Born to be sinner (Tom Valedro, K11, Drama, Angst)

[Willasucca]

Tittle • Born to be sinner | Syntyjään syntinen
Author • Willasucca | Hätisarama | Sanna
Protagonist • Tom Lomen Valedro, eli Voldemort
Ikäraja • K11
Genre • Angst, Drama & Mahdollinen Romance
Disclaimer • Hahmot kuuluvat  Rowlingille, minä vain säälittävästi leikin niillä, en saa tästä rahaa.
Varoitukset • Masentavaa ja osittain raakaa tekstiä !

###

Tom Lomen Valedro nuorempi istui junassa matkalla Tylypahkaan. Hän aloittaisi nyt elämänsä velhomaailmassa, eikä voisi olla innostuneempi. Siitä saakka kun hän oli tiennyt olevansa velho, hän oli ollut tavallistakin kohteliaampi ja hyväkäytöksinen. Se oli hämmentänyt orpokodin työntekijöitä, ketäpä ei hämmentäisi niin äkillinen muutos. Tom kävi vain syömässä ja istui kaiken muun ajan huoneessaan. Jopa orpokodin muut lapset huomasivat tämän.

Yhtäkkiä vaunuosaston ovi vedettiin auki ja hänen eteensä astui kolme isokokoista ja kookasta poikaa. Tom teki pikaisen arvion ja arveli heidän olevan viimeistä vuottaan Tylypahkassa. Yksi pojista oli luultavammin johtajapoika ja kaksi muuta hänen kavereitaan. Pojista pisin oli vaaleatukkainen ja hänellä oli ruskeat silmät. Kaksi muuta näyttivät kovasti toisiltaan, joten heidän täytyi olla kaksosia. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Tom siirsi kylmien silmiensä katseen takaisin ikkunaan. Minkä takia he hänen luokseen tulivat? Eihän hän ollut tehnyt mitään.
’’Tuo ei ole kovin kohteliasta, Valedro’’, johtajapoika sanoi ja heilautti taikasauvaansa niin, että Tom käänsi päänsä tahtomattaan takaisin heihin. Se sai pienen hädän, pelon ja inhon sekoteisen tunteen syttymään sisällään.
’’Noin, nyt on parempi’’, poika sanoi ja sai kaverinsa nauramaan käheästi. Se raivostutti Tomia aina vain enemmän. Hänellehän ei naureta, häntähän ei komennella.
’’Kerrohan meille Valedro, kuinka uskallat näyttää naamaasi täällä?’’ poika kysyi ja Tom huomasi hänen silmissään kiehuvan inhon. Se hämmensi Tomia, miten niin? Mitä poika tarkoitti? Eihän hän ollut tehnyt mitään?
’’Oh! Hän ei tiedä! Hän-ei-tiedä’’, poika henkäisi ja näytti kertakaikkisen ilahtuneelta.

Juuri silloin juna teki äkkinäisen käännöksen ja valvojaoppilas kavereineen kaatui ryminällä nurin lattialle. Tom riuhtaisi päänsä irti ja veti oman sauvansa esiin. Eihän hän osannut kuin muutaman surkean taian, mutta parempi sekin oli kuin ei mitään.
’’Hah! Aiotko sinä taistella meitä vastaan? Senkin kurja saasta! Olet yhtä alhainen kuin äitisi’’, valvojaoppilas puuskahti ja nousi päätään pidellen seisomaan. Tom huomasi hänen tärisevän raivosta. Kaksi muuta poikaa huomasivat ilmeisesti saman, koska vetivät kaverinsa istumaan penkille.
’’Älä-hauku-minun-äitiäni’’, Tom sanoi jäätävällä äänellä ja osoitti sauvallaan vuorotellen jokaista poikaa. Kyllähän Tom tiesi äitinsä olleen jästi, mutta ei hän silti halunnut toisen häntä haukkuvan.
’’Äitisi oli Salazar Luihuisen viimeisimpiä perillisiä ja nai j-ä-s-t-i-n. Nai jästin! Voiko suurempaa häpeää olla, suurenmoisen Salazar Luihuisen, puhdasverisyyden perikuvan viimeisin perillinen nai jästin, saa hänen kanssaan pojan ja kuolee! Sitten hänen surkea poikansa vain istuu tyynenä kuin viilipytty matkalla Tylypahkaan, eikä edes tajua hävetä’’, poika sylkäisi ja sai Tomin jälleen ymmälleen. Eikö hänen äitinsä ollutkaan noita? Miksi hän sitten kuoli? Tom tunsi jälleen raivon jylläävän sisällään. Hän ei olisi halunnut kuulla näin tärkeää paljastusta juuri nyt. Elämänsä tärkeimmällä hetkellä. Tom nosti katseensa ja naulitsi sen poikaan. Hän tunsi raivon kohoavan sisällään kuin savun ja yllättäen kaikki kolme poikaa nousivat seisomaan ja päättivät, että oli aika siirtyä takaisin omaan vaunuosastoon. Tom ei tiennyt, että heidän lähtöönsä vaikutti hänen omissa pienissä silmissään syttynyt punainen kiihko.

