Nimi: Meillä on ollut onnea
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: Tämä jos mikä on angstia. Sisältää slashia, one-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson
Varoitukset: Sisältää kuoleman ja sairauden tematiikkaa.
Vastuuvapaus: Jumalainen Conan Doyle omistaa kaiken, minä se kun taas lainaan omaksi huvikseni ilman että saan rahaa.
A/N: Itse asiassa, tämä on ollut yksi ensimmäisiä ideoita Holmes-ficiksi, mutta jotenkin vain ei ole ollut puhtia kirjoittaa aiemmin ylös. Lievästi sanottuna melkein jopa masensi kirjoittaa, sillä monet teemat osuivat jotenkin henkilökohtaisesti niin lähelle, mutta siksi ehkä olikin paras kirjoittaa juuri nyt.
Meillä on ollut onnea
Kun rakkain ystäväni Sherlock Holmes kertoi minulle siirtyvänsä eläkkeelle pieneen taloon Sussexissa luulin hänen pilailevan. Kun hän pyysi minua tulemaan asumaan vastakin hänen luokseen en voinut kuin myöntyä, vaikka olin ennen kaikkea pöyristynyt moisesta julistuksesta.
Oli toki totta, että viimeisenä vuotena Holmes oli käynyt kireäksi kaupungissa. Oliko sitten Strandin kirjoitusteni syytä, mutta hän oli ehdottomasti tunnetumpi kuin koskaan ja Baker Streetille oli tungosta. Niin hyvin kuin tiedänkin ystäväni rakastavan aivopähkinöitä, ei hän välittänyt julkisuudesta tippaakaan. Tiedän hänen nauttivan ennen kaikkea pulmista, ei rupattelusta, ei maineesta taikka rahasta. Hän ei halunnut olla juhlien keskipiste tai Lontoon puheenaihe, joten ymmärrän hänen halunsa vetääntyä taka-alalle. Tunsin jopa pientä syyllisyyttä muistiinpanoistani, vaikka olin tietysti kirjannut kaiken hänen kunniakseen, en kiusaksi.
Olin aluksi huolestunut ihmisten ajatuksista, kun kuulisivat meidän muuttaneen maaseudulle kahden. Yllätyksekseni se ei herättänyt liiemmin huomiota. Ehkä siksi, että olin kuitenkin lääkäri, ja ainaisen läsnäoloni voisin hyvin selittää Holmesin terveydentilan vaalinnalla. Puoliksi tuo oli tottakin, sillä vuosien kemikaalien hillitön väärinkäyttö oli jättänyt Holmesin maanpäälliseen majaan jälkensä. Tottahan toki olin hänestä huolissani.
Vaan ei toki eläkepäivien viettäminen yhdessä ollut vain lääkärinvalastani kiinni. Valehtelisin jos en mainitsisi suhteemme olleen läheinen jo hyvin kauan, läheisempi kuin lakiin on kirjoitettu sopivaksi. Tunnen lehdistön ja maamme nurjan politiikan, joka ulottaa kätensä joka kotiin sen verran hyvin, että tiedän meidän molempien maineen olleen yhden juorun varassa. Yksi ilkeä juoruakka saattaisi hyvin liata sen mitä olin Sherlock Holmesista tunnollisesti kirjoittaen kertonut, eikä omakaan kunniani olisi sen jälkeen paljonkaan arvoinen. On suorastaan onni, ettei nimeämme koskaan pahalla painettu lokaan.
Mitä sitten Sussexin talostamme, se oli hyvin kaunis. Ei paljoa suurempi kuin asuntomme Baker Streetillä, ikkunat olivat pienet ja huonekalumme verrattuna totuttuun maalaismaiset ja melkein huvittavat. Tunsin oloni kotoisaksi, sillä olen itse syntyjäni maaseudulta. Eikä Holmesillekaan näyttänyt ottavan kovin voimille tottua elämään kaukana suurimmista teistä, sillä hän oli keksinyt itselleen mehiläisten hoitamisesta harrastuksen.
