Otsikko: Taivaan takana
Kirjoittaja: Nenia
Genre: Drama, romance
Ikäraja: K-11
Omistusoikeudet: Teksti on minun, alusta loppuun.
Summary: "Kotiin ei olisi paluuta aivan heti. Hyvä niin. Irtiotto oli paikallaan, hän päätti."
A/N: Kirjoitusinspiraatio iski taas. Tällä kertaa teki mieli sijoittaa tarina vähän toisenlaiseen ympäristöön. Lukekaa, kommentoikaa, kertokaa ajatuksianne! Kaikenlaisen palautteen otan kiitollisena vastaan.
***
Taivaan takana
Luku 1
Mila pyöritteli pitsaleikkuria hajamielisesti käsissään. Pakaste-tropicana oli kadonnut parempiin suihin jo ajat sitten, tv:n näytöllä vierivät yllätyksettömäksi osoittautuneen romanttisen komedian lopputekstit.
”No mitä sä sitten ajattelit nyt kesällä tehdä?”
Veera kohensi asentoaan sohvalla, kulautti viinilasinsa tyhjäksi ja kohautti olkiaan.
”Mistä sitä tietää”, hän totesi iloisesti. ”Enköhän mä nyt jotain keikkahommia vielä saa. Ja nytpä on ainakin aikaa tehdä mitä tahtoo. Oon ollut isän toimistolla kolme kesää putkeen, kyllä se riittää. Tänä kesänä voin kerrankin nukkua kahteentoista ja löhötä rannalla. Lyödäänkö vetoa, kummalla on elokuussa parempi rusketus?”
”Ei lyödä!” Milaa nauratti. ”Tiiät ihan hyvin että mun loma kestää kolme viikkoa eikä yhtään enempää.”
”Kolme viikkoa! Siinähän nyt ehtii mitä vain”, Veera huomautti ja veti läppärin syliinsä. ”Otetaan vaikka äkkilähtö! Kato, Turkkiin pääsis nyt melkein ilmaiseksi.”
Mila pudisti päätään. Ei hän halunnut viettää ainoita lomaviikkojaan turistirannalla paahtuen.
”Noo, miten ois parin viikon kiertoajelu ympäri Suomea? Mieti, voitais käydä yhessä Helsingissä ja Turun saaristossa ja vaikka Saimaalla. Mun täti asuu Joensuussa – ”
”Ja millähän me ajettais, jos saan kysyä?” Mila keskeytti ja suuntasi haastavan katseen ystävänsä suuntaan.
Veera nielaisi. ”Ai niin, totta.”
Molemmat tiesivät hyvin, että vain pari kuukautta sitten Veera oli onnistunut peruuttamaan vanhempiensa upouuden Audin pysäköintitolppaan, eikä aivan pienellä vauhdilla. Siltä suunnalta autoa olisi turhaa pyytää lainaan, ja Mila tiesi, että hänen vanhempiensa piti päästä töihin vielä kesäkuussa.
Veera ei kauan jäänyt murehtimaan. ”Hei, nyt löysin! Tänne me Mila kuules lähdetään!”
Mila kumartui katsomaan tietokoneen näyttöä. ”Koe elämäsi elämys Lapin hiiskumattomassa luonnossa”, revontulin ja tunturimaisemin kuvitetut sivut mainostivat. Hän purskahti nauruun.
”Eräretkelle? Sinä?” Mila ei osannut kuvitella Veeraa retkivaatteissa ja vaelluskengissä, ei vaikka kuinka yritti. Veera jos joku oli aito citykasvatti: ei tarvittu kuin hyttysparvi tai puuhuussi, ja tyttö oli aivan helisemässä. Mila tiesi hyvin, ettei tämä suostunut nukkumaan teltassa edes festareilla.
Veera huomasi hänen huvittuneen katseensa ja kurtisti kulmiaan. ”No mitä? Voin kai minäkin joskus haluta luonnon keskelle!”
