Kirjoittaja Aihe: Komeetta (S, oneshot, abstrakti)  (Luettu 1441 kertaa)

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Komeetta (S, oneshot, abstrakti)
« : 04.06.2012 23:16:36 »
Ikäraja: S flawless lisäsi alkutietoihin

Pari kuukautta sitten kirjoitettu novellikokeilu äidinkielen luovan kirjoittamisen kurssin lopputyötä varten. Kurssilla sain runsaasti kommenttia erityisesti tyylistä, ja minusta oli kiehtovaa nähdä, kuinka eri tavoin ihmiset tulkitsivat samaa tarinaa. Luvassa on siis abstraktia, vertauskuvallista tekstiä elämästä, kuolemasta ja hulluudesta, jossa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kirjoitin tämän hiukan pilke silmäkulmassa siinä mielessä, että rivien välistä voi lukea melkein enemmän kuin paperilta. Ottaisin mielelläni vastaan kommentteja ja tulkintoja, tämä on oikeastaan ensimmäinen finiin postaamani työ :)

Pahoittelen mahd. kielioppivirheitä: alkuperäisteos on englanniksi ja käänsin tämän aika nopeasti käyttämättä betaa. Virheistä saa ilmoittaa!

KOMEETTA

LAPSUUTENI UNI

Lapsuuteni uni on vilkas ja punainen, kirkkaita ääniä ja räikeitä valoja.
Maailma on pelko. Liekit korventavat hengitysilmani. Joka sekunti hereillä vanha elämäni palaa pois.
Enkä ole koskaan vapaa.
VILKAS JA PUNAINEN

Siitä saakka kun Medina ilmestyi taivaalle, Cassandra on ollut levoton.
Eläinten tavoin Cassandra aavistaa asioita, joita me emme.
Kun hän teurastaa eläimen, hänen kasvoissaan yksikään lihas ei liiku. Veri on mustaa hänen käsissään, silmät kirkkaat ja päättäväiset. Hän on kettu, viekas ja hiljainen. Metsästäjä, jonka jokainen liike on lumousta.
Kuulen kuoleman äänen.
Hän on saalis, eikä hän voi nukkua koskaan.
Istumme katonreunalla, ja Cassandran sormet osoittavat kaukaisuuteen. ”Mikä tuo tähti on nimeltään, kuun takana?”
”Tuoko? Komeetta.”
Hänen silmänsä heijastavat palan punaista taivaassa. ”Se ei ole tähti”, hän sanoo, äänessään häivähdys jostakin kauan sitten kadonneesta. Hän tanssii hetken veitsenterällä, kuten reunalla joka erottaa hänet pudotuksesta. ”Mikä se on nimeltään?”
”Millä nimellä haluat kutsua sitä?”
Hymy leikittelee hänen huulillaan. “Medina.”
Nojaudun hänen puoleensa tähtisilmin. “Miksi?”
Cassandra kääntää selkänsä. Hän on päästänyt irti langoista, ehkä enää löydä häntä sumun takaa.
”Caleb?”
Nimi juuttuu hänen kurkkuunsa, nimi, jota hän ei vieläkään ymmärrä.
”Se on jo vanha”, hän kuiskaa. ”Se muistaa tämän paikan.”