Parhaimmillaan hän vietti yli kolme neljäsosaa päivää mehiläistensä kimpussa, tai kirjoittaen vastavuoroisesti kirjaa minusta lähes vastenmielisistä itikoistaan. Täytyy kyllä myöntää että mehiläisiä olisin veikannut Holmesin intohimon kohteeksi viimeiseksi, mutta ei minulla ollut asiaan juuri naputtamista. Sitä paitsi, omavarainen hunaja todella maistuu makeammalta.
Olen ehkä viimeisimmissä kirjoituksissani antanut ymmärtää, ettei Holmes enää halukkaasti käyttänyt ajattelukykyään mysteerien parissa – tämä ei tarkalleen ottaen ole totta, jos kohta asiakkaita meillä oli enää aniharvoin. Ymmärrettävästi siksi, ettei uusi osoitteemme ollut kovinkaan laajasti tiedossa. Tarkastaja Lestrade kuitenkin sähkötti, soitti tai jopa vieraili luonamme tasaisesti, kuten oli tehnyt jo ennen kuin minäkään olin saanut kunnian tutustua Sherlock Holmesiin, eikä hän hyvää, ellei nyt vähän riitaisaa, konsultointiapua aikonut jättää nyt tai vastakaan käyttämästä.
Lestraden tapaukset olivat lähinnä pieniä ja selvisivät usein pelkällä johtolankojen kertauksella, joka aina silmin nähden piristi ystävääni. Hän oli edelleenkin kuin teatterin pääesiintyjä saadessaan vetää päätelmänsä yksi kerrallaan kokoon. Eikä kuitenkaan mehiläisistäkään ollut vetämään vertoja oikein kunnon pähkinälle, silloin kun sellainen tarjosi itseään hopealautasella.
Jos ennen tapauksia, jotka vaativat jalkatyötä, oli monia kuukaudessa, ei Holmes enää viitsinyt ottaa vastaan kuin vain kaikkein mielenkiintoisimmat jutut – mutta näiden juttujen seassa on sellaisia suuria seikkailuja, että oikein sormeni syyhyäisivät kertoa niistä. Mutta Holmes on vannottanut minua pitämään tietoni ominani, sillä hän ei halunnut enää tippaakaan enempää julkisuutta kuin hänellä oli jo ennestään.
Tämä toki on suuri harmi, mutta lohdutukseksi sanottakoon, etten olisi kuitenkaan voinut monia noista tarinoista täysipainoisesti kertoakaan arkalaatuisen materiaalinsa vuoksi. Tämä ei toki tarkoita sitä ettettekö koskaan kuulisi etsivä Sherlock Holmesin viimeisistä tapauksista oikein juurta jaksain, on vain jaksettava odottaa kunnes aika on kypsä. Jokaisen tapauksen muistiinpanot löytyvät lipastostani ja ovat valmiina julkaistavaksi heti ajan käydessä suotuisaksi.
Monta vuotta kului niin rauhallisesti kuin se Sherlock Holmesin kanssa voi sujua. Hänen mielialansa heittelivät edelleen lattiasta kattoon, toisina päivinä hän oli innosta niin piukea että olisin voinut kuvitella hänen kävelevän pian seiniä pitkin. Eivätkä mustat maanantaitkaan olleet täysin eläkepäivistämme poistuneet. On suorastaan onni ettei maaseudulla kokaiinia saakaan aivan sormea napsauttamalla!
Ensimmäinen tumma pilvi ilmaantui ehkä odottamattomimpana päivänä keskikesällä, kun olin nauttimassa pihamaalla auringonpaisteesta. Ystäväni tuli täydessä mehiläisenhoitajan varustuksessaan, verkoissa ja hanskoissa, minua kohti selvästi tuohtuneena. Tuohtuneempana kuin koskaan muistan Holmesia nähneeni.
”Mikä on hätänä?” kysyin taittaen sanomalehden syliini. Holmes kiersi ympyrää edessäni repien verkon kasvoiltaan ja heittäen sen raivokkaasti maahan. Hän puri nyrkkiään ja kirosi sellaistenkin demonien nimiä, joista en ole koskaan kuullutkaan ja toivon toisinaan etten olisi kuullutkaan. Korvani aivan punehtuivat.