Jo tunnin kuluttua Tom löysi itsensä suuresta salista. Hän oli ensiluokkalaisista lyhyin ja kohta lajitteluvuorossa. Tom tunsi vatsassaan räpytteleviä lepakoita ja pyöritteli sormiaan kaapunsa hihan kätköissä.
’’Tom Valedro’’, sanoi tiukka ja päättäväinen naisenääni. Tom nousi päättäväisesti jakkaralle ja vilkaisi punatukkaista Professoria, jonka nimen Tom muisti olevan Burmilla Srteewot. Hattu kerkesi tuskin koskettaa Tomin päätä, kun salissa kajahti jo tietävä ääni – ’’Luihuinen’’
Itseensä tyytyväisenä Tom astui alas tuolilta ja suuntasi suoraa Luihuisen pöytään, jossa istuvista suurin osa taputti varsin tyytyväisen näköisenä. Tom ei malttanut olla virnistämättä niille kolmelle pojalle, jotka olivat häntä härnänneet junassa.

Viikot matelivat eteenpäin ja Tom loisti tunneilla. Hän tiesi aina vastauksen kaikkeen ja sai kehuja älystään. Eräänä iltana, kun Tom istui jälleen kirjastossa lukemassa tietoa Tylypahkan historiasta, hän tunsi suullensa painautuvan käden. Kuten kuka tahansa muukin, Tom säikähti. Hänen otteensa lipesi kirjasta ja salat vispasivat molemmat eri suuntiin. Tomin kädet löysivät tiensä taikasauvan luokse, mutta liian myöhään. Hän tunsi käsiensä ympärille kietoutuvan näkymättömän narun ja jalat saivat saman kohtalon. Seuraavaksi hänet nostettiin ilmaan ja Tom päätti luovuttaa. Rimpuilu ei auta ja energiaa olisi turha tuhlata. Tom tunsi kuinka häntä kannettiin ympäri sysipimeää linnaa.

’’Fiksu poika’’, sanoi tuttuakin tutumpi ääni, kun Tom oli alistunut kohtaloonsa ja pysytellyt paikoillaan jo minuutin. Se ärsytti Tomia, se kun hänelle puhuttiin tuohon sävyyn ja se kun hän tajusi puhujan olevan johtajapoika Marcuksen. Tom tunsi kuinka hänet laskettiin kylmälle lattialle ja pikainen silmäys ympärille kertoi, että he olivat tyrmissä.
’’Nyt on aika opettaa kaikkitietäväistä saastaa’’, Marcus sanoi ja heilautti taikasauvaansa niin, että Tomin suu sulkeutui ja samassa hän tunsi ruumiissaan viiltävää kipua. Hänen silmänsä painautuivat kiinni ja tuntui kuin joku olisi raastanut hänen sydäntään, keuhkojaan, maksaansa tai muuta vastaavaa irti. Tom toivoi kuolevansa. Hän halusi enemmän kuin mitään muuta kuolla. Sitten tuska oli ohi ja Tom avasi varovasti silmänsä, jotka olivat kyyneleistä sumeat. Ensimmäisenä hän hahmotti Marcuksen, joka oli niin tyytyväisen näköinen, että Tom raivostui. Ja samassa, Tom ei tiennyt itsekään miten, hän oli vapaa. Hänen kätensä, jalkansa ja suunsa olivat vapaat ja se sai Marcuksen hymyn hyytymään. Tom kiskaisi sauvan esiin ja lausui kirouksen niin hiljaisella äänellä, että Marcus tuskin kuuli sitä. Kirous sai Marcuksen hiukset, kulmakarvat, ripset ja jopa ihokarvat kasvamaan puolimetriä pidemmiksi mitä niiden kuului. Sitten Tom syöksyi ulos kellarista, hän juoksi koko matkan ja saavuttuaan omaan makuusaliinsa, hän rauhoittui. Tom lukitsi oven ja työntyi sitten peittonsa alle edelleen täristen. Hän tunsi sydämensä hakkaavan villisti ja puri hampaitaan yhteen rauhoittuakseen. Tom päätti, ettei antaisi Marcuksen vain olla. Hän halusi kostaa. Marcus oli aiheuttanut hänelle jo tarpeeksi tuskaa ja nöyryytystä.

