Nimi: Päivä rannalla
Fandom: Percy Jackson
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draama
Vastuuvapaus: Percy ja Sally kuuluvat Riordanille!
Oma sana: No tämä lähti siitä, kun halusin kirjoittaa jotain huoletonta ja söpöä. Hetki Percyn lapsuudesta sitten tuli mieleen
~ Päivä rannalla ~
”Ja siellä se taas menee”, Sally mutisi itsekseen, kun näki poikansa kirmaavan rannalla kuin tuulispää yhä kauemmas ja kauemmas. ”Miksei taruissa mainittu ikinä miten vaativaa sankareiden kasvattaminen on?”
Päätään pudistellen Sally riisui hiekkaiset sandaalit jaloistaan ja kiiruhti poikansa perään.
Montaukin ranta ei ollut kovin suosittu, mutta Sallylle se oli rakkain ranta koko maailmassa, sillä siellä hän oli tavannut Percyn isän, Poseidonin.
Sally sulki silmänsä ja veti sisäänsä meren tuoksua. Hän muisti, miltä Poseidon oli tuoksunut, miltä hänen kosketuksensa oli tuntunut hänen ihollaan, miltä hänen äänensä oli kuulostanut hänen korvaansa, kun hän oli luvannut rakentaa hänelle palatsin ja antaa hänelle kaiken, mitä hän ikinä toivoisi. Hän muisti pitkät kävelyretket rannoilla, syvälliset keskustelut, pehmeän naurun ja intohimoiset suudelmat.
Sally päästi värisevän huokauksen ja pyristeli irti toisaalta niin ihanista, mutta myös tuskallisista muistoista. Nykyhetki vaati hänen huomiotaan. Percy muuttui meren lähellä tavallista levottomammaksi eikä Sally halunnut kadottaa häntä näköpiiristään.
Poika näkyi enää vain pienenä pisteenä kaukaisuudessa. Miten pieni poika oli ehtinyt noin kauas näin nopeasti? Sallyn sydän sykähti ja hänen ripeät kävelyaskeleensa muuttuivat juoksuaskeliksi. Hän juoksi lähellä aaltoja, sillä kosteassa hiekassa juokseminen oli helpompaa kuin kuivassa ja upottavassa. Välillä aallot vyöryivät hänen jalkojensa yli ja ohi ylemmäs rantaan. Sally ei välittänyt viileästä merestä nilkoissaan vaan toivoi, että Percy pysyisi aloillaan. Onneksi poika näytti pysähtyneen ja Sally pääsi hänen luokseen. Hän polvistui kosteaan hiekkaan ja sulki pojan syliinsä.
”Percy! Äiti on sanonut monta kertaa, että sinä – et – saa – lähteä juoksemaan tuolla tavalla!” Sally nuhteli poikaa hiljaa, sillä hän ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan huutavansa Percylle vihaisesti.
”Anteeksi, äiti”, Percy mutisi hänen rintaansa vasten. Sally päästi irti ja katsoi poikansa merenvihreisiin silmiin, jotka olivat tismalleen samanlaiset kuin hänen isällään.
”Ei se mitään, kultaseni. Kunhan vain muistaisit sen”, Sally huokaisi. Percy painoi päänsä. Sally ei halunnut pilata heidän päiväänsä hössöttämällä turhia.
”Hei, mitäs jos ostettaisiin jätskit?” Sally tiedusteli pojaltaan ja Percyn pyöreille lapsenkasvoille ilmestyi aurinkoinen hymy.
”Joo!” Percy innostui. Sally nousi seisomaan hymyillen ja pörrötti poikansa tukkaa. Yhdessä he kävelivät rannan reunassa olevalle jäätelökioskille. Percy halusi suklaajäätelöä ja Sally taas otti ananassorbettia. He eivät viitsineet palata rantamökilleen ihan vielä vaan söivät jäätelönsä ulkona.
Syötyään jäätelönsä Percyn koko naama oli aivan jäätelössä, mutta Sally oli osannut varautua. Hän kostutti hieman paperiliinoja ja pyyhki sitten poikansa kasvot. Percy ei erityisemmin pitänyt toimenpiteestä, mutta seisoi kiltisti paikoillaan, kun Sally pyyhki viimeisenkin tahran.
”No niin”, Sally sanoi tyytyväisenä. ”Nyt nassu on puhdas.”
”Jee!” Percy huusi ja juoksi takaisin rantaan. ”Minä haluan etsiä simpukoita!”
”Tarkoitat kai simpukankuoria”, Sally sanoi tullessaan hänen viereensä.
”Niin! Niitä!” Percy intoili. ”Minä haluan löytää maailman hienoimman simpukan!”
”Selvä sitten. Oi, katsopa tätä, eikö olekin aika hieno?” Sally kysyi ja piteli kämmenellään pientä, korallinpunaista simpukankuorta. Percy nyökkäsi, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Minä haluan löytää hienomman!” Percy toisti ja alkoi etsiä. Sally katsoi hetken hellästi poikansa innokasta uurastusta, kunnes alkoi itsekin keräillä kauniita simpukankuoria, joita ranta oli täynnä. Aina välillä hän vilkuili Percyä, jottei hän vaeltanut liian kauas tai mennyt mereen, sillä aallot olisivat voineet vetää hänet mukaansa.
Sally ei tiennyt kuinka Percy ehti kadota, sillä kun hän seuraavan kerran vilkaisi vierelleen, ei poikaa näkynyt missään. Säikähtäneenä Sally suoristautui ja tähyili kaikkialle, mutta ei nähnyt Percyä missään.