”En muista minne jätin avaimeni!” Holmes lopulta huusi repien hiuksia päästään. Puhkesin nauruun.
”Pöh, ja minä aivan huolestuin!”
”Minä en koskaan, en koskaan unohda avaimiani. Voin unohtaa mihin aamulla laskin teemukini, tai mihin laatikkoon arkistoin jonkun tietyn artikkelin, voin unohtaa vaikka syntymäpäiväni, mutta avaimiani en unohda koskaan!” Holmes raivosi silmät aivan vetisinä. Olen kyllä muutamia kertoja nähnyt minkälaisen tragedian Holmes tapaa epäonnistuessaan nostattaa, mutta tämä oli kyllä ainutkertainen kiukunpuuska voimakkuudessaan.
”Etköhän nyt tee kärpäsestä härkäsen! Ehkä jätit avaimesi vain toisen takkisi taskuun. Ei se ole sen kummempaa, rauhoittuisit nyt ja istuisit alas juomaan kanssani teetä”, tyynnyttelin parhaani mukaan kaataen lasillisen kylmää sitruunajääteetä lasiin. Hyvää niin kuumana päivänä. Mutta Holmes repi vain hanskat käsistään ja talsi pois pitäen ennenkuulumatonta meteliä mennessään. Myöhemmin hän pyysi anteeksi kohtuutonta suuttumistaan löydettyään avaimensa aivan odotettavasti toisen takkinsa taskusta, eikä välikohtauksesta puhuttu sen koommin.
Minä en vielä sillon ymmärtänyt miksi Holmes raivostui noin pienestä asiasta niin suhteettomasti, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä useammin alkoi lapsuksia sattua. Aluksi ne olivat hyvin pieniä, juuri avainten unohtamista, saman lehtijutun lukemista kahteen kertaan, kellonajasta erehtymistä.
Epäilykseni heräsivät vasta kun Holmes alkoi useasti päivän aikana puhua aivan vain hetki sitten puhumistaan asioista, aivan kuin ei olisi muistanut niitä jo kerran käsitelleensä. Tavallisesti hän suuttui kovasti jos huomautin asiasta, ja koska olen verrattain riidanhaluton ihminen, en tahallani halunnut ärsyttää ystävääni. Lakattuani puuttumasta Holmesin puheisiin huomaisin, että samat huomiot toistuivat parhaimmillaan monia kertoja päivässä, eikä kertaakaan hän epäillyt käsitelleensä aihetta jo aikaisemmin.
Kaikkein hämmästyttävintä oli, ettei tällainen unohtelu vaikuttanut Holmesin päättelykykyyn juuri nimeksikään, hän edelleen pystyi kertaamaan joka ikisen liikkeeni vaatteissa olevista tahroista, eikä maitomiehenkään syrjähypyt pysyneet kauaa salaisuutena. Mutta nämä kaikki deduktiot kertautuivat uudestaan ja uudestaan, unohtelun lopulta hämärtäen Holmesilta käsityksen ajankulusta. Kaikki mikä tapahtui vähän aika sitten, kuten eilen tai edellisellä viikolla, oli täysin yhtä puuroa huolimatta siitä miten tarkasti hän tunnisti eri hiekkalajit lahkeessani päiväkävelyn jälkeen.
Kuten sanottua, jos Holmes itse huomasi itsessään virheen hän muuttui äkkiä hyvin synkäksi, lähes aggressiiviseksi vähintään itseään kohtaan, enkä laisinkaan hyvillä mielin jättäisi häntä siinä tilassa yksin. Jos olen ennenkin ollut huolissani ystäväni mielenterveydestä, nyt olin totisesti huolesta sairas.
”Rakas Holmes, olen miettinyt asioita”, aloitin eräänä iltana lähempänä joulua varovaisesti. Tiesin kuitenkin että minun on lääkärinä nostettava kissa pöydälle, ja parempi nyt kuin ei koskaan.
”Kerro pois”, Holmes vastasi neutraalisti. Päivä oli ollut aivan erinomainen, sillä Holmes oli puhelimen välityksellä keskustellut hyvän tovin tarkastaja Hopkinsin kanssa ja saanut jakaa päättelykykynsä satoa enemmän kuin kylliksi.