[Willasucca]

###

Seuraavana aamuna Tom heräsi varhain. Tomin ajatukset jumittivat illassa ja Marcus kummitteli hänen mielessään uhkaavasti. Olikohan Marcus päässyt jo karvoistaan? Toivottavasti ei. Tom totesi olonsa rajailevan huonovointisuuden rajoilla, häntä oksetti. Vaikka Tom olikin aina ollut hyväkäytöksinen, rauhallinen ja tunnollinen ihminen, hänen silmiensä kylmyys oli saanut ihmiset säpsähtämään. Nyt hän tunsi itsensä täysin erilaiseksi. Pelokkaaksi ja surkeaksi. Likaiseksi.

Varovasti Tom nousi sängyltään ja riisui eiliset vaatteet yltään. Tom ei ollut muistanut vaihtaa yövaatteita rynnättyään makuusaliin, hän oli ollut niin poissa tolaltaan, että arkiset asiat vain unohtuivat. Tom kietoi ylleen aamutakin ja otti arkustaan puhtaat vaatteet ja toisen kaavun, sitten hän työntyi makuusalista ja suuntasi matkansa suoraa pesutiloihin. Varovasti Tom laski pieneen ammeeseen lämmintä vettä, tiputti aamutakin myttyyn lattialle ja nousi ammeeseen. Kun hän makasi rentona ja tyytyväisenä vedessä, Tomin ajatukset siirtyivät jälleen Marcukseen. Miksi hän antoi jonkun törpön pelotella itseään? Sehän oli täysin naurettavaa. Ei yksikään, ei Marcus tai kukaan muukaan voinut vaikuttaa hänen, Tom Lomen Valedron elämään niin voimakkaasti.
’’Mutta hän vaikutti, hän täräytti sinulle nenäsi eteen totuuden menneisyydestäsi ja pilkkasi sinua, hänestä sinä olet halpamainen saasta’’, sanoi ääni Tomin päässä.

Kun kello oli sen verran, että oli aika mennä aamiaiselle, Tom nousi ammeesta, kuivasi itsensä ja pukeutui. Hän totesi olonsa paljon paremmaksi, oikeastaan hän tunsi olevansa jälleen se vahva itsensä. Pelokas, surkea, nujerrettu ja häpeässä uitettu Tom oli nyt tiessään, eikä mikään voisi ajaa häntä enää raiteiltaan. Marcus voisi vapaasti yrittää kieroja suunnitelmiaan häneen, mutta hän kostaisi. Hän kantelisi ja maksaisi takaisin samalla mitalla.

Tom käveli rauhallisesti käytävää eteenpäin ja antoi jokaiselle vastaantulijalle tervehdyksen hymyn kera. Kun Tom viimein saapui Suureen saliin, hän huomasi ilmassa epätavallista kireyttä. Tom istuutui Luihuisen pöytään ja kuunteli muiden keskustelua, he puhuivat Marcuksesta.
’’Hän oli tukehtua karvoihinsa, löytyi tyrmistä aamulla’’, sanoi vaaleatukkainen tyttö ja näytti kiihtyneeltä. Tom tunsi poskilleen kohoavan punan. Meinasiko Marcus tukehtua omiin karvoihinsa? Niihin karvoihin jotka hän, Tom, taikoi kasvamaan luonnottoman pitkiksi? Siistiä. Tosin Marcus on varmaan todella vihainen ja hänen kostonsa sen mukainen, mutta tuskin poika kenellekään kertoo miksi karvat alkoivat kasvaa, olisihan se nöyryyttävää. Viimeistä vuotta Tylypahkassa ja häviää ensiluokkalaiselle!

