Author: Zarroc
Genre: jotain angst/romance väliltä-suuntaan, drama kai
Ikäraja: S
Paritus: Saga/Frida
Warnings: femme
Summary: Hänen täytyy luottaa minuun, vaikka minulla ei ole tarjota muuta kuin katkeria suudelmia.
A/N. tytöt ovat minun. Sain kaveriltani tähän kolme sanaa, kissa, kahvikuppi, nenäliina, jotka eivät sitten loppujen lopuksi edes liity asiaan kovin paljoa.
Sametinsakeaa
Hämärän iltatiimoilla, me seisomme kahdestaan heinikossa joka levittäytyy ympärillemme kuin suuri vihreä matto. Kissa seuraa perässä hiljaisin askelin, ja illan tummuus vastaanottaa meitä jälleen.
Me olemme lähteneet tänne taas vaikka millään ei ole mitään väliä, ja vaikka keskeneräinen kahvikuppi oli jäänyt pöydänreunalle jäähtymään.
Minä en kuule ääniä jotka pyytävät jäämään, mutta en myöskään niitä jotka käskevät lähtemään. Frida vierelläni puristaa sormiani lähes pakonomaisesti, hengitys on pinnallista.
Käännän katseeni häneen, yritän saada jotain selvää kasvojen ilmeistä. Kireä jännitys purkaantuu ahdistuneina kyyneleinä, kastelevat posket, huulet, valuvat valuvat valuvat.
Frida vavahtaa ja minä tartun tiukemmin kiinni, vedän tytön itseäni vasten. Ongelma on siinä että minä en luota keheenkään, mutta silti luotan Fridaan enemmän kuin mihinkään.
Mutta silti, silti minä olen se johon hänen täytyy luottaa. Hän väsyneenä, hän surullisena, itkevänä, peloissaan. Hänen täytyy luottaa minuun, vaikka minulla ei ole tarjota muuta kuin katkeria suudelmia ja kankainen nenäliina.
Nytkin Frida kaivaa sen taas pillifarkkujeni taskusta, josta se repsottaa harmahtavana hämärässä. Hän kuivaa silmänsä jälleen, vavahtaa ja aukaisee suunsa kuin sanoakseen jotain.
Mutta minä näen vain nenäliinan joka irtoaa hänen sormistaan, leijuu hitaasti alas tihenevässä illassa.
En sano mitään painaessani kasvoni hänen hiuksiinsa, hengittäessäni kaulalle, niskaan, huulille. Hän tuoksuu hiljaisuudelle, usvalle ja syreeneille, jotka kukkivat vasta kesän lopussa.
Mutta loppuun on vielä aikaa, sen alku on vasta kohdalla. Fridan hymyillä on aina merkitys, mutta nyt en näe kuin tuskaa hänen kevyillä kasvoillaan.
Jälleen mietin mihin katosivat onnen päivät meidän luotamme, mikä sai meidät palaamaan aina tänne, samaan paikkaan.
Lopulta elämä vain paiskoo meitä seiniä vasten, seiniä joiden läpi voi mennä jos tarpeaksi haluaa. Mutta lopulta, uskoisin, me tulemme muurin luokse, jota emme voi rikkoa.
Kädet vaeltavat sormien lomasta pois, sotkeutuvat hiuksiin ja paidan rintamukseen. Fridan ilmeissä sekoittuu helpotus, levottomuus, hän peilaa synkkyyttä silmistäni.
Tytön hiuksissa näkyvät sumun pisarat, mutta minä en osaa kiinnittää niihin huomiota, kun siniset silmät pakottavat minua katsomaan itseään, sirot sormet kauluksissani vetävät minua alaspäin, huulilla käy pieni hymyntapainen.
Huulet ovat lämpöä ja samettia, tuttua pehmeyttä joita vaihdetaan aina salassa muulta maailmalta. Kasteinen niitty tuo rauhaa, sormeni vaeltavat hänen lantiollaan.
Kielet koskettavat hellästi toisiaan vaikka syytäkään ei ole, Frida ajaa minua takaa, etsii minua.
Vihdoin minä haluan löytyä, puristan häntä tiukemmin itseäni vasten, lantiolle piirrettynä miss you me jäämme paikallemme, katsomme hiljaisena pimeyteen joka kumartaa meitä kohden.
