoa päälle, sillä joku heräisi siihen varmasti. Siitä oli kuitenkin haittansa, sillä hän käveli vahingossa suoraan päin seinään. Muutama hyvin valikoitu kirosana karkasi hänen huuliltaan, ja sitten hän jähmettyi kauhuissaan paikoilleen. Hetken aikaa hän kuulosteli, mutta mitään ei kuulunut hänen omaa hengitystään lukuunottamatta. Hän huokaisi helpotuksesta ja hieraisi irvistäen nenäänsä, vilkaisten nopeasti pimeää taloa, varmistaen, että se oli tyhjä. Hän suunnisti tiensä keittiöön ja meni suoraan jääkaapille, sillä hänellä oli kiljuva nälkä. Nopeasti hän nappasi sieltä voin, teki itselleen muutaman leivän ja sitten hän lähti kohti yläkertaa. Hän oli jo noussut ensimmäisen portaan, kun yhtäkkiä valot syttyivät päälle. Hän jähmettyi paikoilleen, sulki silmänsä ja kääntyi sitten hitaasti ympäri, valmistautuen pahimpaan.
"Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut?" kuului hänen äitinsä raivostunut ääni. Poika avasi silmänsä, mutta hän ei kohottanut katsettaan matosta. Hän ei halunnut katsoa äitiänsä silmiin, hän ei vain voinut. Hän ei halunnut nähdä äitinsä ilmettä, sillä hän tiesi, että se riittäisi murtamaan hänet. Hän ei ollut valmistautunut tähän, hän oli luullut, että hänellä olisi yö aikaa koota itsensä ja keksiä jokin tekosyy mustalle silmälleen. Mutta nyt hänen aivonsa löivät tyhjää, ja hän ei keksinyt mitään selitystä. Joten hän piti katseensa tiukasti matossa, tutkien sen lukuisia kiemuroita ja värejä, aivan kuin se olisi jotain erityisen kiinnostavaa.
"Vastaa minulle!" äiti huudahti, ääni kohoten. Poika kohotti katsettaan sen verran, että näki äitinsä. Hän oli kukallisessa yöpaidassaan, tohvelit jalassa ja pitkät hiukset auki. Hän näytti väsyneeltä, vuodet olivat vieneet ilon hänen kauniista kasvoistaan. Hänen silmänsä eivät enää tuikkineet, niissä näkyi ainostaan väsymystä. Poika muisti ne ajat, jolloin äiti oli ollut elämää täynnä, iloinen ja nauravainen, mutta sitten hän oli hiipunut, kuihtunut pois kuin kukka syksyn tullen.
Poika pysyi hiljaa, miettien mielessään lähteäkö pakoon vai ei, mutta hän oli liian jähmettynyt tehdäkseen mitään. Hän vain seisoi paikoillaan, miettien miten oli joutunut tähän tilanteeseen. Milloin hänen elämänsä oli oikein muuttunut tälläiseksi? Miksi juuri hänestä oli tullut kiusaajien nyrkkeilysäkki? Ehkä se olikin hänen oma vikansa, ehkä hän oli itse aiheuttanut sen itselleen. Jos hän olisi ollut niin kuin muut, näin ei olisi välttämättä käynyt. Hänen olisi pitänyt olla kuten muut, hänen ei pitäisi olla tälläinen kummajainen. Hän oli arvoton, vain roskaa muiden kengissä. Hän ansaitsi sen kaiken.
Äiti käveli hitaasti hänen luokseen. Poika astui askeleen taaksepäin, mutta pakoon hän ei kuitenkaan päässyt, sillä äiti ojensi kätensä ja tarttui hänen leustaan kiinni. Ote oli lempeä mutta tiukka, ja poika seisoi paikoillaan. Äiti pakotti hänen nostamaan katseensa ylös, ja hän katsoi suoraan äitinsä sinisiin silmiin, jotka olivat aivan samanväriset kuin hänellä. Äidin silmät laajenivat, kun hän huomasi poikansa mustan silmän ja vääntyneen nenän, joka oli kuivuneen veren peitossa. Hän irrotti otteensa ja astui askeleen taaksepäin.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" hän kysyi, tutkien poikansa kasvoja, ja hänen mieleensä muistui ne monet kerrat, jolloin hän oli kysynyt aivan samaa. Hän tajusi, että kaikki merkit olivat olleet jo kauan näkyvillä, mutta hän oli ollut liian sokea huomatakseen niitä.