KIRKKAITA ÄÄNIÄ

Komeetat ovat kummallisia olentoja.
Ne elävät satoja, jopa tuhansia vuosia – tuhansia vuosia piileskellen Aurinkokuntamme pimeydessä, vain odottaen sinkoutumista takaisin kiertoradalleen.
Tavalla tai toisella, komeetoilla ja ihmisillä on nimien lisäksi paljon yhteistä.
Aurinko maalaa Medinalle pitkän punaisen hännän kuin varjo, ja päivä päivältä tiedemiehet laskevat hänen ratansa uudelleen. Perhosen lennon ennustamisen tavoin tämä on mahdotonta. Aika kulkee, ja Medina on aina läsnä. Cassandra ei enää koskaan. Myöhästyimme, hän ajattelee. Tiesimme tarpeeksi ajoissa. Emme tarpeeksi ajoissa estääksemme sitä, mutta tarpeeksi ajoissa paetaksemme.
Ja aina viimeisen sanan kaikuessa hänen mielessään toivo valaisee hänen kasvonsa, kunnes hän näkee minut. Hän ei koske eläimiin päiväkausiin, syö mitä jääkään jäljelle välittämättä siitä, onko liha kärpästen nakertamaa.
Joka päivä muistutamme toisiamme vähemmän.
Emme kiipeä yhdessä katolle enää. Yöt ovat pitkiä ja kylmiä, ja kun vaivun uneen, uneksin Cassandrasta. Sormenpäiden hipaisu, hänen silmänsä ihollani. Kääntäessäni selkäni tunnen hänen katseensa kosketuksen tavoin, ja jokin kauan sisälläni uneksinut herää eloon. Mieleeni virtaavat kuvat ovat vain värejä, mutta ne riittävät saamaan Cassandran hymyilemään.
Sillä hetkellä herään ja tiedän, että hän on poissa, niin kuin myös vanha Caleb – enää vain tukahdutettu muisto.
Nääntyvien eläinten parahdukset ovat musiikkia Cassandran korville, ja komeetta taivaalla on suurempi kuin koskaan. Kuistin valojen välkkeessä hän livahtaa ohitseni, ja hetken päästä seuraan häntä. Lasinpala kaulassani heilautan itseni ylös tikkaita, tunnistaen kauan sitten kadonneet kasvot.
Hautaan kasvoni käsiini, taistellen sisälläni syttyvää tulta vastaan, sietämätöntä halua ottaa hänet käsivarsilleni ja pudota tyhjän ilman halki. Ei, kiellän itseäni. Caleb, ei. En voi palata sinne enää koskaan, en muistaa enää koskaan.
Silloin olisin herännyt, laskeutunut tikkaat huoneeseeni, taittaen hänet kahtia kuin paperinpalan, sulkien hänet lukittuun laatikkoon. Pitäisin huolen siitä, että vaihtaisin sen paikkaa joka yö, jotten löytäisi sitä enää. Siitä huolimatta hän palasi joka yö, kuiskuttaen kauan sitten unohtamiani nimiä.
Olen valveilla, ja todellisen nimeni kuullessani horjahdan taaksepäin, vain vaipuakseni unohdukseen. Mutta pelkään liikaa kadottavani hänet, löytäväni hänet uudelleen aina samalla tavoin.
”Cassandra”, kokoan itseni. ”Miksi?”
Tuntematon nimi saa hänet värähtämään, ja sillä sukkelalla rikkoutuneen keskittymisen hetkellä, ahmin hanta katseellani. Hänen hiuksensa ovat jälleen vapaana, kuin vuosia sitten. Uuden elämämme alussa varmistimme tuhoavamme kaikki todisteet vanhasta elämästämme, kuten polttamalla vaattemme ja leikkaamalla hiuksemme. Mutta epäonnistuin leikkaamaan pois hänet.
Sillä hetkellä unohdan kaukaisuudessa odottavan komeetan. Kuulen jo hänen äänensä, tunnen kylmän suudelman. Ja pelon. ”Mitä olet tehnyt itsellesi?”
”On vain päiviä aikaa, eikö niin?” Cassandra nauraa. “Luulitko todellakin, että haluaisin lähteä unohduksessa?”
Siristän silmiäni, tarkkaillen hanta ripsieni lomista. “Mitä peliä pelaat?”
“Pakeneminen ei ole myöhäistä”, hän sanoo. Keskeytän hänet jo ennen lauseen loppua. “Tiedät, että se on. Vaikka meillä olisikin aikaa, emme voi. Emme voi koskaan palata kotiin.”
Cassandran silmät välähtävät kuin kolikot auringossa. ”Se oli ennen”, hän henkäisee. ”Kuolema sataa yllemme, ja yhä luulet, että välitän muista kuin meistä?”
Hän pysähtyy, vetää henkeä, kuin sinetöidäkseen kohtalonsa niillä kolmella sanalla. Olen kauan sitten unohtanut, miltä ne kuulostavat.
”Mitä haluat?”
“Haluan takaisin. Nähdä kodin viimeistä kertaa. Tee lupaus.”
Hän kutsuu minua jälleen, nimellä joka palauttaa tuhkan sisälläni eloon.
Hän ei ymmärrä tökkivänsä tulta.
Hän nojautuu lähemmäs, lähemmäs, kunnes on vain sormenpään mitalla palamisesta.