”Olet ehkä minua etevämpi kaikessa päättelyssä, mutta lääkärinä olen pettämätön diagnosoinnissa. Holmes, hyvä ystävä, pahoin pelkään että näen sinussa vakavan sairauden oireet”, aloitin ja sydämeni meinasi murskaantua. Holmes istui vaiti.
”Vai niin sanot”, hän totesi pitkän ajan kuluttua painokkaasti. Hän piti toisenkin tauon ennen jatkamistaan.
”En ole tuntenutkaan oloani järin terveeksi, jos totta puhutaan.”
Henkäisin rauhallisempana, sillä olin pelännyt kovasti vihaista suhtautumista, enkä tosiaan ole koskaan pitänyt Holmesista suuttumuksen kourissa.
”Voi, kuinka helpottunut olen että suhtaudut siihen noin”, sanoin ja siirryin istumaan jalkarahille, jotta voisin pitää nojatuolissa istuvaa toveriani kädestä. Sormet olivat kylmät ja lämmitin niitä omiani vasten. Painoin rystysille lukuisia suukkoja.
”Vain on tilani sinusta noin paha” Holmes totesi kuivasti antaen kuitenkin minun hyvällä käsiään rannetta ja käsivartta myöten.
”Ei toki paha, oireet ovat edelleen varsin lieviä. En voi tietysti vaivastasi olla täysin varma, mutta sairautta kutsutaan Alzheimeriksi, tohtori Alois Alzheimerin mukaan. Diagnooseja annetaan vielä varovasti, mutta jo ennen ensimmäisiä perinpohjaisia lääketieteellisiä selvityksiä vuodelta 1906 olen tavannut näitä oireita suhteellisen useinkin vanhemmilla ihmisillä”, selitin rauhallisesti ja kiihkottomasti, yrittämättä sotkea omia tunteitani mukaan. Hyvä lääkäri osaa olla pahojenkin sairausten edessä objektiivinen ja väitän olevani vallan erinomainen lääkäri.
”Siksi siis muistikuvani hukkuvat usvaan, hah! Kehotan sinua kirjoittamaan diagnoosisi ylös, voi olla etten hyvinkään muista tätä keskustelua enää tunnin päästä”, Holmes nauroi niin pisteliäästi että se sattui korviini.
”Kiltti, älä ota tuollaista asennetta! Mitä pahaa muka on vielä sattunut, unohdat välillä avaimet kotiin, mitä siitä, niin minäkin. Eikös sitä paitsi kaikki vanhat papat vähän höpötä omia samoja juttujaan, se kuuluu vanhenemiseen”, penäsin tarttuen häntä olkavarsista ravistellen. Yritin katsoa häntä, mutta Holmes sulki silmänsä kuin katseeni olisi tehnyt kipeää. Muistan tuon kiemurtelevan epätoivon jostain kaukaa kun vielä avoimesti suuttuin huumeiden järjettömästä käytöstä, kun ravistelin järjettömäksi käynyttä ystävääni itsevihan syvimmissä alhoissa.
”Kuuluu vanhenemiseen...” Holmes parahti painaen otsansa rintaani vasten. Kiedoin käteni nopeasti hänen ympärilleen. ”
”Voi Watson, Watson, rakkain ystäväni, olisin kuvitellut että kaikkien näiden vuosien aikana olisit oppinut tuntemaan minut vähän paremmin. Mitä minä vanhenemisesta, tai siitä jos ruumiini ruostuu altani, en välitä siitä piirujakaan. Vaan jos aivoni jättävät minut, voin saman tien vaikka kuolla. En kestä ajatellakaan olevani se seniili vanha ukonrähjä, joka harhailee öisin pitkin pihoja muistamatta onko yö vai päivä”, hän vaikeroi niellen sanojen päitä ja saatoin arvata hänen itkevän. Kaikkina näinä vuosina en ollut nähnyt ystävääni kuin syvän liikutuksen vallassa, mutta avointa, epätoivosta itkua en ollut todistanut ennen. Tiukensin halaustani epävarmana siitä mitä minun pitäisi sanoa. Silitin hopeoituneita hiuksia korvaa suudellen kun en keksinyt oikeinta sanoja.