”Percy!” Sally huusi ja hänen äänestään saattoi erottaa jo pelon sävyn. ”Percy!”
Lapsen nauru mereltä päin kiinnitti Sallyn huomion ja kauhistuneena hän näki poikansa aaltojen keskellä. Kauhun kirkaisu kuitenkin tukahtui hänen kurkkuunsa, sillä Percy ei näyttänyt siltä, kuin olisi ollut hukkumassa vaan ikään kuin hänellä olisi ollut näkymättömät kellukkeet, jotka kannattelivat häntä. Aallot vyöryivät hänen ohitseen, mutta eivät kaapanneet poikaa mukaansa. Sally kahlasi meressä eteenpäin, kunnes vesi ulottui hänen reisiinsä ja vesi oli kastellut hänen hameensa. Sitten Percy lähti ajelehtimaan kohti rantaa. Hänen kulkunsa oli rauhallista ja sulavaa eivätkä aallot aiheuttaneet hänelle minkäänlaista harmia. Lempeästi virtaus työnsi Percyn Sallyn syliin, jolloin nainen kietoi kätensä poikansa ympärille ja nosti tämän syliinsä ja kahlasi pois vedestä.
”Äiti, äiti! Minä löysin sen, minä löysin sen!” Percy intoili. ”Maailman kauneimman simpukankuoren!”
”Mitä?” Sally ihmetteli.
”Maahan. Laske minut maahan niin minä näytän!” Percy sanoi ja Sally laski hänet kuivalle hiekalle hieman vastahakoisena. Percyn kasvot sädehtivät ilosta ja hänen nyrkkinsä hehkui. Hän avasi kätensä ja Sally haukkoi henkeä. Se oli sileäpintainen kotilosimpukka, jonka kuori hehkui sateenkaaren väreissä. Sen sisäpuoli oli kiiltävää helmiäistä.
”Minä sain tämän vihreähiuksiselta naiselta, jolla oli pyrstö!” Percy sanoi. ”Se oli varmasti merenneito. Se hymyili minulle ja ojensi tämän. Se tiesi varmasti, että olin etsimässä simpukankuoria. Mistä se tiesi?”
Sally ei osannut vastata. Hän katsahti merelle ja oli näkevinään aaltojen kuohuissa vilauksen vihreästä evästä, mutta hän saattoi kuvitella koko jutun.
”Se on hyvin kaunis”, Sally sanoi ja jätti huomioimatta poikansa kysymykset. Vastaukset olisivat olleet liian hankalia 4-vuotiaalle pojalle.
”Niin on! Se on sinun, koska olet maailman paras!” Percy sanoi ojentaen simpukan äidilleen. Sally otti sen vastaan ja hänen silmiinsä kohosivat liikutuksen kyyneleet. Percy ei niitä kuitenkaan nähnyt, sillä hän oli jo siirtynyt seuraavaan puuhaan.
”Nyt tehdään hiekkalinna!” Percy ilmoitti käsissään kirkkaansininen lapio ja ämpäri. Sally katseli yhä simpukkaa, joka lepäsi hänen kämmenellään. Hitaasti hän sulki sormensa sen ympärille, mutta valonsäteet säihkyivät hänen sormiensa välistä. Sally käänsi katseensa merelle. Tämä oli ensimmäinen merkki Poseidonista neljään vuoteen. Hän ei siis ollut unohtanut heitä. Ehkäpä hän tarkkaili heitä ja piti heitä silmällä koko ajan. Ei sitä koskaan tiennyt.
Iloinen hymy levisi Sallyn kasvoille ja hän puristi simpukkaa lujemmin. Hän käänsi selkänsä merelle ja käveli poikansa luo, joka oli jo työn touhussa hiekkalinnansa kanssa. Sally liittyi mukaan touhuun ja yhdessä äiti ja poika rakensivat hiekkarannan komeimman hiekkalinnan.
Kun hiekkalinna tuli valmiiksi, lysähti Percy uupuneena rannalle ja nukahti siihen paikkaan. Sally nosti pojan syliinsä ja katsoi merelle. Aurinko oli alkanut laskea merta kohti ja värjännyt taivaan punertavan oranssiksi.
”Kiitos”, Sally kuiskasi merelle. Hän ei ollut täysin varma, mistä hän kiitti, mutta hänellä oli syy olla kiitollinen. Olihan hänellä ihana poika, josta jonain päivänä tulisi vuosisadan hienoin sankari, siitä Sally oli varma.
Toistamiseen Sally käänsi selkänsä merelle ja käveli heidän rantamökkiinsä. Kun hän oli peitellyt Percyn sänkyyn, palasi hän kuistille istumaan. Lempeä merituuli puhalsi vasten hänen kasvojaan ja meri näytti hyvin kauniilta laskevan auringon valossa. Muistot saavuttivat naisen ja vetivät hänet mukaansa. Sally antautui niille ja sulki silmänsä, jolloin menneisyyden Montauk avautui hänen eteensä sinä päivänä, kun eräs tietty tapaaminen muutti hänen elämänsä.
Sally hymyili, vaikka tunsi kyyneleiden kohoavan silmäluomiensa takana. Muistot saattoivat olla kipeitä, mutta Sally ei olisi koskaan luopunut niistä. Hän halusi muistaa ja muistikin Poseidonin ja sen yhden kesän tällä rannalla. Sen yhden satumaisen ihanan kesän. Sally hymyili.
Montauk oli syystäkin hänelle rakkain ranta maailmassa.