”Voit voit”, Mila hymähti ja lisäsi sovinnollisesti: ”Katsotaan nyt vielä. Mistä sitä koskaan tietää.”
Kun kello näytti kahtatoista, hän alkoi lopulta tehdä lähtöä. Jami olisi varmaan jo lähtenyt baariin, hän voisi itse käydä rauhassa nukkumaan.
Mitä vielä. Kun Mila saapui kotipihalle, basson jytke kantautui avoimista ikkunoista ulos saakka. Hänen ei tarvinnut tarkistaa asiaa erikseen: möykkä tuli heidän asunnostaan, se oli varmaa. Ei aivan ensimmäinen kerta.
Mila huokaisi ja hengitti syvään, laski hitaasti kymmeneen. Ei auttanut.
”Nyt ne musiikit kiinni ja aika hiton vikkelästi sittenkin!” hän huusi kilpaa musiikin kanssa astuessaan eteiseen. Olohuoneen lattialla istuskeli kaikessa rauhassa puolenkymmentä nuorta miestä, joista kellään ei näyttänyt olevan pienintäkään aikomusta totella hänen hienovaraista toivettaan.
”Ai kulta, sä tulit jo”, Jami kompuroi häntä vastaan ja sulki hänet viinanhajuiseen halaukseen. ”Älä oo vihainen meille, me nyt vain vähän juhlittiin ku Teemulla on - ”
”Ihan sama mitä Teemulla on. Nyt ne musiikit kiinni ja talo tyhjäksi. Mä tahon nukkua”, Mila ilmoitti tiukasti ja nyrpisti nenäänsä. Joku oli polttanut sisällä, vaikka Jami oli juuri eilen nimenomaisesti luvannut, että pyytäisi jatkossa kavereitaan käymään terassilla, jos oli pakko tupakoida. Se ei ollut ensimmäinen eikä taatusti viimeinenkään lupaus, jonka poika rikkoi.
”Kulta rakas, tulisit tanssimaan. Haluatko hörpyn?” Jami hymyili autuaan tyytyväisenä ja tarjosi pulloaan, mutta Mila pudisti vain väsyneenä päätään ja harppoi kääntämään musiikin kiinni. Teko sai aikaan matalan vastalauseiden kuoron. Mila ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaikka tiesi hyvin, että tänä iltana puhuttaisiin taas Jamin ärsyttävästä muijasta, pirttihirmusta.
”Jami kiltti. Lähtekää nyt sinne baariin, jooko.”
Kun poikalauma – vai miehiksikö niitä pitäisi sanoa? – löntysteli hitaasti eteistä kohti, Mila sulkeutui makuuhuoneeseen ja vaihtoi farkut ja pitsipaidan muumikuvioiseen yömekkoon. Meikkejä hän ei jaksanut edes ajatella pesevänsä, ei nyt. Kun Jami vielä kävi kurkkaamassa ovelta, hän esitti nukkuvansa.
”Hyvää yötä. Saattaa mennä myöhään.” Sitten he olivat poissa.
Myöhään, niin. Ei Mila mitään muuta odottanutkaan. Ei enää.
Seuraavana päivänä he ottivat yhteen pahemmin kuin koskaan aikaisemmin. Jami suvaitsi tulla kotiin iltapäivällä kello kolme, samaan aikaan kuin Mila oli tiskaamassa edellisen illan juomalaseja, ja vältteli kysymyksiä yöpaikastaan.
”Baarit menee kiinni puoli neljältä. Miksi sä oot täällä vasta tähän aikaan? Ei keskustasta nyt niin pitkästi tänne oo että siinä koko yötä kestäisi”, Mila kysyi tiukasti.