RÄIKEITÄ VALOJA

Juoksen kunnes maistan veren huulillani ja palon keuhkoissani.
Pakenen jo toista kertaa. Edellisen elämäni viimeiset hetket olivat pakoa – palavia lihaksia ja yhteensulaneita luita. Maisemat ovat valonvälähdyksiä, mutta erotan jokaisen oksan liikkeen, jokaisen asfaltin välistä puskevan ruohonkorren. Cassandra on nouseva aurinko edelläni, koskaan pelkäämättä mitään muuta, kuin omaa kuolemaansa. Jalat takertuvat toisiinsa, hengitys on yhtä. Hän ei voi pysähtyä. Jos juoksemme tarpeeksi lujaa, he eivät näe meitä. Mutta kuten Aurinko ja Kuu seuraavat meitä, Medina katselee taivaalta jokaista liikettämme, nauraen luonnon kauneimmalle luomukselle.
En tiedä, kuinka kauas olemme kulkeneet, koska lähdimme, kuinka paljon aikaa on. En ymmärrä, kuinka pitkään voimme juosta. Ainoa asia joka voi pysäyttää meidät olemme me itse.
Vain hetkeä ennen kuin aavistan kodin, Cassandra kaatuu maahan.
Hänen nilkkansa taittuvat hänen allaan, mutta hän ottaa käsillä vastaan. Näen kaiken kaksinkertaisena, hidastettuna. Maailma vajoaa kaaokseen, ja putoan kylmän pinnan läpi ikivanhaan uneen. Koti ympärillämme on savua ja raunioita, rikkinäisiä ruumiita ja palaneita luita. Kipu hakkaa päässäni, ja tiedän vain yhtä. Tämä oli koti, henkäisen hiljaa. Koti, jonka me tuhosimme.
Cassandran mieli hajoaa sirpaleiksi, yhtä väliaikaisena kuin aaltoihin rakennettu hiekkalinna. Hänen hiuksensa loimuavat liekkeinä, euforisen hulluuden ajaessa häntä eteenpäin. Hyppy, pyörähdys, hengenveto. Nilkka taittuu hänen allaan, eikä hän itke taaskaan, mutta hänen naurunsa on kuin lasia.
”Kuinka haluat kuolla, Cassandra?”
Nouseva tuuli hukuttaa ne sanat, jotka olen aina tiennyt kuulevani hänen suustaan. ”En halua kuolla, Caleb.”
Sisälläni emme koskaan pysähtyneet. Sydämeni laulaa miekkana rinnassani, pettää. Olemme sormenpääetäisyydellä toisistamme, samaa lihaa ja verta. Viimeisellä katseellamme Cassandra on jälleen Medina, tyttö jota joskus rakastin.
Ennen kuin kuolen, muistan, mitä Cassandra väitti kerran pelkäävänsä – että jäisimme ikuisuudeksi tänne, eikä mikään koskaan kehittyisi tai muuttuisi, tulisimme tiemme päähän. Että jokainen ihmiskunnan lupaus osoittautuisi harhaluuloksi ja rakentamamme valtakunnat hajoaisivat tomuksi. Että unohtaisimme jokainen mitä olemme ja kadottaisimme uteliaisuutemme. Että joskus emme olisi enää kuin vaeltajia tähtitaivaan alla, nauraen unelmille suuruudesta joita meillä joskus oli.
Mutta niiden sanojen takana oli vain yksi toive: ettei hän koskaan unohtaisi vetovoimaa toisiamme kohtaan tai eksyisi välillemme rakennetuilla teillä, jättäisi sillat kulkematta ja odottaisi niiden sortumista – ettei hän koskaan unohtaisi vetovoimaansa taivasta kohtaan.
Komeetta läpäisee Maan kehän, ja epävarmana siitä, onko kaikki vain väkivaltaista unta, annan itselleni luvan muistaa jälleen.
Tuhkista synnyn uudelleen.

ENKÄ OLE KOSKAAN VAPAA
« Viimeksi muokattu: 05.06.2012 16:22:31 kirjoittanut flawless »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.