Ensimmäisellä tunnilla Tom tunsi olonsa poikkeuksellisen mahtavasti. Hän viittasi jokaiseen kysymykseen ja vastasi aina saatuaan puheenvuoron niin täyteläisesti, että sai tuvalleen jopa 120 pistettä, mikä oli todella nautinnollinen saavutus. Kun Tom työntyi ulos luokasta ensimmäisen tunnin jälkeen, häntä vastassa oli Marcus. Tom tunsi lepakoiden heittävän volttia mahassaan, mutta piti ilmeensä tyynenä ja välinpitämättömänä.
’’Hei Marcus, olit kuulemma tukehtua karvoihisi’’, Tom sanoi ja kohotti kulmiaan myötätuntoisesti.
’’Hei Tom, siitä meidän pitääkin keskustella’’, Marcus vastasi samaan sävyyn ja tuuppasi Tomin takaisin luokkaan, joka oli heitä lukuun ottamatta autio.
’’Minulla on itse asiassa melkoinen kiire, kävisikö joskus toiste?’’ Tom heitti ja yritti pitää äänensä kevyenä, mutta kuuli jopa itsekin siinä säväyksen hätää ja niin kuuli Marcuskin.
’’Hmm, ei. Minusta tuntuu, että minun on teroitettava pikkuriikkiseen päähäsi muuan asia. Isommille ei ryppyillä. Heidän nenilleen ei pompita ja heitä tulee kunnioittaa’’.
’’Ei tulisi mieleenkään hyppiä sinun nenillesi’’, Tom sanoi ja vilkaisi huolestuneena ovea, jonka Marcus painoi varovasti ja äänettömästi kiinni.
’’Erinomaista, Tom’’, Marcus sanoi ja katseli sitten laskelmoiva ja miettivä ilme kasvoillaan itseään puolta lyhyempää poikaa. Tom ei pitänyt tuosta ilmeestä, ei alkuunkaan. Mieluummin hän olisi sulkeutunut komeroon ja huutanut päänsä tyhjäksi.
’’Oletko aivan varma, ettet kaipaa käytännön kokemusta, Tom?’’ Marcus kysyi ja heilautti taikasauvaansa niin, että Tom nousi ylösalaisin ilmaan. Tom tunsi punan kohoavan kasvoilleen. Tom kiskaisi taikasauvansa esiin ja lausui kuuluvalla äänellä ’’Karkotaseet’’. Samassa Tom iskeytyi maahan ja Marcuksen sauva lensi kaaressa pois hänen kädestään ja kopsahti Tomin päähän. Voitonriemuinen Tom nousee lattialta ja sanoo teennäisen kohteliaalla äänellä: ’’Kiitos Marcus, käytännön kokemus oli erittäin opettavainen ja sain ilokseni todeta, että loitsu todella toimi.’’ Sitten hän poistui luokasta niin vikkelästi kuin suinkin ja juoksi koko matkan seuraavalle tunnille, joka oli jo alkanut.

’’Anteeksi professori Kuhnusarvio, minä olin vessassa’’, Tom sanoi ja istuutui tavanomaiselle paikalleen. Hetkessä hän tajusi mistä puhuttiin, Besoaarista. Tom kohotti kätensä ylös ja sai ihailevia silmäyksiä luokkatovereiltaan.
’’Tom’’, Kuhnusarvio sanoi ja näytti kummalliselta. Innostuneelta ja ylpeältä, kuin Tom olisi hänen oma poikansa tai kuin olisi hänen ansiotaan, että Tom viittasi näinkin yksinkertaiseen kysymykseen, kuin mistä saa Besoaaria.
’’Besoaaria saa vuohen vatsasta ja se pelastaa ihmisen useimmilta myrkyiltä’’, Tom vastasi ja sai osakseen Kuhnusarvion taputukset, myöntelyt ja tuvalleen kymmenen pistettä.

[Willasucca]

###

Kun Tom saapui Suureen saliin päivälliselle, hän huomasi neljän viidesluokkalaisen viittovan itseään luokseen. Hieman epävarmana Tom suuntasi kulkunsa toisten luokse ja istuutui heidän vierensä. Tom vilkaisi jokaista poikaa mietteliäänä.