Oikeastaan Mila ei olisi itsekään jaksanut käydä tätä keskustelua. Hän ei olisi jaksanut huutaa, tivata poikaystävänsä liikkeitä, epäillä tämän selityksiä. Olisi ollut paljon mukavampaa ohittaa koko juttu olankohautuksella, kokata yhdessä jotain hyvää, käpertyä Jamin kainaloon ihan muuten vain. Jos tämä olisikin ollut vain yksi kerta, hän olisi voinut antaa anteeksi, mutta nyt puhuttiin paljon muustakin kuin yhdestä bileillasta. Sama kaava toistui nykyään joka viikonloppu, välillä viikollakin. Jami meni ja tuli miten mieli eikä vahingossakaan tullut kysyneeksi, mitä Mila oli mahdollisesti suunnitellut. Ei tämä näinkään voinut jatkua.
Jami tuijotteli ikkunasta ulos. ”Olin yhellä kaverilla.”
”Kaverilla on varmaan joku nimi?”
”No joo.” Mila katsoi odottavasti poikaystävänsä punoittaviin silmiin. ”No se oli yks Marika. Mutta meitä oli siellä vaikka ketä, minä ja Mikke ja –” selitys alkoi ennen kuin Mila oli sitä pyytänytkään.
”Et sentään vieressä nukkunut?”
”No en. Tai en silleen. No samassa sängyssä, mutta en mä voinut lattiallakaan –”
KRÄK. Mila kolautti lasit yhteen niin kiivaasti, että toinen pirstoutui säpäleiksi.
”Voi helvetti!”
Aivan äkkiarvaamatta kyyneleet alkoivat virrata poskille. Mila kääntyi hitaasti ympäri, jätti lasinsirut lojumaan altaan pohjalle. Jami katseli häntä hämmentyneenä, yllättyneenä hänen reaktiostaan. Oli kai odottanut huutoa. Sitähän kaikki nykyään tuntui olevan. Jami selitti, hän huusi.
Mila pyyhkäisi kyyneleet hihansyrjään ja pakotti Jamin katsomaan häntä silmiin. Kurkkua kuristi.
”Miks sä teet mulle näin?” hän sai lopulta kysyttyä hädin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Jami tuijotti häntä murheellisin silmin. Kerrankaan hän ei ruvennut kyselemään, mitä Mila tarkoitti, selittelemään muuta. Jami tiesi.
Poika astui askeleen lähemmäs, kietoi hänen ympärilleen voimakkaat kädet, joita Mila oli niin moneen kertaan silitellyt, suudellut, hyväillyt.
”Mä en tiedä”, Jami kuiskasi karheasti. Hänenkin tummat silmänsä kiiltelivät nyt.
”Mä en jaksa tätä enää.” Mila kurotteli kohti talouspaperirullaa. Nenäkin oli alkanut vuotaa.
”Voi kulta, mä oon niin pahoillani. Mä lupaan muuttua, mä lupaan parantaa tapani.” Tuttuja sanoja.
”Uskotko sä oikeasti siihen vielä ite? Että sä jotenkin muutut? Että sä kerrot mulle sun suunnitelmista, nukut yöt mun vieressä, ymmärrät että tämä on munkin asunto? Munkin elämä?” Siihen Jami ei enää osannut sanoa mitään.
Se riitti vastaukseksi. Jamilla olisi kaksi viikkoa aikaa siirtää tavaransa uuteen osoitteeseen.
Loppuilta kului sumussa. Kyyneleet, käheät sanat ja kömpelöt kosketukset olivat ainoa mitä Mila myöhemmin erosta muisti. Ne, ja Jamin tyhjä katse, harhaileva, eksynyt olemus. Sääli oli niin suuri, että Mila meinasi pyörtää päätöksensä moneen kertaan, mutta sai kuitenkin pidettyä kiinni sanoistaan.
Yöllä he nukkuivat sylikkäin viimeisen kerran. Aamulla Mila tarttui puhelimeen ja valitsi Veeran numeron.
”Mikä se eräjuttu oikein oli?”