”Älä puhu noin kun ei ole edes sen aika vielä”, sanoin lopulta niin positiivisesti kuin vain pystyin. ”Minähän autan sinua parhaani mukaan! On olemassa joitakin lääkkeitä, enkä usko että sairautesi on kovin ärhäkkää sorttia”, jatkoin ja uskoin sanoihini, koska en tietenkään muuta voinut.
”Watson... John... minun Johnini!” Holmes toisteli hivellen poskeani painaen huulensa pian sellaiseen suudelmaan, etten muistanut sellaista olleen ehkä vuosikymmeneen. Eihän Holmes toki ollut romantikko, kaikkea muuta, joten en olisi tahtonut päästää koskaan irti. Olin ehkä iältäni jo vanha ja hiusrajani vetääntynyt taakse, mutta aivan kuten nuorena Afganistanista juuri palanneena upseerina kävivät tunteeni Sherlock Holmesia kohtaan edelleen yhtä tulisina, sielussani polttaen. Nuoruuden komeus oli ehkä meistä molemmista kaikonnut, mutta en voi edelleenkään estää sydäntäni liikahtamasta jokaisen kerran kun Holmes pukeutuu kuten herrasmiehen pitää mustaan pitkään takkiinsa ja korkeaan silinteriinsä vain siksim että vierailemme pikkukaupungin keskustassa. Muoti on ehkä muuttunut, mutta Sherlock Holmesin tyylikkyys on ikuisesti kestävää.
”Kuinka jaksat olla noin lohdullinen? Vankka tukeni, olet aina ollut korvaamaton apurini. On suorastaan julmaa pyytää sinulta vielä enemmän, mutta joudun ehkä hyväksymään avunannontarjouksesi”, Holmes keräsi lopulta itsensä ja puhui minulle harvinaisen analyyttisesti välittämättä vielä kosteana valuvista kyynelistään. Hämmästyisin, ellen olisi vuosikaudet saanut omin silmin todistaa kuinka Holmesin mielialat vaihtuivat nopeaan tahtiin.
Seuraava keskustelumme oli kaikkea muuta kuin surullinen, se muistutti minusta hyvin erikoista sotasuunnitelmaa. Aivan kuin käsikirjoitus mysteerin ratkaisemiseksi, Holmes kertoi yksityiskohdat, minä kirjoitin ylös ja me puhuimme paljon.
Holmesin mielestä oli nyt elintärkeää, etten poistuisi hänen luotaan liian pitkäksi aikaa. Hän myös totesi, että joutuisin varmasti muutamien päivien aikana muistuttamaan häntä tästä keskustelusta varsin perinpohjaisesti, mutta hän myös vannoi painavansa asiat nyt aivan erilaisella tavalla mieleensä, sellaisella, joka liittyi niin kiinteästi hänen päättelykykyynsä, ettei se varmasti unohtunut helposti. Hän nimittäin oli itsekin huomannut, että hänen päättelykykynsä oli tästä ikävästä sairaudesta kärsinyt vähiten ja varmasti tulisi säilymään koskemattomana kaikkein pisimpään.
Tämän jälkeen voisin sanoa elämämme Sussexissa muuttuneen varsin mielenkiintoisella tavalla. Holmesin suuttumiset harvenivat, sillä hän otti kiinteäksi tavaksi varmistaa uudet päivittäiseen elämään kuuluvat asiat minulla. Hän ei pitänyt näin kiinteästä riippuvuudesta, mutta ylisti minua maasta taivaaseen toimintakykynsä säilyttäjänä.
Tavallaan minusta tuli hänen muistinsa jatkokappale, jos niin sopii sanoa. Holmes tarkisti kaikki kellonajat, tavaroidensa olinpaikat, päivämäärät, säätilat ja uusien ihmisten identiteetit kauttani ja se toimi yllättävän hyvin. Jopa niin hyvin etten usko kovinkaan monien Sussexissa tapaamiemme verrattain uusien tuttaviemme huomanneenkaan mitään erityisen mainittavaa eroa entiseen. Sitä paitsi Holmes oli taitava peittämään omat kysymyksensä kuin eräänlaisiksi minulle osoitetuiksi arvoituksiksi, jotka ehkä ulkopuolisen silmin vaikuttivat vain erittäin omituiselta vanhan pariskunnan tavalta kiusoitella toista. Ainoastaan vieraileva, pian eläköityvä Lestrade aavisti jotain kummaa niin tiheässä sanailussa, mutta jätti yksityiskohdat kysymättä.