’’Hei Tom, minun nimeni on Laus ja tässä ovat Oliver, Bruno ja Gurt’’, sanoi punatukkainen poika, jonka kasvoilla kaareili hynäntahtoinen virne. Tomista se oli epäilyttävää, mutta hän päätti kumminkin ottaa selvää mitä asiaa toisilla hänelle oli, niinpä hän nyökkäsi päällään ja odotti Lausin jatkavan.
’’Ymmärtääkseni olet Salazar Luihuisen tuorein perillinen, ainoa joka ei istu Azkabanissa tai makaa haudassa?’’ Laus kysyi ja sanottuaan sen kaikkien neljän katse nauliintui Tomiin.
’’Ymmärtääkseni niin’’, Tom sanoi ja alkoi itsekin kiinnostua aiheesta.
’’Sitten osaat varmaankin avata Salaisuuksien kammion’’, Bruno hihkaisi ja läppäsi kätensä yhteen Oliverin kanssa.
’’Salaisuuksien kammion?’’ Tom toisti ja yritti pitää ilmeensä kurissa. Olihan hän lukenut Salaisuuksien kammiosta, Salazar Luihuinen oli kuulemma rakentanut sen linnaan, odottamaan perillistään, mutta sen enempää Tom ei kammiosta tiennyt.
’’Niin, Tom, Salaisuuksien kammion, sinä varmaankin tiedät mihin se on kätketty ja miten se avataan’’, Gurt totesi ja haukkasi palasen paahtoleivästään, jolle oli ladattu kananmunan siivuja.
’’Entä jos osaankin?’’ Tom tiukkasi ja kaatoi itselleen pikariin kannusta juomaa, tietämättä itsekään mitä.
’’Haluamme sinun vievän meidät kammioon, haluamme tuoda esiin suurenmoisen Salazar Luihuisen salaisimmatkin salat’’, Laus totesi sellaisella äänensävyllä, kuin olisi puhunut säästä.
’’Aijaa? Minäkö johdattaisin teidät noin vain kammioon, minne voisin mennä yksinkin, ilman minkäänlaista hyötyä siitä itselleni?’’
’’Eihän ensiluokkalainen nyt yksin uskaltaisi kammioon mennä, etkä olisi tajunnut koko asiaa ilman meitä, et surkeilla päästäisen kokoisilla aivoillasi’’, Laus ivasi ja Tom huomasi hänen olevan hermostunut. Se sai hänet tyytyväiseksi, voisiko mitään sen ihanampaa ollakaan? Häntä vanhemmat olivat täysin riippuvaisia hänen päätöksestään.
’’En vai?’’ Tom kysyi ja nousi sitten seisomaan. Sen sanottuaan hän marssi Suuresta salista ulos ja suuntasi kulkunsa kirjastoon. Nyt kun saisi vain tietää missä kammio oikein on ja mitä siellä on, kun he niin kovasti haluavat sinne päästä.

Tom istuutui kirjaston pehmeimpään nojatuoliin valtava sylissään. Hän heilautti taikasauvaansa ja lausui pikaisen taian, joka aukaisi kirjan juuri oikealta sivulta. Ahnas ilme kasvoillaan Tom  luki pitkiä rivejä ja etsi hyllystä sitten jokaisen vähänkin aiheeseen viittaavan kirjan. Hän luki kaiken Salazar Luihuisesta, hirviöstä, Salaisuuksien kammiosta ja jopa puhdasverisyydestä. Salazar oli ollut aikansa mahtavimpia velhoja ja tunnetuin käärmessuu.
’’Minäkin olen käärmessuu, se on hyvin harvinaista, ainakin tämän kirjan mukaan’’, Tom pohti itsekseen ja sulki sitten mietteliäänä kirjan. Hän upposi ajatuksiinsa hetkessä ja näytti ulkopuolisen silmiin varmasti hassulta. Pienikokoinen poika ja niin mietteliäänä.

Tietenkin! Salazar Luihuinen oli käärmessuu ja piilotti kammioon varmasti käärmeen, luultavasti todella ison, vaarallisen ja mahtavan. Siksi Luihuisen tuvan tunnuskin varmaan on käärme, Tom ajatteli ja oli kaikin tavoin tyytyväinen itseensä. Samalla kun hän laittoi kirjat takaisin paikoilleen, Tom mietti missä kammio mahtaisi olla. Ehkä Luihuisen tuvan alla? Tai tyrmissä? Kammio oli joka tapauksessa piilotettu linnaan ja Tom päätti etsiä sen. Hän aloittaisi jo tänä iltana, etsisi ensimmäiseksi Luihuisen tuvan läpi. Hän päätti kokeilla jokaista taulua, takkaa ja jopa porrasta. Jokaista patsasta ja lyhtyä. Mikä tahansa saattaisi olla portti Kammioon ja luultavasti Kammion saisi auki joko käärmeskielellä tai ehkäpä verellä, ehkä Tom saisi kammion auki vuodattamalla portin päälle omaa vertaan, sitä verta joka oli virrannut Salazar Luihusenkin ruumiissa.