Poika laski katseensa taas alas. "Kaaduin vahingossa."
"Ai niin kuin olet kaatunut vahingossa monet muutkin kerrat?" äiti kysyi pistävästi. Äänensävy oli hänelle vieras, sillä yleensä hän vältti konflikteja aina kun pystyi. Mutta nyt hän ei aikonut antaa asian vain olla. Liian monta kertaa hän oli kuunnellut poikansa valheita, ja nyt hänelle riitti. Hän halusi kuulla totuuden, kuinka kamala se sitten olikin.
"Anna olla, äiti", poika sanoi hiljaa, rukoillen että niin kävisi. "Ole kiltti."
"Anna olla?! Ei, minä en aio vain antaa sen olla. Sinä kerrot minulle tässä ja nyt, mitä sinulle oikein tapahtui!" äiti sanoi, ääni raivosta täristen.
Poika pysyi hiljaa, vaikka oli niin paljon, mitä hän olisi halunnut sanoa. Hän olisi halunnut kertoa kaiken, vuodattaa koko elämänsä ja saada painon pois sydämeltään. Hän muisti ne ajat, jolloin hänellä oli ollut tapana käpertyä äitinsä syliin ja kertoa kaikki, mikä oli vaivannut häntä. Se oli niin houkutteleva vaihtoehto, mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut sanoja ulos suustaan. Hän tunsi ne kurkussaan, tunsi kuinka ne pyrkivät ulos vankilastaan, mutta siltikin hän pysyi hiljaa.
"Kerro minulle totuus", hänen äitinsä sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, raivo poissa hänen äänestään. "Tämän kerran."
Poika aukoi suutaan, yrittäen sanoa jotain, ihan mitä vain, mutta mitään ei tapahtunut. Hän halusi niin kovasti kertoa, mutta hän ei voinut, ei millään. Hän ei voinut siirtää taakkaansa äitinsä harteille, se oli hänen ainoastaan. Mitä se muuttaisi, vaikka hän kertoisikin? Asiat eivät siitä paranisi, päinvastoin, ne pahenisivat vain entisestään.
"En minä voi", hän kuiskasi lopulta ääni täristen.
Äiti huokaisi syvään. Hän oli katsonut vierestä, kun hänen poikansa oli sulkeutunut päivä päivältä yhä enemmän, käpertynyt kuoreensa ja jäänyt sinne. Hän oli katsonut vierestä, tekemättä sille yhtään mitään, ja nyt kun hän viimeinkin oli tarpeeksi rohkea puuttumaan siihen, hänen poikansa sulkeutui täysin. Hän oli väsynyt siihen, että ei enää tuntenut poikaansa niin kuin ennen. Hänen edessään oleva poika oli hänelle täysin vieras, ja hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten niin oli käynyt. Milloin hänestä oli tullut sellainen äiti, joka ei huomannut poikansa ahdinkoa vaikka se oli suoraan hänen silmiensä edessä?
"Sinä voit kertoa minulle mitä tahansa, tiedäthän sinä sen?" äiti sanoi. Hän kohotti kätensä ja silitti lempeästi pojan tummia hiuksia, aivan kuin hän oli tehnyt monta vuotta sitten. He olivat olleet niin läheisiä silloin, mutta sitten asiat olivat muuttuneet, eikä mikään ollut enää niin yksinkertaista.
"Minä... en minä voi!" poika huudahti yhtäkkiä, sysäten äitinsä käden sivuun, ja hän astui taaksepäin, kompuroiden askelissaan. Hänen oli vaikea hengittää, hän ei pystynyt ajattelemaan. Kaikki tuntui kaatuvan hänen päälleensä, seinät litistivät hänet alleen. Tuntui kuin hän olisi vajoamassa alaspäin vedessä, kykenemättä nousemaan pinnalle, vaikka hän näki valon kajastavan ylhäällä.
"Kulta..." äiti aloitti, mutta ei päässyt sen pidemmälle, sillä poika syöksyi eteiseen. Hän veti kengät nopeasti jalkaansa tärisevin käsin ja ryntäsi suoraan ovesta ulos, loikaten portaat alas ja sitten hän juoksi suoraan pimeään yöhön. Hän kuuli, kuinka hänen äitinsä huusi hänen peräänsä, mutta tuuli nappasi sanat mukaansa. Hän ei vilkaissutkaan taakseen, kun hän juoksi kovempaa, mitä oli ikinä juossut. Hän ei tiennyt minne juoksi, kunhan vain kauas pois. Hänen kylkiinsä pisti, hänen oli vaikea hengittää ja hän ei nähnyt kunnolla eteensä, mutta silti hän vain jatkoi juoksemista. Jalat veivät häntä eteenpäin askel askeleelta, eikä hän voinut lopettaa.