Kuten oikein arvasin, ei tauti edennyt kovaa vauhtia, mutta se eteni kuitenkin. Vaikka madellen. Yhä vain vanhemmat tuttavat alkoivat unohtua, aivan kuin kokonaisia vuosia olisi pyyhkiytynyt kertaheitolla pois. Tosina päivinä Holmes oli melkein kuin oma piikikäs itsensä, mutta näitä päiviä vastasi aina yhtä monta täydellistä takapakkia. Erityisesti ollessaan todella kiihdyksissä Holmes usein unohti ettemme todellakaan asuneet enää Baker Streetillä, eikä ollut mikään ihme kuulla hänen huikkaavaan jopa aikaa sitten nukkunutta rouva Hudsonia keittämään teetä.
En yleensä puuttunut Holmesin eläytymiseen vanhoihin muistoihin, vaan otin ne puheeksi mieluummin jonain parempana päivänä, kun hänen olonsa oli parempi. Huomasin muistin toimivan huomattavasti paremmin levätyn yön jälkeen ja kylläisenä, ärsyyntyneenä, viluisena tai väsyneenä hän lähes saman tien uppoutui jonnekin omiin sopukoihinsa. Minusta tuli hetkessä Holmesin sisäisen maailman ammattinavigaattori, osasin arvioida milloin minun kannatti puhua jotain jonka toivoin hänen muistavan
Sitten se iski. Kamala keuhkokuume. Totta puhuakseni, olin suorastaan hämmästynyt ettei useampi tauti ollut ottanut ystävääni vielä kynsiinsä, mutta eräänä syksynä se sitten lopulta löysi Sussexiin ja pakotti Sherlock Holmesin vuoteeseen. Kuume oli korkea, eikä se moneen päivään laskenut. Olin itsekin voipunut ja flunssainen, jouduin palkkaamaan kylältä nuoren sisäkön keittiöapulaisen lisäksi, sillä en jaksanut enää yksin pitää sairastelevasta ystävästäni huolta.
Eikä Holmes enää sen koommin noussut sängystään, vaikka kuume myöhemmin laskikin. Hänen kuntonsa oli kovin heikennyt, eikä hän olisi jaksanut pitää savukettakaan sormissaan, enkä liiemmin olisi antanutkaan vaikka hän olisi pyytänyt. Hän puhui entistä vähemmän, tehden edelleenkin toisinaan hämmästyttävän tarkan päätelmän vaatteideni kulumista, huolimatta siitä etten enää uskonut hänen tunnistavan minua. Ainakaan tuon katalan kuumeen jälkeen ainakaan ei rakkain ystäväni puhutellut minua enää nimeltä, enkä ollut enää varma olisiko minun pitänyt muistuttaa.
”Hyvää iltapäivää tohtori, puhelimessa Mycroft Holmes”, kuulin särisevän äänen puhelimeni luurista. Vanhemman Holmesin ääni oli käynyt vanhemmiten vielä entistään jykevämmäksi ja karheammaksi. Karheus sekoittui puhelinlakojen särinään.
”Päivää, kuinka ilahduttavaa, että soititte”, vastasin hymyillen kiirehdittyäni vastaamaan Holmesin vuoteen vierestä kun olin nuokuksistani herännyt ärhäkkään pirinään.
”Olen kuullut suunnaltanne murheellisia uutisia”, Mycroft Holmes totesi, enkä edes viitsinyt kysyä mistä hän oli tietonsa kalastanut. Kokemuksesta tiesin että sellaiset kysymykset olivat tyhjänpäiväisiä.