Kun muut olivat viimein menneet nukkumaan. Tom nousi nahkaiselta sohvalta ja käveli mietteliäänä takan eteen. Pitäisikö hänen vuodattaa liekkeihin verta vai sanoa jotain käärmeskielellä? Tom päätti kokeilla ensin ensimmäistä vaihtoehtoa, se kuulosti luonnollisemmalta. Niinpä Tom veti taskustaan pienen veitsen ja raapaisi sillään kämmeneensä pienen haavan. Sitten hän vuodatti muutaman tipan verta liekkeihin, mutta mitään ei tapahtunut. Olisiko verta pitänyt vuodattaa enemmän? Olisiko hänen pitänyt vuodattaa verta tyhjään takkaan? Tai… oliko hänen veressään liikaa jästin verta? Hänhän oli puoliverinen. Tom istuutui mietteliäänä lattialle takan eteen. Miten hän saisi suustaan ulos jotain käärmeskielellä? Hän ei tiennyt miten se tapahtui, ei vaikka oli kymmeniä kertoja käyttänyt käärmeskieltä.

’’Olen Salazar Luihuisen perillinen ja haluan avata kammion’’, Tom mumisi ja olisi voinut vaikka vannoa, että liekeissä pilkahti jotain mustanvihreää.
’’ Olen Salazar Luihuisen perilli-’’, Tom aloitti jälleen, mutta hänen lauseensa katkesi kun toinen, paljon voimakkaampi ja vahvempi ääni peitti sen.
’’Mitä-pirua-sinä-teet-Valedro?’’ ääni kuului Marcukselle, siitä ei ollut epäilystäkään.
’’Mitä se sinulle kuuluu?’’ Tom tiuskaisi ja nousi saman tien seisomaan. Hän kääntyi katsomaan poikaa silmiin ja yritti näyttää uhmakkaalta.
’’Kuuluupa hyvinkin, olen johtajapoika ja minusta on outoa löytää ensiluokkalainen takan edestä, keskellä yötä ja kun tämä vielä hokee ’Olen Salazar Luihuisen perillinen, haluan avata Salaisuuksien kammion’, tai jotain sellaista’’, Marcus sanoi ja näytti siltä kuin olisi nauttinut tilanteesta täysin siemauksin. Hänestä oli mukavaa ärsyttää tuota pientä nokkavaa penikkaa.
’’Painu kuuseen, Marcus’’, Tom sanoi ja tuijotti itseään puolta pidempää poikaa kylmästi silmiin.
’’Jälki-istuntoa, Valedro’’, Marcus näpäytti ja poistui huoneesta sitten hyväntuulisesti vihellellen.
Raivostunut Tom marssi makuusaliinsa ja kiskaisi oven täysin voimin kiinni. Hän vilkaisi kahta muuta samassa tilassa nukkuvaa toveriaan ja työntyi sitten omaan sänkyynsä.

Seuraavana aamuna Tom heräsi tavallista myöhemmin. Hän hieroi unisena silmiään ja nousi varovasti istumaan. Tom tunsi raivon väreilyn ruumissaan kerratessaan illan tapahtumia. Miten Marcus osasikin tupsahtaa paikalle aina niin huonoon aikaan? Juuri kun hän oli löytämässä tien Salaisuuksien kammioon… vai oliko sittenkään? Oliko hän vain kuvitellut?

[cool.cola]

Vähäänkö hyva tarina :---D Luin tän jo tuolta Gosusta, mutta tännekki aioin kommaa :--D Siis täähän on niin mahtava tarina. En oo ennen törmänny tää tarinaan, jossa kerrotaankin Voledron nuoruusajoista. Nyt kun ajattelen niitä Potterien tapahtumia, ne tuntuu ihan erillaisilta. :---D Ja tää on niin hyvin kirjotettukki. Kun luin tätä, tuntu että olisin itse tuolla paikanpäällä ja voisin nähdä nuo kaikki tapahtumat siitä ihan viereltä. :----D niittipyssy, sä oot MAHTAVA kirjoittaja. :---D

Ihailevin terveisin,

cool.cola

PS. Sori niitti :---D

[Minimiant]

Miten sä osaat kirjoittaa näin ihanasti ja täydellisesti?
Aawwwws...♥ Rakastuin

Virheitä ei osunut silmiin, tai sitten olen rakkaudesta tullut sokeaksi
Tykkään.

Kiitos tästä ficistä ja anteeksi huonosta kommentista.

[Willasucca]

Tom työntyi oleskeluhuoneeseen koululaukku olallaan ja antoi katseensa vaeltaa sen nurkissa, kun hänen silmänsä osuivat muutamaan vanhempaan tyttöön, Tom väänsi kasvoilleen leuhkan virneen ja lähti sitten kokonaan tyrmistä, suuntasi kulkunsa Suureen saliin.