Ennen kuin hän huomasikaan, hän oli palannut rannalle. Hän pysähtyi kuin seinään ja lysähti polvilleen, haukkoen henkeään. Hänen koko vartalonsa tärisi, ja jossain vaiheessa hän oli alkanut itkemään huomaamattaan, ja hän pyyhki silmänsä kuiviksi, nyyhkien edelleen rajusti. Hän asettautui makaamaan hiekalle ja peitti kasvonsa käsillään. Hän hengitti syvään, yrittäen rauhoittua, ja antoi raikkaan tuulen puhaltaa kasvoilleen. Hän haistoi meren suolaisen hajun, kuuli lokkien kiljaisut ja siinä hän makasi vain paikoillaan, antaen tunteiden vallata hänet.
Hän ei tiennyt kauanko makasi siinä, mutta lopulta hän nousi istumaan ja katsoi merelle. Aamu oli sarastamassa, ja auringon ensimmäiset säteet suutelivat merta. Hän katsoi auringon kauneutta, kun se nousi kaukana horisontissa, miettien mitä sen takana oli. Oliko siellä toinen maailma, toinen todellisuus? Hän katsoi sinne kaipaavasti, toivoen, että pääsisi itse sinne. Hän toivoi olevansa lintu, jotta voisi lentää kauas pois, paeta maan kamaraa ja liitää taivaalla painovoimaa uhmaten. Kunpa hän voisi lentää aina vain ylemmäksi taivaalle, kunnes hän koskettaisi aurinkoa, kuuta ja tähtiä ja liittyisi niiden seuraan. Miten ihana tunne se olisikaan, olla vihdoinkin vapaa.
Hän katsoi, kuinka aurinko maalasi maailman väreillään, pakottaen pimeyden väistymään valon tieltä. Merituuli leikitteli hänen hiuksillaan, kieputtaen niitä ympäriinsä ja lämpimät valonsäteet hyväilivät hänen kasvojaan lempeästi. Yhtäkkiä kaikki tuntui paljon selvemmältä, oli kuin verho olisi poistettu hänen silmiensä edestä. Viimeinkin hän tiesi, mitä hänen täytyi tehdä.
Hän nousi hiekalta ja asteli kohti merta. Hän pysähtyi hetkeksi vedenrajaan ja katsoi, kuinka aallot hyökyivät rantaan ja sitten vetäytyivät siitä. Hän riisui kengät jalastaan ja heitti ne kauemmaksi välittämättä siitä, minne ne lensivät. Hiekka oli kylmää hänen jalkapohjiaan vasten, mutta hän ei tuntenut sitä. Hän käveli veteen noin metrin, niin että hänen nilkkansa olivat veden peitossa. Muutaman minuutin hän seisoi paikoillaan, tuntien kuinka kylmä vesi pisteli hänen jalkojaan kuin puukot, mutta sitten hän lähti kävelemään päättäväisesti eteenpäin. Askel askeleelta hän käveli syvemmälle mereen, ja pian hänen vaatteensa olivat läpimärät. Ne vetivät häntä alaspäin ja liimautuivat häneen kiinni kuin toinen iho, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän ei enää tuntenut mitään, kylmyys oli turruttanut hänen aistinsa. Liikkuminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi, ja aallot heittivät häntä taaksepäin, aivan kuin yrittäen saada hänet muuttamaan mielensä, mutta hän ei antanut periksi.
Lopulta vesi ylettyi hänen leukaansa saakka, ja sitten hän pysähtyi taas. Hän vilkaisi ylös aurinkoon, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hymy ilmestyi hänen huulilleen. Hän ei enää tuntenut ahdinkoa tai surua, ei edes katumusta. Vain helpotusta.
Hän astui eteenpäin, sen yhden merkitsevän askeleen, joka muuttaisi kaiken. Hän vajosi pinnan alle, kietoutuen kokonaan meren syleilyyn, ja vihdoinkin hän oli vapaa lentämään kuin linnut taivaalla.