”Ehkä näin onkin”, aloitin. ”Veljenne on kieltämättä hyvin sairaalloinen. Pahoin pelkään, ettei hän tule selviämään enää kovinkaan kauaa, varsinkin kun kaupunkia riivaa influenssan vitsaus ja saatan helposti tuoda sen ennen pitkää kotiin.”
Kuulin hyminää lankojen toisesta päästä.
”Sherlock-raukka”, Mycroft Holmes totesi tavoilleen epätyypillisen osaaottavasti, en ollut ikinä kuvitellutkaan että hänestä irtoaisi sen verran tunnetta. Voi kunpa vain Sherlock olisi saanut tietää miten hänen veljensä ei ollut niin kylmä kuin mitä hän antoi ymmärtää.
”Yritän tulla tapaamaan teitä mahdollisimman pian, jos vain sopii. Oma terveytenikin on ollut lievästi sanottuna monimutkainen, mutta etsivä keinon löytää”, Mycroft Holmes puhui raskaasti sanansa tarkkaan valiten.
”Se olisi mukavaa. Odotan tapaamistanne”, vastasin edelleen hymyillen, toivoin sen kuuluvan myös äänestäni.
”Tapaamme vielä, tohtori. Kiitos, ja kuulemiin”.
”Kuulemiin”, sanoin ja laskin luurin.
Vaan ei Mycroft Holmes koskaan ehtinyt näkemään veljeään enää elossa, sillä tuon puhelun aikana rakkaani oli päästänyt irti. Koko viimeisen viikon olin valvonut hänen vuoteensa vieressä, silittäen käsiä ja varmistanut että hänen oli tarpeeksi lämmin. Puhunutkin, jos hän oli saanut jotain sanotuksi. Silti hän lähti silloin kun hän viimein oli yksin. Se oli vain lyhyt hetki, kuin olisin kääntänyt vain katseeni pois, mutta se oli riittävästi. Soimasin itseäni, vaikka tiesin, ettei syy ollut minun, enkä olisi voinut tehdä mitään sen paremmin.
En ole koskaan tuntenut oloani niin vanhaksi kuin niissä pikimustissa hautajaisissa. Miten hän saattoi olla mennyt, vaikka minä olin ollut useamman vuoden vanhempi? Kuinka minä en tarvinnut muuta kuin vahvemmat silmälasit ja kävelykepin, vaikken koskaan ole ollut erityisen ihmeellinen tai ansaitseva ihminen? Mycroft Holmesin näkymän mukaan istui suuressa rautarenkaisessa pyörätuolissa, mutta kaiken nähden hänen ajatuksenjuoksussaan ei ollut pienintä vikaakaan. Olisin voinut kirota epäreiluutta.
Vaan mitä katkeroituminen antaa? Se vain pilaa ja myrkyttää sen mikä on ollut hyvää. Jos jään ajattelemaan vain kuinka epäreilua on Sherlock Holmesin kaltaisen suuren miehen lähteä niin merkityksettömällä, tavalla unohdan että vaihtoehtona olisi voinut olla Reichenbach. Olinko muka silloinkaan katkera? Silloin jos milloin olisi ollut paikka katkeruudelle, ei nyt kun olemme vanhoja ja elämämme eläneitä.
Kaikkien meidän tulee joskus kuolla, eikä meiltä kysytä miten se tapahtuu tai kuinka suurissa kivuissa. Jos antaa murheen täyttää sielun ennen aikojaan, ei näe mikä on ollut onnea. Minun viimeiseksi teokseni jääköön, kun kirjaan kaikki viimeiset arvoituksemme yksiin kansiin, jotta koko Englanti saisi viimein tietää ja tuntea rakkaan Sherlock Holmesini niin hyvin kuin minä hänet tunnen sydämessäni.
FIN
A/N: Sanottakoon että meikäläisellä on sekä äidin että isän puolelta miespuolisista ihmisistä kokemusta Alzheimerin suhteen, yritin käyttää omaa mututuntumaani mahdollisimman hyvin hyödyksi. Mutta myönnän kyllä että pistin jonkin verran mutkia suoraksi, sillä en vaan oikeasti pysty kirjoittamaan kyseistä sairaudesta ihan niin raa'asti kuin se minusta oikeasti pitäisi. Ehkä joskus sitten^^