Ensimmäiseksi Tom kohtasi Marcuksen.
’’Kas, oletko oppinut läksysi, Valedro?’’ Marcus ivasi ja nautti tilanteesta kaikin siemauksin. Hän niin inhosi tuota pientä tummatukkaista ipanaa, joka saastaisella puoliverisyydellään häpäisi tupansa ja suurenmoisen Salazar Luihuisen.
’’Riippuu tietenkin mitä tarkoitat, Marcus. Liemiä, Pimeydenvoimilta suojautumista…’’
’’Tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan! Tarkoitan eilistä, kun rupattelit takan kanssa’’, Marcus sihahti ja Tom huomasi hänen kasvonsa kalvenneen. Varma ärtymyksen merkki.
’’Aa! Ymmärrän, ymmärrän’’, Tom huokaisi ja lähti sitten kädet selkänsä taakse ristittyinä jatkamaan matkaansa. Kun hän saapui saliin, oli suurin osa oppilaista jo syömässä. Tom istahti tupansa pöydän päätyyn ja otti korista ensimmäiseksi leivän, samalla kun hän haukkasi ensimmäisen palasen, Tom kaivoi laukustaan Numerologian kirjan, vaikkei hänellä vielä tätä ainetta ollutkaan. Tom etsi oikean sivun ja syventyi lukemaan sen mielenkiintoisia tekstejä, pohtien samalla syvällä mielensopukassaan Salaisuuksien kammion arvoitusta. Sen täytyi olla takassa.

Ensimmäisellä tunnilla Tomilla oli jälleen Liemiä. Tom rakasti näitä tunteja, osaksi siksi, että kyseistä ainetta opetti hänen tupansa johtaja, mutta tietenkin myös siksi, että pienikin tilkka jotain tiettyä taikajuomaa saattoi olla voimakasvaikutteinen.
Tom istuutui tavanomaiselle paikalleen ja kaivoi laukustaan nyt vuorostaan Taikajuomat & Liemet kirjansa, jonka nimi oli Tuhat taikayrttiä & Sientä. Tom avasi sen määrätyltä sivulta ja luki pikaisesti aiheen, ennen kuin nosti kätensä ylös.
’’Niin, Tom?’’ Professori Kuhnusarvio kysyi ja naulitsi vanhojen silmiensä terävän katseen poikaan.
’’Eikös meidän pitäisi opiskella tämä taikajuoma vasta ensivuonna? Eihän nyt, tänävuonna pitänyt vielä keittää lientä joka pienentää minkä tahansa esineen tai asian kärpäsen kokoiseksi, herra Professori.’’
’’Aivan niin Tom, ei pitänytkään, mutta koska luokallani on niin nerokkaita oppilaita, voimme tehdä poikkeuksen’’, Kuhnusarvio vastasi ja heilautti sitten taikasauvallaan taululle ohjeet. Tom kaivoi kattilansa esiin. Varovasti, mutta varmoin ottein Tom alkoi etsimään aineksia, lisäämään ne keitokseen juuri oikeaan aikaan ja sekoittamaan vain vastapäivään. 
’’Hienoa Tom, keitoksesi on täydellinen! Kymmenen pistettä Luihuisille ja nyt, viekääpä jokainen hiukan lientänne pienessä purkissa pöydälleni’’, Kuhnusarvio käski ja sitten hän julisti tunnin päättyneeksi. Tom suuntasi luokkahuoneesta ulos ja päätti jättää seuraavan tunnin väliin.

Tom istuutui käytävän reunalla majailevaan penkkiin ja kaivoi laukustaan kirjan. Tom oli juuri aloittanut lukemisen, kun kuuli tutun äänen kysyvän: ’’Tom, miksi et ole tunnilla?’’ Ääni kuului Professori Dumbledorelle.
’Minulla on hieman flunssainen olo, enkä halunnut lähteä ulos Taikaolentojen tunnille, kertaan mieluummin riimuja, Professori’’, Tom vastasi asiallisesti ja kohotti katseensa kirjasta. Hän naulitsi pienten sinisten silmiensä ovelan katseen opettajaansa.
’’Vai niin, ehkä sinun olisi syytä pyytää sairaudenhoitajalta jotain lääkettä ja levättävä? Mutta onko kouluvuotesi lähtenyt hyvin käyntiin, olet kuulemani mukaan lahjakas’’.
’’Pidän kovasti koulusta ja erityisesti Riimuista’’, Tom sanoi ja hänen kasvoilleen kohosi uneksiva hymynpoikanen.
’’Riimuista? Eihän ensiluokkalaisilla ole riimuja’’, Dumbledore hämmästeli ja istahti itseään reilusti pienemmän pojan viereen.
’’Opiskelen niitä oma-aloitteisesti, professori’’, Tom vastasi ja nousi varovasti ylös. Hän työnsi kirjan laukkuunsa ja lähti sen kummemmin anteeksi pyytelemättä tai lähtöään selittämättä kävelemään kohti tupaansa.

[seinäruusu]

Mielettömän hyvä ja todella kiinnostava. Anteeksi, että en kommentoi mitään tarkkaa tai mtn, mutta idea on todella kiintoisa, toivottavasti jatkuu pian!
Seinäruusu

[luka]

Vaikuttaa mielenkiintoiselta! Kerrontatyylisi on melko satu-tyyppinen, eli aika etenee nopeasti. Se on hauska ja omaperäinenkin tyylikeino, jota ei usein näe ficeissä, eli ihan positiivista! Esimerkkinä lainaan tämän:

Viikot matelivat eteenpäin ja Tom loisti tunneilla. Hän tiesi aina vastauksen kaikkeen ja sai kehuja älystään.

Tuosta kerronnasta tulee mieleen ihan Tuhkimot sun muut lastensadut Huono puoli tässä on, että kuvailu jää aika vähille, mutta taiteilijalla on vapaus päättää tällaisista

Tämän ficin aihe on mahtava, Tom on aina mielenkiintoinen Marcus ja kumppanit ovat ihanan häijyjä, onneksi Tom sentään pistää vähän vastaan Tätä lukiessani huomasin kuitenkin, että kielioppivirheitä ja selkeitä ajatusvirheitä on melkoisesti :s Pyydän, ettet pahastu, kun mainitsen niistä muutamia:

Ensinnäkin ficin nimi/otsikko, Born to be sinner, kuuluu kieliopin mukaan "Born to be a sinner", eli artikkeli puuttuu. Noissa alkuteksteissä oleva Syntyjään syntinen kuulostaa mielestäni jopa paremmalta, kuin englanninkielinen. Ja koska fic on suomeksi kirjoitettu, olisi ihan loogista käyttää suomenkielistä nimeä. Tähän ei kuitenkaan ole mitään oikeaa tai väärää tapaa, joten taiteilijan vapaus! :')

hän oli ollut tavallistakin kohteliaampi ja hyväkäytöksinen.

Olisko hyväkäytöksisempi? En voi varmasti sanoa, että tuokaan on kieliopillisesti väärin, mutta jotenkin se töksähti :')

Tuossa ihan ensimmäisessä kappaleessa aikamuodot tuntuvat menevän hieman sekaisin, kun ensin puhutaan imperfektissä Tomin junamatkasta ja heti perään sitä aiemmin tapahtuneesta ajasta orpokodissa. Siihen voisi sopia paremmin "Jopa orpokodin muut lapset olivat huomanneet tämän." Muissakin kohdissa aikamuodot menevät sekaisin täysin, siihen kannattaa kiinnittää huomiota :')

Se sai pienen hädän, pelon ja inhon sekoteisen tunteen syttymään sisällään.

Kuuluisiko tähän sekaisen?

ja se kun hän tajusi puhujan olevan johtajapoika Marcuksen.

Tässä on myös virhe, varmaan tapahtunut ajatusvirhe, sillä aiemmin puhutaan äänestä - tähän sopisi ehkä "..tajusi äänen olevan johtajapoika Marcuksen." tai "..tajusi puhujan olevan johtajapoika Marcus."

ihokarvat kasvamaan puolimetriä pidemmiksi mitä niiden kuului.

Näin ei voi sanoa, mieluummin "...puoli metriä pidemmiksi, kuin niiden kuului." (Ja puoli metriä ei ole yhdyssana.)

--

Kaiken kaikkiaan tämä fic on tosi kiva, vaikka parannettavaa on :') Toivottavasti et tosissaan loukkaannu, en tarkoita kritiikkiäni pahalla Teksti kannattaa aina oikolukea huolella, ennen kuin postaa sen Finiin (tai muualle), silloin lukijoiden lukukokemus ei töksähtele ja paranet kirjoittajana melkoisesti, ajatusvirheetkin tulisi korjattua samalla! Voisit kokeilla myös betaa, joka oikeasti neuvoisi ja auttaisi sinua kehittymään! Aion jatkaa tämän lukemista, joten jatka sinä kirjoittamista! Kiitos tästä!